Yagmur Özberkan ajatteli nauttivansa lapsiarjesta, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta – eikä sen ääneen sanominen ollut helppoa

Pullantuoksuinen mutsi. Vanhempi, joka nauttii vauva-ajasta täysillä ja on todella onnellinen. Tällaisena turkulainen toimittaja Yagmur Özberkan näki tulevaisuutensa.

Kunnes synnytti.

Synnytys oli täysi shokki ja kipu järkyttävä. Pian Özberkan tajusi, että imetys tuntui hänestä todella epämiellyttävältä, ei ihanalta yhteiseltä hetkeltä vauvan kanssa. Oma keho tuntui kaikin puolin vieraalta. Nännit olivat verillä kuukausikaupalla ja imetys sattui niin paljon, että se sai Özberkanin itkemään.

Neuvolassa hän yritti kysyä, kuuluuko imetyksen tehdä niin kipeää, muttei saanut vastausta.

Vauvan kanssa kahdestaan kotona oli tylsää, ulkona oli korona. Özberkan alkoi kaivata töihin. Sitäkään ei meinannut kehdata sanoa ääneen.

Muutaman kuukauden ikäisenä vauva sai ensimmäisen nuhan. Özberkanista tämä tuntui musertavalta: sen lisäksi, ettei hän halunnut olla lapsen kanssa kotona, hän ei edes osannut hoitaa tätä.

– Vaikka me olimme halunneet lasta niin paljon, olimme aivan hukassa ja mietimme usein, onko meistä vanhemmiksi.

Pikkuhiljaa Özberkan tajusi, että hän oli valtavassa identiteettikriisissä.

Hän olisi kaivannut sitä, että ammattilainen olisi kuullut ja hyväksynyt sen hetkiset fiilikset. Özberkanin mielestä on ongelma, että synnytyksen jälkeen neuvolassa keskitytään vauvaan ja äidin vointi unohtuu. Eikä vähiten siksi, että vanhempien uupumus on lisääntynyt koronan aikana.

– Olinko minä uupunut? Aivan varmasti. Oliko minulla synnytyksen jälkeistä masennusta? Aivan varmasti. Se ei tarkoita, ettenkö pystynyt huolehtimaan lapsesta.

Tunteista puhuminen ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa

Özberkan tietysti rakastaa lastaan yli kaiken. Vanhemmuuden herättämistä ahdistavista tunteista huolimatta nyt puolitoistavuotias "Altsu" on Özberkanista maailman ihanin. Keskellä rankintakin päivää hänen hassut juttunsa saavat äidin hymyilemään.

– En ymmärrä, miksei näistä asioista voi käydä rehellistä keskustelua ilman tuota lisäystä, ettei vaihtaisi arkeaan mihinkään, Özberkan sanoo.

Hän on itse huomannut, että tunteiden sanoittaminen auttaa käsittelemään vaikeita asioita. Özberkanin mukaan jo se helpottaa, kun sanoo ääneen tilanteen olevan perseestä.

Vaikka esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on paljon puhetta vanhemmuudesta, näin suoria sanoja ilman positiivisia lisäyksiä kuulee harvoin. Jos kahden lapsen äiti kertoo ensin, ettei ole nukkunut sitten esikoisen syntymän jälkeen ja sanoo heti perään, että vanhemmuus on parasta maailmassa, Özberkan ei voi uskoa korviaan. Sen sijaan hänestä on ihanaa, kun joku toteaa lapsiperhe-elämän olevan kaaosta. Piste.

– Tunteista puhuminen ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa.

Özberkan muistuttaa, että ikävistä tunteista tai kokemuksista puhuminen ei tarkoita, että vanhempi puhuisi rumasti lapsestaan. Näiden asioiden välille vain jostain syystä vedetään usein yhtäläisyysmerkki, etenkin internetin kommenttipalstoilla ja yksityisviesteissä.

Vaikka Özberkan tajusi, ettei äitiys ole hänen identiteettinsä syvin ydin, on hän silti äärimmäisen perhekeskeinen. Se on perintöä omilta vanhemmilta.

Hänen oma äitinsä on juuri se supervälittävä, huolehtivainen höösääjä, joka valmistaa koko perheelle turkkilaista gourmet-ruokaa, eikä anna kenenkään muun edes tiskata.

– En tiedä, ehkä minustakin jonain päivänä tulee semmoinen, koska tykkään hostata ihmisiä, Özberkan sanoo.

