Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Joel Karppasen kolumni: Jos kuvaat natseja, valitse tyylilajisi huolella – Suomineidot-sarjaa vaivaa kontekstin puute, keskustelua leimaa valkoisuus

Päivitetty 26.03.2022 08:21.
Kuvassa on Joel Karppanen.
Kuva: Sari Casal / Yle

Havainnoiva dokumentarismi on haastava tyylilaji. Suomineidot-sarjan ongelma on, että se tyytyy päähenkilöidensä totuuteen. Seurannutta keskustelua vaivaa valkoinen holhoavuus, valokuvaaja ja esseisti Joel Karppanen kirjoittaa.

Mikä yhdistää suomalaista internetvasemmistoa ja presidentti Putinia? Molemmat näkevät natseja kaikkialla. Vitsivitsi.

Sosiaalisessa mediassa kuohahti alkuviikosta, kun Ylen tuore dokumenttisarja Natsineidot anteeksi, Suomineidot – julkaistiin. Nimi tosiaan voisi olla edeltävä, sillä toisin kuin Putin, natseja tässä sarjassa nähdäkseen ei tarvitse olla erityisen harhainen. Päähenkilöt kertovat sen itse.

”Kyllä, minä olen natsi”, 31-vuotias rekkakuski Meri Kartta kertoo, sarkastisesti toki. Hän on yksi nuorista arvokonservatiiveista, kansallismielisistä nuorista naisesta, joiden elämää sarjassa seurataan. Muut päähenkilöt ovat perussuomalainen kuntavaaliehdokas Elisaveta Siira, 21, ja historianopiskelija, Jasmina Ollikainen, 26.

Sarjan ohjannut Ninni Rokosa on kertonut tavoitelleensa sarjalla ymmärryksen lisäämistä ja vastakkainasettelun vähentämistä. Jalo tavoite! Mutta nykymaailmassa kaikilla on mielipide, joten mihin keskustelua enää tarvitaan?

Tätä mieltä ainakin on White Lives Matter -paidassa esiintyvä Kartta, jonka ihmisvihamielisten näkemysten kritiikitöntä esittelyä on pidetty rasismin ja natsismin normalisointina. Sarja tosiaan esittää natsit tavallisina ihmisinä, jotka deittailevat ja tekevät muita arkisia, normaaleita asioita. Kenestä se on yllättävää?

Suomalaisia elokuvantekijöitä eivät ole juuri eettiset keskustelut tekijän ja yleisön välisestä suhteesta kiinnostaneet.


Syy, miksi tällaisen sarjan julkaisemiseen on päädytty, voidaan johtaa dokumenttielokuvan historiaan. Suomalaisia elokuvantekijöitä eivät ole juuri eettiset keskustelut tekijän ja yleisön välisestä suhteesta kiinnostaneet. Täällä on keskitytty tarkastelemaan kuvaajan ja kuvattavan välisiä hyväksikäyttöön liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Paljon on pohdittu myös sitä, missä määrin dokumenttielokuvien tarkoitus on pistää asioita yhteiskunnalliseen kontekstiin, ja kuinka sen voi tehdä osoittelematta. Painavan sisällön ilmaisu tyylillisesti kiinnostavasti on päämäärä, johon jokaisen dokumenttielokuvan pitäisi mielestäni pyrkiä.

Näissä tärkeissä tehtävissä Suomineidot epäonnistuu. Se ei paljasta, analysoi eikä varsinkaan huomioi kontekstia. Se on halvanoloisen seurantadokumentin muotoon puettua kepeää lifestyle-viihdettä. Tyylilajin valinta on epäonnistunut.

Sarjan tekijät eivät tee tulkintaa todellisuudesta, vaan vaikuttavat tyytyvän totuuteen, jonka päähenkilöt heille kertovat. Taltioimisen arvossa ei siinäkään ole juhlimista: sarja turvautuu paikoin samoihin leikkauskuviin. Materiaalista tuntuu olleen pulaa, huomautti Oskari Onninenkin Yle Aamun Jälkinäytöksessä.

Mikä sarjan arvo siis on? Kuten Helsingin Sanomien tuoreessa artikkelissakin mainittiin, uusnatseja käsitteleviä tv-dokumentteja on tehty Suomessa ennenkin. Vuonna 1978 valmistunut Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Vaaran merkki vie suomalaisen uusnatsismin juurille Pekka Siitoimen luo. Nina Stenrosin Sieg Heil Suomi vuodelta 1994 seuraa puolestaan Siitoimen manttelinperijän Väinö Kuisman edesottamuksia.

Nämä elokuvat eroavat Suomineidoista perustavalla tavalla, sillä niiden tyylilaji on harkittu: keinot ammentavat cinéma véritén ja direct cineman perinteestä. Suorassa elokuvassa tapahtumiin ei puututa, musiikkia ei käytetä eikä varsinaisia haastatteluja tehdä. Välittyy tunne, että katsoja saa tehdä omat tulkintansa.

