Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Mies räyhää valkokankaalla, soundtrack kommentoi – Paul Thomas Andersonin elokuvissa popmusiikki vie kriiseilevän miehen pään sisään

Kuvassa on Licorice Pizzan pääosassa esiintyvä nainen ohjaajajan aikaisempien elokuvien mieshahmojen ympäröimänä.
Kuva: Paramount Vantage/courtesy Everett Collection; courtesy Everett Collection/All Over Press; G Lefkowitz/New Line/Kobal/Shutterstock; Weinstein Company/Courtesy Everett Collection/All Over Press; MGM/Moviestore/Shutterstock/All Over Press

Yhdysvaltalaisohjaaja kertoo musiikilla machomiehen kriiseilystä ja piilevästä herkkyydestä. Magnoliasta ja There Will Be Bloodista tunnetun Andersonin uusin, Oscar-ehdokas Licorice Pizza esittelee erilaisen miestyypin, kirjoittaa kriitikko Otto Kylmälä.

Spottivalo tyhjällä lavalla. Richard Straussin mahtipontinen Also Sprach Zarathustra -fanfaari siivittää lavalle räiskyvän, yli-itsevarman machomiehen, joka huutaa "kunnioittakaa kullia ja kesyttäkää tussu".

Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta (1968) lähtien Straussin kappale on yhdistynyt aavikolla tönöttävään majesteetilliseen kivimonoliittiin. Kun Frank T. J. Mackey (Tom Cruise) seisoo lavalla valokeilassa, hän kääntää huomion nivusiinsa, omaan monoliittinsa ja aloittaa käsivarsi tanassa Seduce and Destroy -seminaarinsa.

Tom Cruise Magnolia-elokuvassa.
Kuvateksti Tom Cruisen hahmo opettaa iskemään naisia.
Kuva: New Line Cinema / Everett Collection / All Over Press

Magnolia-elokuvan (1999) Viettele ja tuhoa -luento on niin ylilöytyä hypermaskuliinisuutta, että katsoja ymmärtää sen parodiaksi. Kyse on huumorista, jota ohjaajan musiikkivalinta vain vahvistaa. Pinnan alla kytevät kuitenkin toksinen mieheys ja naisviha, joissa ei ole mitään hauskaa.

Trendisanaksi muodostuneella toksisuudella tarkoitetaan yleisesti maskuliinisuuden haitallisia piirteitä. Niitä ovat empatian puute, joka ilmenee välinpitämättömyytenä, aggressiona ja väkivaltaisuutena.

Nykypäivänä miesten haitallista käyttäytymistä haastetaan laajasti. Ja se on hyvä. Kipuilu ja kriisi johtavat itsetutkiskeluun, josta syntyy mahdollisesti jotain tasapainoisempaa.

Paul Thomas Anderson tutkii elokuvissaan miehen kriisiä

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana toksisia miehiä ja heidän kriisejään monitasoisesti kuvannut elokuvantekijä on yhdysvaltalainen Paul Thomas Anderson (s. 1970). Hänet on kruunattu parhaana ohjaajana Berliinin ja Cannesin elokuvajuhlilla, ja vuosien saatossa hän on ollut 11 kertaa Oscar-ehdokkaana. Hänen uusin elokuvansa Licorice Pizza (2021) oli jälleen ehdolla kolmeen Oscar-palkintoon, ja Anderson palkittiin elokuvan käsikirjoituksesta Baftalla.

Andersonin tavasta käsitellä miehistä kriisiä tekee ainutlaatuisen hänen tapansa kuvata sitä musiikin avulla. Anderson on ensimmäistä elokuvantekijäsukupolvea, joka on syntynyt elokuvien ja popmusiikin dominoimaan maailmaan, joten on luonnollista, että nämä yhdistyvät erottamattomalla tavalla hänen tyylissään.

