Elämä ydinsotauhkan varjossa järkyttää 60 vuotta vanhassa runoklassikossa – Pentti Saarikosken läpimurtoteos on ajankohtaisempi kuin koskaan

Mitä tapahtuu todella? -runokokoelma ilmestyi 60 vuotta sitten. Pentti Saarikosken teos on virstanpylväs suomalaisen runouden historiassa. Kaija Saariaho, M. A. Numminen ja kolme muuta lukivat teoksen juhlavuonna 2022.

Mitä tapahtuu todella? (1962) teki Pentti Saarikoskesta kuuluisan. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin 25-vuotias runoilija, joka oli julkaissut jo useamman kokoelman.

Saarikoski kirjoitti läpimurtoteoksessaan 1960-luvun alun ajankohtaisista tapahtumista, avaruuslennoista ja sosialismista. Hän yhdisti runoihinsa myös havaintojaan arjesta ja käytti arkista kieltä.

Kirjailija Erno Paasilinnan mielestä Mitä tapahtuu todella? on ensimmäinen merkittävä yhteiskunnallinen ja osallistuva runokokoelma, joka on ilmestynyt Suomessa.

Millainen kokemus on lukea Saarikosken 60 vuotta vanha teos tässä ajassa? Säveltäjä Kaija Saariaho, näyttelijä Vilma Sippola, taiteilija M. A. Numminen, toimittaja Markku Koski ja myyntijohtaja Sami Kokkomäki lukivat kokoelman Kulttuuricocktailin pyynnöstä.

Heitä säikäytti ajankohtaisuus Saarikosken näyssä Venäjä-viittauksineen ja omikroneineen – ja hämmästytti hänen kielellinen ilmaisuvoimansa.

Kaija Saariaho, 69, säveltäjä

Kun aloin tulla teini-ikään 1960-luvun puolivälissä, Saarikoski oli paljon esillä julkisuudessa. Olin vaikuttunut hänen persoonastaan ja poliittisesta vakaumuksestaan.

Saarikoski edusti perinteistä ajatusta nerosta, mutta tuntui silti aina läheiseltä ja inhimilliseltä.

Näin runoilijan joskus nuoruudessani ravintola Kosmoksessa, mutta en ujona uskaltanut mennä puhumaan hänelle. Enkä olisi varmaan osannut tai halunnutkaan sanoa mitään niin karismaattiselle, mutta humalaisen näköiselle miehelle.

Helsinki tuoksui tuolloin pullalta ja sulavan lumen alta paljastuvalta maalta.

― Kaija Saariaho

Saarikosken kieli tuntui erilaiselta – todelliselta ja välittömältä. En tiedä, liittyykö se siihen, että hän eli keskuudessamme Helsingissä. Hän hengitti samaa ilmaa ja reagoi samoihin asioihin, jotka olin itsekin pannut merkille tai jotka hänen runonsa saivat minut tajuamaan.

En usko lukeneeni Mitä tapahtuu todella? -kokoelmaa nuorena. Nyt kun luin tämän teoksen, tuntui kuin olisin palannut 1960-luvun Suomeen, jopa sen tuoksuihin. Helsinki tuoksui tuolloin pullalta ja sulavan lumen alta paljastuvalta maalta.

Ja onhan runoissa ajan kuvaa monella tavoin myös politiikkaa koskien: Kekkonen, Tanner, Leskinen ja Berliinin muurin rakentaminen. Neuvostoliitosta ja sen varjosta puhutaan paljon:

Vanhempani tulivat Karjalasta, äiti ihan rajalta ja isän perhe rajan takaa. Lapsuudenkodissani oli alati läsnä epäluulo venäläisiä, kommunisteja ja “muita risupartoja” kohtaan.

Puhuttiin ryssistä, kotiin tuli Valitut palat ja Aku Ankka. Neuvostoliitto koettiin jatkuvana uhkana ja muistan hyvin kylmän sodan herättämän pelon kotona. Opeteltiin menemään turvaan pöydän alle, jos atomisota syttyy.

Sen vuoksi tämän kokoelman viittaukset esimerkiksi Berliinin muuriin tai “Sveitsistä saa nyt sellaisia atomisuojia” herättivät muistoja noista tunnelmista.

Samoin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin ja Kekkosen jatkuva läsnäolo:

Toisaalta teos tuntuu myös ajankohtaiselta juuri nyt. Yks sana heidät kaataa -niminen runo tuo etsimättä mieleen Suomen päättäjien toimet koskien kulttuurialaa pandemian aikana.

