Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Olin tyytyväinen kiltti tyttö, kunnes tajusin, että hymyilemällä ei pääse mihinkään

Päivitetty 06.04.2022 17:53.
Kuvassa kahvikupit, joissa lukee GIRL POWER.
Kuva: Antti Ollikainen / Yle

Täysillä girl powerissa mukana ollut toimittaja Iida Rauhalammi pohtii, mitä tuhoja ehti tapahtua, ennen kuin tytötkin saivat olla rosoisia ja äänekkäitä. Spice Girlsien aurinkoisen tyttöenergian sijaan nyt fanitetaan realistisempia Tympeitä tyttöjä.

Muisto lapsuudestani 1:

Leikin serkkuni kanssa mökillä rantavedessä. Äitini tulee ottamaan valokuvaa. Käännyn nopeasti selkä äitiin päin, jotta kuvaan ei tulisi ikuistettua sitä, että rintani eivät olleet vielä kasvaneet. Olen 11-vuotias.

Muisto lapsuudestani 2:

Luokkaretki jonnekin yläasteella. Kävelemme bussista ulos. Rekisteröin vaaran, pojat kävelevät takanamme ja katselevat meitä. Kommentti on kuitenkin yllättävä. Anssi sanoo: “Kattokaa, Iidalla on yllättävän iso perse.” Tunnen ylpeyttä. Tähän asti olen ollut aina liian laiha.

Päiväkirjaani olen kirjoittanut runollisesti: “Vaikka luulen, että minussa on vain yksi vika (se, että rinnat eivät ole kasvaneet), minussa saattaa olla monia muitakin.”

Iltarukouksessa toivon poikaystävää ja tissejä.

Tällaista oli minun tyttöyteni. Muistaakseni.

Oli helppoa olla sellainen tyttö, joka solahti tyttöyden malliin.

Tyttöydestä väitellyt nuorisotutkija Aino Tormulainen pitää 90-luvun loppua Spice girlsseineen käänteentekevänä nuorten tyttöjen kannalta.

Yhtäkkiä vähäpätöisenä pidetyt tyttöjen jutut alkoivat olla ilon ja voimaantumisen aihe. Tyttöyttä juhlittiin täysillä ja erityisesti ystävien kanssa: “If you wanna be my lover, you gotta get with my friends”.

Minäkin olin täysillä mukana girl power -ilmiössä.

Minulle tyttöys on ollut juuri sitä perinteistä laatua: barbeja, poikabändin julisteita, pojista juttelua. Oli glitterkynsilakkoja ja hitaita kappaleita. Olen itkenyt Titanicin jälkeen näytöksenomaisesti. Nuori Leonardo DiCaprio teki sieluun niin syvän jäljen, ettei se ole vieläkään haalistunut.

Oli helppoa olla sellainen tyttö, joka solahti tyttöyden malliin. Tyttöys oli minulle sitä paitsi pääosin ihanaa.

Sen enempää en miettinyt sitä miltä tuntui olla jatkuvasti arvioinnin kohteena ja täyttää tyttöyteen liittyviä odotuksia.

Ylisukupolvista tyttöyttä

Olen viime aikoina lukenut isoäitini muistelmia sota-ajalta. Hän eli teini-ikänsä keskellä jatkosotaa. Pommisuojaan juokseminen oli arkista. Jos hälytys tuli keskiyön jälkeen, kouluun ei tarvinnut mennä ennen kello yhdeksää.

Silti hänen muistelmissaan on hyvin paljon tuttua.

Minua liikuttaa esimerkiksi mummoni junamatka Helsingistä Kotkaan. Siellä nuori sotapoika yritti tehdä tuttavuutta pitämällä tuolloin 15-vuotiasta mummoani kädestä kiinni. “Pian hän luopuikin yrityksistään, kai huomasi minun olevan itkun partaalla”, kirjoittaa isoäitini.

Kuulostaa kipeän samaistuttavalta istua nöyränä ja odottaa, että häiritsevä tilanne muuttuisi itsestään.

Olen tunnistavinani jotain piilossa olevaa voimaa ja varmuutta, joka ei kuitenkaan ympäristöönsä mahdu. Samalta reissulta isoäitini muistaa, miten näyttävältä tuntui kävellä Kansallisteatterin väliajalla lämpiössä rinnakkain tätinsä ja serkkunsa kanssa. “Täti ylväänä keskellä, me tytöt häntä reunustaen.”