Ihastuin Andersonin elokuviin jo teini-iässä. Niiden maailmat olivat niin dramaattisia, tunteikkaita ja viihdyttäviä, että niihin oli helppo upota. Minua puhutteli myös Andersonin taito käyttää Martin Scorseselta lainaamaansa huimapäisesti liikkuvaa kameraa ja Robert Altmanin tavoin kyky luoda kymmenittäin mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Altmanin ja Scorsesen vaikutus kuuluu myös popmusiikin käytössä.

En tietenkään ymmärtänyt täysin Andersonin elokuvien kaikkia tasoja ja merkityksiä, mutta nykyään tiedän paremmin mitä tuli katsottua.

Andersonin päähenkilöt ovat kulliensa johdattelemia kullipäitä.

Andersonin päähenkilöt ovat raivoavia kontrollifriikkejä, kulliensa johdattelemia kullipäitä, jotka ylläpitävät vanhentunutta mieskuvaa ja esittävät seksuaalisesti itsevarmoja toimijoita. Eivät siis erityisen tasapainoisia roolimalleja herkälle nuorelle miehelle.

Koska Anderson on kuitenkin monipuolinen tekijä, hänen elokuvansa tulvivat huumoria, suuria tunteita ja musiikkia. Näiden avulla toksisen miehen pään sisälle kurkistaminen käy viihteestä.

Menevät popsoundtrackit saivat kyseenalaisenkin kuvaston valumaan kurkusta alas vaivattomasti, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että Anderson peittelisi musiikilla jotain. Päinvastoin se on yksi elokuvantekijän tärkeimmistä työkaluista tuoda piilotettuja merkityksiä esille.

Jo läpimurtoelokuvassa Boogie Nights (1997) Andersonin valitsema popkappale syvensi ahneen huumekauppiaan psykologiaa. Silkkiseen aamutakkiin verhoutunut Rahad (Alfred Molina) laulaa ja samastuu Rick Springfieldin Jessie’s Girl -kappaleen mustasukkaiseen kertojaminään. Mikään ei riitä ahneelle huumeparonille, jolla on jo kaikkea. Hän haluaisi jopa kappaleessa kuvatun Jessien tyttöystävän.

Herää kysymys, onko edes tarpeellista raottaa ovea tämänkaltaisten hahmojen sisäiseen maailmaan? Eikö niitä voisi teljetä visusti lukkojen taakse tai haudata antisankarihautaan?

On kuitenkin niin, että aggressiivisen miehuuden ymmärtäminen auttaa muita kehittymään kunnioittavampaan ja tasapainoisempaan suuntaan.

Tässä suhteessa Andersonin uusin elokuva Licorice Pizza on hänelle epätyypillinen. Sen päähenkilö Gary ei noudattele samaa vahingollista miehisyyden kaavaa.

Ymmärtääksemme paremmin mikä tekee Licorice Pizzasta ja sen mieskuvasta erilaisen, meidän on ensiksi sukellettava fallisten raivoajien maailmaan.

Loputtomia pippelinmittauskisoja

Magnolian Kullin kunnioitus -kurssia pitävän Frank T.J. Mackeyn tavoin monet Andersonin mieshahmoista ovat fallisten symbolien ohjaamia.

Selkein esimerkki on 1970-luvun pornoteollisuudesta kertova Boogie Nights. Elokuvan alkupuolella Eddie Adamsin (Mark Wahlberg) äiti heittää hänet raivoisan riidan seurauksena ulos kodista, jonka seurauksena hän päätyy tulevan isähahmonsa, tuottaja Jack Hornerin (Burt Reynolds) siipien suojaan.

Eddie löytää paikkansa uudessa perheessään nopeasti ja nousee pornoalan supertähdeksi etumuksessaan piilevän lahjakkuutensa ansiosta. Jos falloksen avulla saa rahaa, ystäviä ja mainetta, miksi ei antaisi sen johdatella elämää?

Vaikka kyse ei olisi pornoteollisuudesta, miesegon pönkitystä ei tarvitse länsimaisesta kulttuurista etsiä suurennuslasilla. Fallisia symboleita löytyy helpoiten kuvastosta, jonka tarkoitus on vahvistaa miesten haavoittuvaista egoa ja ylläpitää kuvaa vahvasta alfauroksesta.