Samalla tavoin kuin Saarikoski 60 vuotta sitten kysyi, mitä todella tapahtuu, me kysymme sitä tänään.

Ikään kuin mikään ei olisi muuttunut, elämäämme koskevat ja johdattelevat suuret päätökset tehdään jossakin meidän ulottumattomissa, suljetuissa kokouksissa. Valheellista tietoa leviää kaikkialla, eikä valheellisuus ole enää skandaali.

Saarikoski oli kommunisti. Minä en ole kokenut hänen kommunismiaan mustavalkoisena tai rajaavana, vaan enemmänkin ymmärtäväisenä ja hellänä – että ihmiset olisivat yhtä ja tasa-arvoisia.

Saarikoski ajatteli yhteiskunnallisia asioita, mutta valotti niitä arkisen elämänkuvauksen kautta. Hänellä oli kyky asettaa arkituokiot poliittisten tapahtumien rinnalle.

Hän myös halusi asettaa eri ihmisten sanomiset – niin omansa, ministerien tai tavallisen ihmisen – samalle viivalle. Kaikki ilmaisevat omasta näkökulmastaan tätä repaleista maailmaa.

Koen Saarikosken ajatukset yritykseksi valottaa inhimillisesti kaikkia näkökohtia, muistuttaa niistä, niin että tiedostaisimme todellisuuden monimuotoisuuden, mutta myös eriarvoisuuden.

Tämä kokoelma haluaa avata katseita koko maailmaan. Liikutaan mikrobiologiasta maailmankaikkeuteen, intiimeistä tunteista tai muistoista kyyniseen pohdintaan.

Monet runot ovat valtavan kunnianhimoisia, ne heijastavat moniulotteista todellisuutta ja ihmismielen assosiaatiokykyä ja -tarvetta. Niistä välittyy huuma, joka on ajatonta ja samalla hyvin ajankohtaista.

Saarikosken runojen viimeiset säkeet ovat usein erityisiä. Minusta tämän sitaatin kuvaukset ovat omaperäisiä. Aivan kuin kirjailija haluaisi tarkkaan kuvata jotakin muistikuvaansa:

Vilma Sippola, 22, näyttelijä.

Olin yrittänyt lukea Saarikosken runoja joskus aiemmin, mutta en Mitä tapahtuu todella? -kokoelmaa. En tiennyt Saarikoskesta ihmisenä etukäteen juuri mitään.

Tajusin jo teoksen ensirivejä lukiessani, että tämä teos kertoo ajasta ennen minua.

Luin teoksen Tallinnassa, samalla kun kuulin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

― Vilma Sippola

Kokoelmaa lukiessa minulla oli kylmä ja outo olo. Saarikosken kuvaama 1960-luvun alun Suomi tuntuu kylmältä paikalta, jossa eläminen on vaikeaa ja turvatonta. Ikään kuin ihmiset olisivat tuolloin yrittäneet pärjätä raunioilla.

Saarikosken tyyli on lakoninen. Hän katsoo etäisyyden päästä ja hieman väsyneenä ihmisiä, tapahtumia – ja puita. Puut ja katsomisen teema jäivät mieleen lukukokemuksen jälkeen.

Erityisesti naiset tuntuvat olevan Saarikoskelle vain katsomisen kohteita. Tämän takia koin kokoelman tunnelman turhan miehisenä.

Mitä tapahtuu todella? kertoo menneisyydestä, mutta on myös oudolla tavalla pelottavan ajankohtainen:

Luin teoksen Tallinnassa, samalla kun kuulin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

En voinut olla ajattelematta kokoelman alussa olevaa runoa, jossa Saarikoski kertoo maantieteelliset realititeettimme:

Sodan uhka ja poliittisuus leimaavat vahvasti tätä teosta. Teksti on ollut varmasti terävää omassa ajassaan tai aikalaislukijoille, mutta minä en saanut kiinni Saarikosken poliittisista ajatuksista enkä ylipäänsä teoksen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Aistin poliittisissa runoissa piikikkyyttä, satiiria, yhteiskuntakritiikkiä ja nokkeluutta. Niitä lukiessa koin, että Saarikoski haluaa näpäyttää porvareita ja uhota nokkelasti.

Erityisesti näissä kohdissa minua vitutti, koska en kokenut tätä runoilijan omimmaksi ääneksi. Miltä sinusta on oikeasti tuntunut? Miksi olet niin etäinen, sinä kärsivä taiteilija?