Se jokin mikä oli jumissa minussa oli aggressiivista, iljettävää, ruumiillista.

Ylväänä kävely on jotain, mihin minun tyttöyteni ei koskaan venynyt.

Kunnes täytin 27 vuotta ja aloin kokea pakottavaa tarvetta kuoriutua siitä roolista, jonka olin itselleni luonut. En tiedä täysin mitä tapahtui juuri silloin, mutta jostain syystä tajusin, etten saa olla sitä kaikkea mitä olen. Tai, että vaikka kuinka yritän, se kaikki ei tule ulos minusta.

Se jokin mikä oli jumissa minussa oli aggressiivista, iljettävää, ruumiillista. Se oli karjumista, jalat levällään istumista, karkuun juoksemista. Ennenkaikkea T I L A N O T T A M I S T A.

Halusin näyttää kaiken sen piilotetun joka tyttönä olemiseen myös kuuluu. Halusin huutaa koko maailmalle, että me haisemme pahalta, kuukautisveri on limaista ja sotkevaa, meillä kasvaa nänneistä mustia paksuja karvoja ja häpykarvat, jotka rehottavat säärissä asti.

(Ja sitten on tyttöjä, joilla ei ole näitä asioita ollenkaan.)

Tajusin, että vaikka sain iloa tyttöenergiailmiöstä, siihen tyttöyteen jonka minä olin omaksunut kuului hymyily, sopeutuminen ja kuunteleminen. Nättinä oleminen.

Havahduin maailmaan, jossa minun tyylini olla ei enää toiminutkaan. En päässyt sillä mihinkään.

Sukupuolen esittäminen kahlitsee

Työelämän aloitettuani huomasin, että olin jatkuvasti muiden jaloissa. En saanut sanottua mitään ja jos sainkin, ilmaisin asiani niin, että kuulosti kuin en itsekään uskoisi siihen mitä sanoin.

Isoissa porukoissa odotin omaa puheenvuoroani niin kauan, että kaikki muut ehtivät jo lähteä kotiin.

Ihmettelin, miksi meidän piti sopeutua miehiseen tapaan ottaa tilaa: puhua päälle, pitää tolkuttoman pitkiä puheenvuoroa, sanoa jotain vaikka ei olisi mitään sanottavaa ja esittää varmaa vaikka ei tietäisi mitään.

Mikseivät miehet voisi sopeutua siihen millaiseksi meidät tytöt on opetettu: kuuntelemaan, olemaan hiljaa, pitämään huolta ilmapiiristä, varmistamaan, että kaikki saavat puheenvuoron.

Se miten asiat ovat, ei ole välttämättä se miten niiden täytyy olla.

Olen sitä sukupolvea, jolle poikien kanssa hengaileminen oli hierarkiassa korkeammalla kuin tyttöjen kanssa. Hajupapereiden keräily oli naurettavaa, lätkäkorttien siistiä. Sukupolvi, jolle pahinta oli heittää palloa kuin tyttö.

Sukupuolentutkimuksessa sukupuolta tarkastelleen usein performatiivisena. Nykyklassikkoteoksessa Hankala sukupuoli filosofi Judith Butler esittää biologisen ja sosiaalisen sukupuolen sijaan ajatuksen sukupuolesta, jota olemme tottuneet esittämään. Se miten vaikkapa käytämme kieltä tai liikumme, vahvistaa käsityksiämme seksuaalisuudesta ja sukupuolesta.

Tämän ajatuksen kuuleminen oli minulle räjäyttävä kokemus. Tuntui vapauttavalta ajatella, että se miten asiat ovat, ei ole välttämättä se miten niiden täytyy olla.

Silti mikään ei muuttunut. Minusta tuntui, että vaikka kuinka tiedostin sukupuolen esittämisen, oli vaikea muuttaa omaa käytöstään.

Välillä tuntui, että olen sukupuoleni vanki.

Mitä enemmän asiaa mietti, sitä järjettömämmältä koko sukupuoli alkoi tuntumaan. Aloin nähdä samanlaisia vankeja myös ympärilläni. Miksi miespuolinen ystäväni koki painetta olla itsevarma ja hyökkäävä vaikka se ei tuntunut hänelle omalta? Miksi itkeminen julkisesti oli hänelle vaikeampaa kuin minulle?