Suomineidonkin ilmaisukeinot polveutuvat direct cinemasta ja cinéma véritéstä (jälkimmäinen toi kameralle puhuvat ihmiset dokumentteihin), mutta holhoavalla tavalla. Toisin kuin sarjan vastaava toimittaja Ville Vilén aiemmin tällä viikolla Ylen artikkelissa kommentoi, sarja ei jätä tulkinnanvaraa, vaan kannustaa päähenkilöidensä puolelle. Siitä pitää huolen tunteisiin vetoava pianomusiikki ja naisten kyynelehtimisen kuvaaminen.

Minulle, valkoiselle miehelle jonka olemassaoloa uusnatsit eivät uhkaa, Suomineidot näyttäytyy lähinnä harmittomana tyhmyytenä.

Sarjaa katsoessani mieleeni palautui myös valokuvataiteilija Silla Simonen valokuvakirja Soldiers of Odin & Vieras (Sammakko 2018). Simonen kuvissa odinit näyttäytyy miesporukkana, jota yhdistää pelko yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisestä. Näiden pelkojen käsittely korostuu taiteilijan gonzomaisessa lähestymistavassa, jossa hän antaa kameran välillä odineille ja ottaa itsensä mukaan kuviin.

Molemminpuoliseen luottamukseen ja dialogiin perustuva lähestymistapa tuntuu tuoreelta. Kuvissaan Simone todella tarkastelee yksilöitä ja heidän motiivejaan.

Myös Suomineidot pyrkii yksilön kuvaamiseen, mutta jää valitettavan geneeriselle tasolle. Mikäli henkilökohtaisiin kysymyksiin olisi paneuduttu syvemmin, sarja olisi voinut onnistua tavoitteissaan; se toimisi analyysina siitä, miksi nämä ihmiset ajattelevat ja toimivat näin, ja mitä tunteita ajatusten taustalla on.

Minulle, valkoiselle miehelle jonka olemassaoloa uusnatsit eivät uhkaa, Suomineidot näyttäytyy lähinnä harmittomana tyhmyytenä. Minun on helppo katsoa aihetta turvallisen etäisyyden päästä, vähän yläpuolelta. Sokeat pisteet näkyvät paitsi sarjassa myös sitä seuranneessa keskustelussa (josta yhtenä esimerkkinä tämä Iltalehden juttu) korostuu hämmennys ja selittely, jota tavataan kutsua myös valkoiseksi haavoittuvuudeksi.

Media- ja kulttuuriympäristön muutos, se, että antirasistiset toimijat ja rasismia kokevat suomalaiset pääsevät nykyään helpommin ääneen, pakottaa dokumenttisisältöjen tekijät miettimään uusia lähestymistapoja. Se on tärkeää, sillä kuten kansallissosialismiin perehtynyt filosofi Hannah Arendt on huomauttanut, moraalisen mielikuvituksettomuuden tie on vaarallinen. Juuri se mahdollistaa totalitarismin synnyn. Arendt myös kirjoitti ensimmäisten joukossa siitä, etteivät natsit olleet pahoja ihmisiä vaan tavallisia ihmisiä – he elivät ajassa, jossa pahuudesta oli tullut arkipäiväistä.

Siksikin rasismin kitkeminen on valkoisten tehtävä. Meidän on vastustettava rasismin ja kansallissosialismin arkipäiväistymistä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Ehkä Suomineidot-sarjan tahaton arvo onkin osoittaa, että meillä valkoisilla on vielä opittavaa rasismin käsittelystä. Virheet avaavat toivon mukaan mahdollisuuksia myös laajempaan keskusteluun.

Joel Karppanen (s. 1993) on valokuvaaja, kuvataiteilija ja kirjoittaja. Hänet tunnetaan palkituista dokumentaarisista valokuvasarjoista, joita ovat muun muassa Suomalainen pastoraali (2016–2017) ja Alhaisolauluja (2017–2019).

Suomineidot-sarjaa käsitellään perjantaina 25.3. Viimeinen sana -ohjelmassa, jonka juontaa Olli Seuri. Studiossa kommentoimassa muun muassa Tuija Siltamäki ja Ruben Stiller. Suora lähetys TV1 ja Yle Areena klo 20 alkaen.

Edit 25.3. klo 17.54: Lisätty kursivointi kohtaan, jossa cinéma vérité mainitaan ensimmäisen kerran.

Edit 25.3. klo 20.57: Korjattu kirjoitusvirhe: "vaikuttavat tyytyvän totuuteen", aiemmin kohdassa luki "vaikuttavat tyytyvät totuuteen".

Edit 26.3. klo 8.15: Korjattu Elisaveta Siiran ja Jasmina Ollikaisen iät artikkeliin. Aiemmin iät oli merkitty virheellisesti päinvastoin (Elisaveta Siira, 26, Jasmina Ollikainen, 21).

Keskustelu