Vaikka Saarikoski kutsuu itseään kommunistiksi, en silti kokenut häntä sellaiseksi. Enemmänkin hän on poliittisten ajatusten ristitulessa ja asettuu vaihtoehtoisiin rooleihin.

Parhaita ja rehellisimpiä kohtia olivat poliittisten vyörytysten väleissä olevat rauhallisemmat runot. Näissä hengähdyspaikoissa koin runoilijan rehellisimmillään ja haavoittuvaisimmillaan.

Rakastin jossakin maaseudulla on metsä -nimistä runoa.

Tässä runossa on uskomaton ääriviivattomuuden tunne. Hän on runon alussa naisen kanssa rantakahvilassa, ja yhtäkkiä hän alkaa ajatella lapsuuttaan ja äitiään. Erityisesti runon loppu on uskomattoman hieno.

Nykyrunoilijoista moni käyttää samoja keinoja kuin Saarikoski. Heistä mainitsisin ainakin Vilja-Tuulia Huotarisen, Miki Liukkosen ja Tomi Kontion.

Heillä on samanlaisia kerronnan tapoja, kollaasimaisuutta, typografisia keinoja ja runoilijan läsnäoloa kuin Saarikoskella. Erityisesti Miki Liukkonen käyttää paljon samalaisia kielellisiä jippoja ja sijoittaa runoihinsa ikiaikaisia hahmoja kuten Saarikoski.

M. A. Numminen, 81, taiteilija

Mitä tapahtuu todella? -kokoelman lukeminen oli iloinen kokemus! Ystäväni, vanha kunnon Saarikoski tuli taas kerran lähelle.

Tänään luettuna vuoden 1962 Saarikoski ei tuntunut ollenkaan vanhentuneelta. Kokoelman runot vastaavat intellektuellin ihmisen eksistentiaalisiin mietteisiin.

Briljeerasimme toisillemme esimerkiksi romanian kielestä, jota kumpikaan meistä ei osannut.

― M. A. Numminen

Teoksen ilmestymisvuonna kaikkien kulttuuriradikaalien piti lukea Saarikosken runoja. Hän oli isosti ihailtu persoona, jonka tekemisiä seurattiin tiiviisti. En muista enää teoksen herättämiä tuntemuksiani, mutta olen varma siitä, että olin hyvin vaikuttunut.

Mitä tapahtuu todella? -kokoelma, kuten Saarikosken aiemmatkin teokset, toivat runouden kohti tavallista ajattelua. Hänen runonsa eivät noudattaneet 1950-luvun korkealentoista jatketta Suomen runoudessa, vaan niihin sitoutui todellisen maailman meno. Todellista presenssiä!

Saarikoski nousi vanhaa vastaan – nuorten tapaan. Hän halusi sekä hätkähdyttää että tulla lukijoiden arjen lähelle. Tämä uudisti runoutta, kun hän yhdisti runoissaan elitismiä ja arkea. Tällaistahan intellektuellin elämä on.

Pentti Saarikosken tunteminen oli minulle tärkeää. Mieluinen teema keskusteluissamme oli eurooppalaisuus ja Euroopan kulttuuri. Saarikoskea kiinnosti eritoten Saksan ja Italian kulttuurit.

Hän myös piti tärkeänä sidettä vanhaan kreikkalaiseen ja roomalaiseen kulttuuriin. Hän toivoi, että eurooppalaiset säilyttäisivät suhteensa toisiinsa niin, ettei angloamerikkalaisuus saisi yliotetta meistä. Politiikkaa käsiteltiin silloin tällöin.

Toistemme luovista teoksista emme puhuneet juuri ollenkaan. Keskustelumme liikkui paljolti kielten yleisissä kehyksissä ja kielten teoreettisissa rakenteissa.

Erityinen mielenkiintomme kohde olivat eri kielten kieliopit. Briljeerasimme toisillemme esimerkiksi romanian kielestä, jota kumpikaan meistä ei osannut.

Kielikeskusteluistamme johtuen valitsin suosikkirunokseni tästä kokoelmasta lyhyen saksankielisen runon.

Sami Kokkomäki, 54, myyntijohtaja

En ole lukenut tätä teosta aiemmin. Olen lukenut aiemmin lähinnä Saarikosken päiväkirjoja, hänen runouttaan vähemmän.

Minulle Saarikoski on paitsi sanan taituri, myös klassisen sivistyksen tuntija, joka osaa yhdistää oman aikansa tapahtumia ja tunnelmia klassisiin antiikin tarinoihin.