Jopa yksi Andersonin ylistetyimmistä teoksista, There Will Be Blood (2007) sisältää fallossymboleita.

1800-luvun karuille öljykentille sijoittuvan elokuvan keskeinen jännite on öljymies Plainview’n (Daniel Day-Lewis) ja nuoren pastorin Elin (Paul Dano) välillä. Plainview’n öljyporaustorni on vastapäätä Elin kirkontornia, jonka on Andersonin omien sanojen mukaan tarkoitus korostaa päähenkilöiden pippelinmittauskisaa.

Dillon Freasier ja Daniel Day-Lewis There Will Be Blood -elokuvassa.
Kuvateksti Dillon Freasier esittää ottopoikaa ja Daniel Day-Lewis hänet adoptoinutta öljymiestä There Will Be Bloodissa.
Kuva: Paramount / Everett Collection / All Over Press

Elokuvan dramaattinen käänne on öljynporaustornilla tapahtuva onnettomuus, jossa koko rakennus romahtaa ja Plainview’n ottopoika kuuroutuu. Tämä kuvastaa sekä Plainview’s rakentaman maailman sortumista, että hänen miehisyytensä kriisiä. Sortunut fallos avaa hänen eteensä moraalisten valintojen risteyksen.

Muuttuvassa tilanteessa Plainview’n täytyy ratkaista, miten hän ottaa roolinsa kuuroutuneen pojan isänä ja hoivaajana. Plainview ei valitse empaattisen ja hoivaavan miehen tietä, vaan lähettää poikansa pois kuurojen kouluun.

Lapsi jää ilman vanhemman rakkautta, mutta lopulta Plainview on se, joka kärsii rakkauden hylkäämisestä eniten.

Poissaolevat äidit, haitalliset isähahmot

Elokuvissa ei nähdä rakastavia äitihahmoja. Sen sijaan niissä toistuvat isät tai isähahmot, jotka edustavat vanhaa patriarkaalista miehenä olemista ja tarjoavat elämässään eksyksissä oleville miespäähenkilöille turvasataman.

Valitettavasti isähahmojen tarjoamat keinot yleensä vain pahentavat tilannetta. Boogie Nightsin pornoteollisuus, The Masterin (2012) skientologiasta innoituksensa saanut kultti ja There Will Be Bloodin hengenvaaralliset öljykentät raunioittavat nuoria miehiä henkisesti ja fyysisesti.

Andersonin elokuvien mieshahmojen identiteetti on rakennettu niin hataralle maaperälle, että he joutuvat usein todistelemaan itselleen ja muille keitä ovat. Plainview toistelee koko ajan olevansa öljymies. The Masterin scifilahkon johtaja, amatöörifilosofi Lancaster Dodd (Philip Seymour Hoffman) luettelee pitkän liudan titteleitä lisäten loppuun: ”Ennen kaikkea minä olen mies”.

Philip Seymour Hoffman The Master -elokuvassa.
Kuvateksti Philip Seymour Hoffman on Mestari eli kulttijohtaja Lancaster Dodd.
Kuva: The Weinstein Company

Nämä miehet elävät vanhanaikaisen alfaurosroolin vankina. Magnoliassa Frank T.J. Mackey yrittää seminaarin jälkeisessä haastattelutilanteessa väistellä epämukavia kysymyksiä perhetaustastaan, ettei hänen vaivalla rakentamansa rooli paljastuisi.

Mackey ei haluaisi paljastaa, että hänen äitinsä on kuollut hänen ollessaan lapsi eikä hän ole väleissä isänsä kanssa. Rakkaudeton lapsuus on hahmon akilleenkantapää.

Empaattisesti miehisyydestä kirjoittanut feministikirjailija bell hooks on kuvannut miesten aggressiivisuuden syitä valaisevasti. Hänen mukaansa ”monet välittävät ja kiintyneet äidit lakkaavat antamasta pojilleen emotionaalista ravintoa peläten, että se kuohitsee heidät. Koska pojat eivät pysty tulemaan toimeen emotionaalisen yhteyden menettämisen kanssa, he sisäistävät tuskan ja naamioivat sen välinpitämättömyyteen tai raivoon.”