Äiti on kantanut päävastuun Yagmurin, häntä kaksi vuotta vanhemman isosiskon ja yhdeksän vuotta nuoremman pikkuveljen kasvatuksesta. Perheen isä puolestaan on ravintolayrittäjä ja tehnyt aina paljon töitä. Koko perhe pitää tiiviisti yhteyttä ja kokoontuu yhteen viikoittain.

Perhe muutti Turkista Suomeen Özberkanin ollessa 5-vuotias, ja hän on siitä asti asunut pääosin Turussa – eikä missään nimessä haluaisi asua muualla.

– Turussa on mun sydän nyt ja aina.

Työ pelastaa lapsiarjen puuduttavilta rutiineilta

Viime keväänä Özberkanin aisapari, toimittaja ja ohjaaja Susani Mahadura soitti hänelle ja tiedusteli varovaisesti, milloin Özberkan ehkä haluaisi palata töihin. Vauva oli silloin puolivuotias, mutta Özberkanin ei tarvinnut miettiä vastausta hetkeäkään: Miten olisi syksyllä?

Elän tällä hetkellä Helsingin työpäivilleni, käyn suihkussa ja pesen tukan edeltävänä päivänä, lakkaan kynnet, meikkaan ja laittaudun. Saan niistä päivistä niin paljon voimaa.

Yagmur Özberkan

Syksyllä 2021 Mahadura & Özberkan -ohjelma palasi viimeisen kerran radioaalloille ja ystävät perustivat tuotantoyhtiön. Özberkanin lapsi oli alle vuoden.

Töihin paluu ja imetyksen lopettaminen auttoivat Özberkanin identiteettikriisin yli, hyväksymään sen, että hän on äitinä erilainen kuin ajatteli. Nyt hän tekee töitä keskiviikkoisin Helsingissä ja muina päivinä lapsen päiväunien aikaan ja iltaisin. Puoliso on kokopäivätöissä.

– Elän tällä hetkellä Helsingin työpäivilleni, käyn suihkussa ja pesen tukan edeltävänä päivänä, lakkaan kynnet, meikkaan ja laittaudun. Saan niistä päivistä niin paljon voimaa.

Lähipiirin suosituksesta Özberkan ja hänen puolisonsa päättivät aloittaa lapsen päiväkodin kesän jälkeen, kun tämä on lähemmäs kaksivuotias.

– Se oli aivan hirveä virhearvio, Özberkan sanoo.

Päiväkoti olisi kannattanut aloittaa jo aiemmin.

– Mietin, mikä on mielenterveys ensi syksynä ja onko meille tullut avioero ennen sitä.

Samalla rehellisen vitsikkäällä tyylillä Özberkan puhuu vanhemmuudesta uudessa Mutsin tunnustuksia -podcastissaan.

– Jollekin voi olla liikaa, kun sanon podcastissa, että yhtäkkiä kaikkia kiinnostavat vain minun kiloni, vaikka olen juuri puskenut lapsen ulos vaginastani, sanoo Özberkan.

Suoraa puhetta kaivataan hänen mielestään muun muassa siitä, millainen kokemus synnytys on.

Synnytyksen ponnistusvaihe "ihan kuin teurastusta"

Vuonna 2020 tuntui, että koko Suomi synnytti. Kätevää, Özberkan ajatteli, nyt hän saa ensikäden tietoa lähestyvästä synnytyksestä.

– Kun kysyin lähipiirin synnyttäjiltä millainen synnytys oli, kaikilla oli sellainen ilme, 'et kyl sä sit näät'. Ajattelin, että okei, kun ihmiset sanovat noin, ei se kuulosta niin pahalta.

Siksi oma synnytys oli Özberkanille järkytys. Synnytys käynnistettiin kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, käynnistys kesti 48 tuntia, ponnistusvaihe oli puolison sanojen mukaan "ihan kuin teurastusta" ja Özberkanista kipu oli sietämätöntä.

– Jälkisupistukset ja jälkivuodon määrä, en ole ikinä kuullut sellaisesta. Tai siitä, ettei synnytyksen jälkeen pysty istumaan tai siitä, etten ole ikinä pelännyt niin paljon kakkaamista.

Vasta omasta podcastistaan Özberkan oppi senkin, että toisen lapsen kohdalla jälkisupistukset saattavat kestää viikkoja ja olla kivuliaampia kuin ensikertalaisella.