Miksi minua ei kutsuta saunailtaan vain sen takia, että olen nainen? Ja miksi ylitseni puhutaan elokuvasta, josta oletetaan etten ole sitä nähnyt koska olen nainen?

Puhumattakaan niistä jotka jatkuvasti sukupuolitetaan väärin tai joille sukupuoli ajatuksena on liukuva, tai sitä ei perinteisessä muodossa ole.

Tyttöenergiasta tyttörealismiin

Tutkija Tormulaisen mukaan 90-luvun lopulla alkanut tyttöyden “vallankumous” jatkuu edelleen. Hän on kiinnostuneena seurannut, miten tyttöenergian keskellä kasvaneet naiset tekevät nykyään sellaisia sisältöjä esimerkiksi taiteen parissa, joita olisivat itse halunneet kuluttaa.

Vapautuneet tytöt näkyvät esimerkiksi lasten- ja nuortenkulttuurissa.

Viimeksi innostuin asiasta katsoessani juuri ensi-iltansa saavaa Tytöt, tytöt, tytöt -elokuvaa. Siinä tyttöys näyttäytyy iloisena, mutta samaan aikaan raadollisena. Juuri siltä kaikelta mitä tyttönä oleminen on. Käsikirjoittajat Ilona Ahti ja Daniela Hakulinen ovat luoneet myös dialogiin maailman, jossa tytöt nauttivat kehostaan ja seksuaalisuudestaan raikkaalla tavalla.

Tällä hetkellä riemuitsen siitä, miten sosiaalinen media tarjoaa erilaista tyttökuvastoa.

Kuten monesti käy, sitä alkaa nähdä ympärillään asioita joita etsii. Vuosien saatossa olen etsiytynyt kaikenlaisen räävittömyyden, rumuuden ja tilaaottavien naisten pariin. (Minulle tyttöys ja naiseus menevät muuten iloisesti sekaisin.)

Tuntuu, että se on juuri nyt helpompaa kuin koskaan.

Tällä hetkellä riemuitsen siitä, miten sosiaalinen media tarjoaa erilaista tyttökuvastoa. Esimerkiksi Riina Tanskasen kehittämä Tympeät Tytöt -Instagram-tili tuo esiin naisvihaa, rasismia, tasa-arvoon liittyviä ongelmia ja luokkaeroja onnistumalla luomaan samaan aikaan yhteisöllisen ja voimaantuneen tunteen.

Kuvissa tytöt ovat haarat levällään, rööki huulessa, kyllästyneen näköisinä. Tyttöys näyttäytyy monimuotoisena.

Tyttötutkija Tormulaisen mukaan perinteistä tyttöenergiaa on kritisoitu esimerkiksi siitä, että lopulta tavoitteena on kuitenkin löytää heteronormatiiviseen malliin sopiva romanttinen rakkaus. Ongelmana on pidetty myös sitä, että usein valkoinen, kaunis keskiluokkainen tyttö edustaa kaikkia tyttöjä.

Tyttöenergiasta ollaankin vuosien varrella siirrytty eräänlaiseen tyttörealismiin.

Tyttöenergiasta ollaankin vuosien varrella siirrytty eräänlaiseen tyttörealismiin. Tyttöyden moninaisuus tuodaan esille samalla kun koko sukupuolijärjestelmää haastetaan.

Myös esittävässä taiteessa kuvasto rikastuu.

Viimeksi näin rumuutta, epävireisyyttä ja paljaita tissejä, joita ei oltu osoitettu miehiselle katseelle Espoon Kaupunginteatterissa Sara Mellerin, Sonya Lindforsin ja Elina Pirisen Armageddon-esityksessä.

Minulle tyttöyden voima tulee ennen kaikkea yhteisöstä. Siitä, että olen saanut jakaa tämän kaiken ystävieni kanssa. Myös tyytymättömyyden siihen, miten hitaasti maailma muuttuu.

Mummo kuoli viime vuonna 93-vuotiaana. Vielä ennen pandemiaa hän kävi viikottain “tyttöjen” kanssa kahvilla Hakaniemientorilla. Siellä istuivat Siiri, Kaarina ja Helvi, 90-vuotiaat tytöt ja puhuivat maailman asioista.

Kulttuuricocktail Livessä keskustellaan keskiviikkona 6. huhtikuuta tyttöydestä. Yle TV1 ja Yle Areena klo 20–20.30. Vieraina ovat kirjailija Anni Ihlberg sekä taiteilija Katja Tukiainen.

Keskustelu