Tästä on kyse myös Mackeyn hahmossa. Lapsuuden empatiavaje selittää, miksi hänestä on tullut välinpitämätön ja raivoava kontrolloija. Hän on rakentanut ympärilleen kovan suojapanssarin, jonka ansiosta hän pystyy valehtelemaan perheestään ja menneisyydestään päin toimittajan naamaa, eikä välitä, vaikka valhe tulee esille.

Yhdysvaltalainen perhesuhteita ja miehuutta tutkinut psykiatri Frank Pittman tulkitsee tämän tyyppisiä miehiä toteamalla, että vaikka useimmat meistä tahtovat tulla rakastetuiksi, kontrolloijat ovat valmiita jättämään rakkauden väliin, jos pomoksi pääseminen sitä vaatii”. bell hooks jatkaa ajatusta: ”Pomous ei vaadi keneltäkään mieheltä, että hän olisi emotionaalisesti terve, kykenisi antamaan rakkautta ja ottamaan sitä vastaan.

Heti haastattelun jälkeen Mackey raivoaa alaisilleen, koska asiat ovat menneet pieleen. Hänellä on ilmiselvä tarve kontrolloida. Kyky manipuloida sosiaalisia tilanteita kylmäverisesti mahdollistaa hänen asemansa pomona. Tätä kylmäverisyyttä hän haluaa opettaa naisia saalistaville opetuslapsilleen.

Vasta elokuvan lopussa hän kohtaa isänsä kuolinvuoteella, ja elokuvan ulkoisesti vahvin mies romahtaa. Katarttisessa kohtauksessa vuosikausia sisällä kytenyt viha virtaa kyynelinä hänen poskillaan.

Aamun valjetessa hän makaa sikiöasennossa sohvalla kuin uudestisyntynyt mies.

Miehen kulissit murtuvat

Elokuvakriitikko Adam Nayman on analysoinut, että Andersonia kiinnostaa täydellisesti rakennettujen fasadien murentuminen. Miehet, jotka ovat keränneet ympärilleen seuraajajoukon, murtuvat paineen alla.

Sulavien steadycam-kameraliikkeiden hyödyntäminen taas kuvastaa elokuvakriitikko André Crousin mukaan Andersonin pyrkimystä löytää järjestystä kaaoksen keskellä.

Itse näen, että yhden tärkeimmistä ankkureista katsojalle tarjoaa elokuvien musiikki.

Anderson kuvaa hahmojensa sisäistä pahoinvointia tarkkaan harkitun kakofonian kautta. Kohtaukset peilaavat päähenkilön lipsuvaa elämänhallintaa ja tilannetta, jossa henkilö kaipaisi sisäistä rauhaa tai hän seisoo jonkinlaisessa elämänvalintojen risteyksessä.

Esimerkiksi Magnolia-elokuvan avaa laulaja-lauluntekijä Aimee Mannin One-kappaleen säestämä jakso, jonka aikana lukuisat äänitehosteet, runsas hahmogalleria ja päällekkäiset dialogit luovat sekasortoisen tunnelman.

Alku ei ole liian päällekäyvä tai luotaantyöntävä, koska Mannin kappale luo hahmot toisiinsa sitovan auditiivisen sokkelin. Lyriikat kertovat meille hahmojen yksinäisyydestä: “one is the loneliest number that you'll ever do / Two can be as bad as one / It's the loneliest number since the number one”. Kyse ei siis ole mistä tahansa taustamusiikista.

There Will Be Blood -elokuvassa mielensisäisen epäjärjestyksen kuvastuminen ääniraidalla ja alkuperäismusiikissa perustuu sisäisten ja ulkoisten elementtien yhteentörmäykseen.