Mutta rehellinen vastaaminen ja tiedon jakaminen olisi Özberkanin mielestä tärkeää, koska aidot kokemukset ja faktat auttaisivat valmistautumaan siihen, mitä on edessä.

– Minä esimerkiksi mietin, pystyisinkö käymään synnytyksen uudestaan läpi. Onko minusta siihen, jos se menisi käynnistykseen? Nyt kun olen kokenut sen, olen paljon viisaampi.

Omat kokemukset ovat herättäneet paljon kysymyksiä siitä, miten edelleen, vuonna 2022 on mahdollista, että näiden asioiden ympärillä on niin paljon salamyhkäistä hiljaisuutta.

Yksityiskohtaista tietoa ei ole helppo löytää. Jotain kuulee neuvolasta, jotain löytyy googlaamalla, johonkin faktaan törmää sosiaalisessa mediassa ja joku maksaa yksityisestä synnytysvalmennuksesta.

Kilojen karistamiseksi sateli neuvoja

Tiedonpuute on osa suurempaa, rakenteellista ongelmaa: naisten terveydessä on paljon asioita, joista tiedetään liian vähän, koska historian kuluessa miehiä on tutkittu paljon naisia enemmän. Yksi esimerkki tästä on esimerkiksi se, miten vähän synnyttäneiden vatsalihasten erkaumaa on tutkittu.

Yleisestä asenteesta kertoo myös se, että Özberkanin ulkonäköä kommentoitiin synnytyksen jälkeen enemmän kuin koskaan ennen. Se sai hänet ajattelemaan, että palautuminen tarkoittaa kilojen nopeaa karistamista. Murehtiminen päättyi, kun hän näki somessa kuvan erään äidin kovia kokeneesta vatsasta. Silloin hän tajusi jo palautuneensa. Vaurioita ei ollut ja kroppa toimi kuten pitääkin.

Palautumisessa onkin kyse niin paljosta muusta kuin kilojen karistamisesta, eikä vähiten henkisestä puolesta. Tietoa voi lisätä vain puhumalla asioista, joista vaietaan.

– Miksei puhuta siitä, mitä kroppa tekee? Me puskemme herranjumala ihmisen ulos, kannamme ja kasvatamme häntä yhdeksän kuukautta, miksei puhuta siitä mikä duuni se on? Özberkan kysyy.

Itsevarmuutta muiden kokemuksista

Suora, kaunistelematon puhe on ominta Özberkania. Niin hän puhuu myös ystäviensä kanssa. Özberkan haluaa Mutsin tunnustuksia -podcastissa antaa samaa tukea kaikille vanhemmille.

Podissa ääneen pääsevät bipoc-vanhemmat (lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista black, indigenous and people of color, vakiintunutta suomennosta ei ole). Heidän näkökulmistaan kumpuaa tärkeitä keskusteluja, jotka ovat jääneet liian vähälle käsittelylle mediassa.

Özberkanin perheessä puhutaan kolmea kieltä: Özberkanin äidinkieltä turkkia, puolison äidinkieltä kurdia ja suomea. Päätös kasvattaa lapsi monikielisesti ja -kulttuurisesti aiheutti Özberkanissa alkuun pelkoa, koska Suomessa on niin vahva normi yksikielisyydestä.

Enää muiden mielipiteet eivät Özberkania hämää.

– Olen saanut podcastista itsevarmuutta. Vanhemmuus on vaativin ja vaikein työ, eikä palkka ole kovin hyvä, Özberkan sanoo ja lisää heti perään:

– Vanhemmuus antaa tosi paljon, mutta ottaa enemmän.

Jos Özberkanin perhe kasvaa jonain päivänä toisella lapsella, hän aikoo tehdä monia asioita toisin. Enää hän ei kuvittelisi kokkaavansa päivät pitkät turkkilaisia perinneruokia, joita hän ei edes osaa tehdä, vaan keskittyy huoletta makaronilaatikkoon, kermaiseen kanapastaan ja spagettiin.

Juuri nyt Özberkan unelmoi seuraavasta junamatkasta Helsinkiin, tulevista työprojekteista ja syksyllä alkavasta päiväkodista.

– Haluan kaiken. Haluan vanhemmuuden ja työn, eikä minulle enää riitä jompikumpi.

Keho muuttuu synnytyksen jälkeen ja sitä saa surra

38:57

Susani Mahaduran tuottama ja Yagmur Özberkanin juontama Mutsin tunnustuksia -podcast Yle Areenassa.