Mitä tapahtuu todella? yllätti nyt luettuna sen poliittisella otteella ja herätti ajattelemaan sanataiteen keinoja nykyajassa. Tuntuu, ettei poliittisuuteen törmää enää samalla tavalla runoudessa.

Politiikasta on kadonnut ideologisuus eikä se enää houkuttele taiteilijoita osallistumaan siihen samalla tavalla kuin Saarikosken aikana.

Saarikoski on teoksessaan siinä käsityksessä, että päättäjät eivät ymmärrä sivistystä, vaan ajavat omaa asiaansa. Tämä lienee aikalailla kaikkiin aikakausiin sopiva kritiikki.

En ymmärrä, miten muutamalla sanalla voidaan saada aikaan niin itkettävä tunnelma.

― Sami Kokkomäki

Hän kokee monilla kirjan sivuilla ahdistusta toimeentulostaan – kukaan ei maksa palkkaa sivistyneelle runoilijalle pelkästään sillä perusteella, että hän on sivistynyt runoilija.

Häntä selvästi väsyttää, ehkä masentaakin. Mitään kevään riemua, linnunlaulua tai kukkien puhkeamista ei tapahdu:

Monissa teoksen runoissa on alavireinen sävy. Tuntuu, ettei kirjoittaja ole henkisesti aivan tasapainossa eikä voi hyvin. Onko se masennusta, alavireisyyttä tai yhteiskunnallista ahdistusta? Ehkä kaikkea tuota.

Saarikoski oli teosta kirjoittaessaan noin 25-vuotias. Tuon ikäinen taiteilija saattaa tuntea riittämättömyyden tunnetta, kun teiniajan yltiöpäiset unelmat eivät näytäkään toteutuvan. Myös toimeentulon realiteetit iskevät toiveikkuuteen säröä.

Tuolloin alkaa myös ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja sen muuttamisen vaivalloisuutta. Viittauksilla antiikin tarustoon ja hahmoihin Saarikoski yrittää ehkä karistaa kannoiltaan sivistymättömät tarkastelijat ja kriitikot.

Ensilukemalta Mitä tapahtuu todella? -kokoelman poliittisuus yhdistyy mielessäni sosialistiseen ajatteluun. Mutta nyt kun olen selaillut teosta enemmän, ei se loppujen lopuksi ole niin voimakas painotus.

Teoksen poliittiset runot ovat niin aikaan sidottuja, että minun on vaikeaa tavoittaa niiden sanomaa. En toisin sanoen oikein ymmärrä, mitä mieltä niissä ollaan ja mitä kirjoittajan mielestä pitäisi tapahtua. Näin esimerkiksi runossa kommunikaatio:

Se kertoo varmasti niille tuon ajan ihmisille enemmän kuin minulle, joka en tiedä minkä puolesta on marssittu.

En osaa sanoa, mitä kannattaa säkeistö:

Onko Saarikosken yhteiskuntakritiikissä huumoria mukana? Mielestäni kyllä. Jossain lukemisen vaiheessa kävi myös mielessä, etteivät nämä runot ole poliittisia lainkaan, vaikka niissä vilahteleekin tuon tuosta poliitikkoja ja yhteiskunnallisia tapahtumia.

Ajattelen runoutta suomalaisten klassikoiden kautta: Saima Harmaja, Eino Leino, Kaarlo Sarkia ja P. Mustapää. En muista lukeneeni heidän runoistaan poliittisuutta, mutta 1960- ja -70-luku olivatkin erilaista aikaa.

Ehkä runousmieltymysteni takia Mitä tapahtuu todella? -kokoelmassa poliittisen runojen sijaan puhuttelevampia olivat muutamat rakkausrunot, kuten Illalla savu näyttää puhtaammalta.

Tämä runo saa aikaan todella vahvan vaikutelman. Hiekka esiintyy siinä yhtä lyyrisesti kuin Saima Harmajan Rannalla-klassikossa.

Tunnelmassa yhdistyvät yleinen ja yksityinen. Savu viittaa mielessäni ympäristöön, luonnon kamppailuun ihmisen vaikutusta vastaan. Kahvin keittäminen ja väsynyt olo viittaavat vahvasti henkilön omaan tilaan ja läheisiin.

Ilmassa on väsymystä – onko taistelu liian rankkaa? Mielestäni siinä sanotaan, että ajattelen kaikkea, kannan huolta, enkä meinaa jaksaa enää.