Daniel Day-Lewis There Will Be Blood -elokuvassa.
Kuvateksti Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis) poraa öljyä Kaliforniassa.
Kuva: Paramount / Everett Collection / All Over Press

Keskeisessä onnettomuuskohtauksessa säveltäjä Jonny Greenwoodin Convergence-kappale alkaa elokuvan kuvaaman äänimaailman elementeillä kuten työkalujen äänillä ja sydämensykkeeltä kuulostavalla pumppaavalla rummulla. Lisääntyvät rytmiset palaset eivät kuitenkaan loksahda kohdalleen, vaan kasaantuvat päällekkäin kuin romahtamaan tuomittu vaappuva lautarakennelma. Tämä luo loistavan vastaparin kuvassa nähtävälle, hiljalleen luhistuvalle öljytornille.

Vaikka kappaleen nimi Convergence tarkoittaa ”lähentymistä”, kohtaus on käännekohta, jossa Plainview’n ja hänen poikansa emotionaalinen ja fyysinen välimatka kasvaa.

Plainview on ennen kaikkea ahne öljymies ja vallanhimoinen persoona. Miehisyyden ja isyyden risteyksessä hän päättää hylätä onnettomuudessa kuuroutuneen poikansa ja lähettää hänet rannikolle kuurojen kouluun.

Hän valitsee oman valta-asemansa säilyttämisen ja hylkää mahdollisuuden eheään ja rakastavampaan elämään. Hän on Pittmanin ja hooksin kuvaama kontrolloija, joka valitsee pomona olemisen rakastavan isän roolin sijaan. Lopussa hän on yksin öljyrahoilla rakentamassaan kartanossa. Onneton vallan linnakkeen vanki, vailla rakkautta.

There Will Be Blood on malliesimerkki siitä, mistä Andersonin elokuvia on eniten kritisoitu. Sen kylmästä ja maskuliinisesta maailmasta puuttuvat naishahmot, herkkyys ja ennen kaikkea rakkaus.

Machokuoren hautaama herkkyys kuuluu musiikissa

Olen voimakkaampi kuin uskotkaan. Elämässäni on rakkautta.

- Barry, Punch-Drunk Love

Rakkauden puute tekee Andersonin hahmoista dramaattisia. Rakkauden kaipuu puolestaan tekee heistä monitasoisia.

Monet Andersonin elokuvien päähenkilöt käyttäytyvät vanhakantaisen mieheyden ikävimpien piirteiden mukaisesti: runnovat tahtonsa läpi voimalla, kieltäytyvät rakkaudesta ja tukahduttavat kaiken sisäisen herkkyytensä. Tämänkaltainen toiminta ei kuitenkaan ole henkisesti kestävää, joten monet heistä ajautuvat kriisiin.

Magnolian jälkeen ilmestyneessä Punch-Drunk Love -elokuvassa (2002) päähenkilö Barry (Adam Sandler) on yrityksensä pomo, täynnä patoutunutta vihaa ja räjähtävää väkivaltaa. Jälleen yksi variaatio mieshahmosta, joka kantaa perinteistä miehen roolia. Barry on kuitenkin erilainen kuin Mackey. Hänellä on mahdollisuus kulkea kohti tasapainoa ja sisäistä rauhaa. Sen Anderson kertoo musiikilla.

Luis Guzman ja Adam Sandler elokuvassa Punch-Drunk Love.
Kuvateksti Koomikkona tunnettu Adam Sandler Barryn roolissa Punch-Drunk Love -elokuvassa.
Kuva: Columbia Pictures / Everett Collection / All Over Press

Andersonin elokuvien tärkeimmät naishahmot löytyvät musiikkiraitojen popkappaleista. Äidillisestä rakkaudesta erotettujan päähenkilöiden keskeisin teemakappale on usein naisen laulama. Musiikkivalinnat toimivat portteina mieshahmojen sisällä asuvaan feminiinisyyteen ja tuovat vastapainoa toksiselle miehisyydelle, vaikkei sitä valkokankaalla näkyisikään.

Väkivaltaisten machokuorien alla on siis myös syvälle haudattua herkkyyttä, jonka voi paikallistaa suurimmaksi osaksi vain ohjaajan musiikkivalintoihin.

Koska Anderson käsikirjoitti Magnolian Aimee Mannin kappaleiden innoittamana, on niiden merkitys elokuvan kokonaisuudelle suuri. Mannin kappaleita on käytetty eniten, ja vahingollisen kierteen pysäyttämisestä kertova Wise up -yhteislaulu toimii hahmojen yhdistävänä linkkinä.

Samassa elokuvassa William H. Macyn esittämän surullisen naiivin epäonnistujan autossa soi henkisenä teemabiisinä Gabriellen toiveikas Dreams. The Masterissa Ella Fitzgerald yrittää taivutella Joaquin Phoenixin merimiestä pidättäytymään houkutuksesta, laulamalla Get Thee Behind Me, Satan.

Väkivaltaisten machokuorien alla on siis myös syvälle haudattua herkkyyttä, jonka voi paikallistaa suurimmaksi osaksi vain ohjaajan musiikkivalintoihin.

Punch-Drunk Lovessa aggressiivisen ja yksinäisen Barryn sisäistä maailmaa heijastetaan Shelley Duvallin laulaman He Needs Me -kappaleen kautta: Maybe it's because he's so alone / Maybe it's because he's never had a home.

Alun perin Robert Altmanin Kippari-Kalle -elokuvaan (1980) sävelletty kappale luo yhteyden ja mielikuvan Barrysta maailman vahvimpana miehenä. Hänen sisällään on valtavasti patoutunutta energiaa ja voimaa, mutta koska hän ei osaa kanavoida sitä oikein, hän käyttäytyy selittämättömän aggressiivisesti. Hän vasaroi ikkunat rikki sisarensa syntymäpäiväjuhlilla ja heitetään ulos ravintolasta tuhottuaan ensiksi paikan vessan.

Rakastavan ja hoivaavan Lenan (Emily Watson) ilmestyttyä kuvioihin, Barryn elämä saa täysin uuden suunnan ja vankemman perustan. Rakkauden ja herkkyyden ilmaantuminen kanavoi Barryn räjähtävän energian pois toksisesta käyttäytymisestä.

Barry on monitasoinen mies, mutta tasapainoinen hän ei ole. Epätyydyttävän äijäkulissin taakse haudattu feminiinisyys ja herkkyys voisi auttaa häntä elämään harmonisemmin.

Tässä suhteessa musiikkiraitojen naisäänet viestivät henkiseen umpikujaan joutuneiden miesten epätasapainosta. Duvallin He Needs Me ja Magnoliassa Aimee Mannin laulama Save Me ovat miesten sisimmästä kumpuavia muutosta haluavia hätähuutoja.

Eheämpi miehen malli

Uusin elokuva Licorice Pizza on jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Andersonin aiemmasta tuotannosta poikkeava. Se ei ala kaaoksella, yksinäisyydellä tai vihalla, vaan naislaulajan säestämällä rakkaudella.

Kun pikkuvanha Gary (Cooper Hoffman) ryhtyy juttelemaan vanhemmalle Alanalle (Alana Haim) koulukuvajonossa, hänen flirttailunsa näyttäytyy herttaisena ja koomisena, koska hän on Alanan omien sanojen mukaan aivan liian nuori hänelle. Alana kuitenkin lämpenee, koska heidän huumorintajunsa kohtaavat.

He kävelevät jonon mukana, joten kohtaus on alati liikkeessä, mutta ilman totuttua hektistä energiaa. Kamera seuraa, kuinka kaksi kissaa kiertelee toisiaan kiinnostuneena.

Tämän kaiken alla soi Nina Simonen July Tree -kappale, joka kertoo rakkauden ja luonnon kukkimisesta. Kohtaus kestää tismalleen saman ajan kuin kappale. Sen kuluessa rakkauden siemen on istutettu.