”Minä olen väsynyt / ja linnun siivessä on hiekkaa” tuo mieleeni väistämättä Harmajan runon “Aaltojen hyväilystä / hiekka on väsynyt” -säkeen. Tuo Harmajan runo on kuuluisuudestaan huolimatta mielestäni kaikkein paras runo, joka on kirjoitettu suomeksi.

En ymmärrä, miten muutamalla sanalla voidaan saada aikaan niin itkettävä tunnelma. Harmaja kirjoitti rakkausrunon, mutta Saarikoski ei tässä runossa sitä mielestäni tehnyt – haikeus on kuitenkin samaa luokkaa.

Markku Koski, 77, toimittaja ja kirjailija

Olin tämän teoksen ilmestymisvuonna 17-vuotias ja muistelen lukeneeni kirjan tuoreeltaan. En ollut kuitenkaan runopoika, vaan kuuntelin lähinnä rokkia.

Kuuban kriisin keskellä muistan jättäneeni lukematta johonkin kokeeseen, koska pidin sitä turhana, koska tulee sota.

― Markku Koski

Runous ennen Saarikoskea tuntui vanhojen miesten ja naisten puuhalta, mutta Saarikosken myötä laji sai nuorekkuutta ja muodikkuutta.

Myös hänen jo silloin julkisuudessa esillä ollut boheemimaineensa vetosi. Saarikosken kulttuurisankarin rooli ja peli julkisuuden kanssa oli erittäin kiintoisaa seurattavaa.

Mitä tapahtuu todella? -kokoelman ajankohtaiset, maailman tapahtumiin liittyvät tunnot olivat aika lailla samanlaisia kuin itselläni. Maailma aukeni yhtä aikaa kiehtovana ja pelottavana.

Kuuban kriisin keskellä muistan jättäneeni lukematta johonkin kokeeseen, koska pidin sitä turhana, koska tulee sota.

Nyt voisin myös kuvitella Saarikosken runojen ja koko kokoelman muodon tehneen minuun vaikutuksen, koska haaveilin silloin journalistin ammatista.

Esiin tunkeva marxismi asettuu mielenkiintoiseen ristiriitaan kokonaisuutta hallitsevien satunnaisten ja kaoottisten havaintojen ja avantgardistisen muodon kanssa. Tavallaan nekin ovat osa tuota omalaatuista sanasalaattia.

Jos jostain kritisoisin tätä kokoelmaa, niin joissain kohdissa tämä satunnaisuus menee liian pitkälle.

Aika paljon näen vaikutteita amerikkalaisesta beat-runoudesta, ennen muuta Allen Ginsbergiltä. Yhteistä on se omalaatuinen ajan hetkeen ja henkeen liittyvä julistuksellisuus ja moderni paatos.

Kokoelmasta tulee myös mieleen James Joycen Odysseus, jonka Saarikoski on suomentanut. Siinä missä Leopold Bloom kävelee läpi Dublinin, Saarikoski vaeltaa läpi Helsingin. Teoksien koko on erilainen, mutta tyylillinen moninaisuus on samanlainen.

Nyt luettuna runot tuovat mieleen avantgarde-elokuvan montaasiin liittyvän tekniikan – nopeita hyppäyksiä kuvasta ja tunnelmasta toiseen.

Kokoelmaa lukiessa mieleeni tuli myös Bob Dylanin beat-runoilijoilta saamat vaikutteet. Nimien pudottelu on yllättävän samanlaista, vaikka nimet eivät ole samoja. Dylanin Ballad of a Thin Man on hänen Mitä tapahtuu todella -piisinsä. ”Something is happening, but you don’t know what that is…”

Dave Lindholm on tehnyt suomenkieliselle rockille saman mitä Saarikoski runoudelle. Lindholm heitti riimit romukoppaan ja rakensi laulunsa aika lailla samanlaisten satunnaisten havaintojen pohjalle.

Saarikosken kokoelman sisällysluettelon runojen nimet voisivat olla Daven biisien nimiä.

Juice Leskinen varmasti luki paljonkin Saarikoskea, mutta hänhän riimitti silti tarkkaan laulunsa. Tuomari Nurmiossa on enemmän Saarikoskea. Esimerkkinä mainittakoon Liputtomat laivat.

Mitä tapahtuu todella? -kokoelman mielenpainuvin runo ja selkein havaintojen rykelmä on se, jonka lopussa Saarikoski esittää tuon kuuluisan kysymyksen:

Artikkelin runositaatit ovat Mitä tapahtuu todella? -teoksen 1. painoksesta (Otava, 1962).