Cooper Hoffman ja Alana Haim juoksevat Licorice Pizza -elokuvassa.
Kuvateksti Garya näyttelee Cooper Hoffman, Philip Seymour Hoffmanin poika. Rinnalla juoksee Alana Haim.
Kuva: Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc.

Sen lisäksi, että uusin elokuva alkaa lempeämmin, ilman miehistä angstia tai hermostunutta energiaa, se valaa toivoa, että on olemassa erilaisia miehen malleja.

Toisin kuin lukuisat äidittömät räyhääjät, teini-ikäinen Gary on pikkuveljestään huolehtiva, tasapainoinen ja kohtelias. Garyn olemusta selittänee äiti, joka on edelleen osa hänen elämäänsä.

Ainoa este hänen ja Alanan välillä on heidän ikäeronsa. Gary on poikkeuksellisen kypsä miehenalku, vaikka hänkin heittelee kaverien kesken pippelivitsejä.

Anderson kuvastaa pariskunnan ikäeropulmaa musiikkiraidalla popbiisillä Stumblin’ in. Chris Norman ja Suzi Quatro komppaavat Garyn ja Alanan dilemmaa laulamalla “You were so young, oh, and I was so free / I may've been young, but baby that's not what I wanted to be.”

Tällä kertaa Alana on se, jonka täytyy käydä läpi matka ja kohdata sen varrella erilaisia miehiä. He yrittävät luritella Alanaa pauloihinsa machomiehen elkein, mikä näyttäytyy enemmänkin naurettavana kuin viehättävänä. Osa taas ei ole yhtään sinut miehisyytensä kanssa.

Lonkeroitaan hänen ympärilleen kietovat näyttelijälegenda William Holdenia parodioiva yltiömaskuliininen Hollywood-tähti (Sean Penn), lipevä pelimiestuottaja (Bradley Cooper) ja valtapelin takia aidon rakkauden hylkäävä poliitikko (Benny Safdie).

Sekä katsojalle että Alanalle hahmottuu, kuinka ulkoisesti menestyneet alfaurokset ovat kaikki esimerkkejä haitallisesta miehisyydestä – ja tuttuja Andersonin muista elokuvista. Heidän rinnallaan Alanaan vetoaa enemmän nuoren Garyn viaton ja aito flirttailu. Nähtyään tarpeeksi vaihtoehtoja Alana tekee valintansa.

Jälleen kerran Anderson tukee ratkaisua romanttisella popkappaleella. Cher laulaa soundtrackillä:

When people say, you're not my kind

And that your clothes are out of line

And that your hair isn't combed all the time

You're not real pretty but you're mine

Kolme harmaa tähteä.

Musiikkia Paul Thomas Andersonin elokuvista:

Nina Simone: July Tree (Licorice Pizza)

The Emotions: Best Of My Love (Boogie Nights)

Aimee Mann: One (Magnolia)

Jonny Greenwood: Able-Bodied Seaman (The Master)

Chris Norman, Suzi Quatro: Stumblin' In (Licorice Pizza)

Jon Brion: Hands and Feet (Punch-Drunk Love)

Rick Springfield: Jessie’s Girl (Boogie Nights)

Ella Fitzgerald, Jonny Greenwood: Get Thee Behind Me Satan (The Master)

Aimee Mann: Save Me (Magnolia)

Shelley Duvall: He Needs Me (Punch-Drunk Love)

Sonny & Cher: But You're Mine (Licorice Pizza)

Kirjallisuutta:

hooks, bell: Mies tahtoo muuttua (Niin & Näin 2020)

Nayman, Adam: Paul Thomas Anderson Masterworks (Little White Lies 2020)

Pittman, Frank: Man Enough: Fathers, Sons and the Search for Masculinity (Perigee 1994), sitaatti kirjoittajan oma suomennos

Sperb, Jason: Blossoms & Blood: Postmodern Media Culture and the Films of Paul Thomas Anderson (University of Texas Press 2013)

Walters, Ben: How big is your steeple? Interview with Paul Thomas Anderson (Sight & Sound 2/2008)

Keskustelu