Hyppää pääsisältöön

Kirjat

Kirja voi mullistaa elämän – somevaikuttaja Kalenterikarju ja neljä muuta paljastavat elämänsä kirjan

Somevaikuttaja Mikko Toiviainen graafisella kuvapohjalla.
Kuvateksti Sosiaalisessa mediassa Kalenterikarjuna tunnettu Mikko Toiviainen löysi kirjat ja lukemisen ilon yllättävän kirjan kautta.
Kuva: Raili Tuikka / Yle, grafiikka: Sára Köteleki / Yle

Kirja voi tuupata tiettyyn suuntaan tai saada ajattelemaan maailmaa toisesta näkökulmasta. Viisi kirjan liikauttamaa paljastavat elämänsä kirjan.

Psykologi Alice Millerin tietokirja antoi sanat Seidi Haarlalle oman lapsuuden ymmärtämiseen

Näyttelijä Seidi Haarla graafisella kuvataustalla.
Kuvateksti Näyttelijä Seidi Haarla tunnetaan Hytti nro 6 -elokuvan pääroolista.
Kuva: Mårten Lampén / Yle, grafiikka: Sára Köteleki / Yle

Luin Alice Millerin tietokirjan Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itsen etsintä noin parikymppisenä. Tai oikeastaan silloin yritin lukea sitä. Se jäi kesken, sillä se on pelottava.

Kirja puhuu aikuisten vallasta suhteessa lapsiin. Se valta on automaattista ihan sitä kautta, että lapselle suhde vanhempaan on ensimmäinen kiintymyssuhde ja lapsi tekee mitä tahansa varmistaakseen sen aikuisen hoivan.

Kirjan pointti on se, että jos lapsen kokemaa hätää ei kuulla ja oteta tosissaan sellaisena kuin se on, siitä seuraa helvetin mustia näkymiä. Myöhemmin olen tutustunut traumateorioihin ja yhdistän nämä Millerin ajatukset niihin.

Oma traumatyöskentelyni ja minän uudelleen hahmottaminen on mahdollistanut näkökulman laajenemisen omasta perheestä yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja siihen, miten me aikuiset ylipäätään kohtaamme lapset.

Miller tuo esiin, että monille aikuisille on liian pelottavaa, että lapsi tuntee pelkoa, hätää tai tarvitsee lohdutusta, ilmaisee tarpeita. Ne ovat sellaisia kokemuksia, joita ei ole kohdattu heidän omassa lapsuudessaan.

Välillä pelottaa, ettei itsekään osaa kohdata oman lapsensa tarpeita.

― Seidi Haarla

Kun lopulta sain luettua Millerin kirjan, niin siitä tuli minulle sellainen olo, että omat kokemukseni lapsuudesta voivat olla totta. Tämä kirja oli ensimmäinen kirja, joka toi minulle sellaisen olon.

Lapsena ei oikeastaan ollut edes mahdollisuutta huomata sitä, mitä ne omat kokemukset ovat. Ei ollut mahdollista huomata, miltä itsestä tuntuu. Tätä selittää se, että lapsen kokemukset jäävät aikuisten tarinoiden ja tarpeiden varjoon.

Aikuisilla on ylivoima. Aikuinen voi aina vedota enempään tietoon ja aikuinen voi verbalisoida asioita paremmin. Silti aikuiset ovat usein itse tosi kusessa elämänsä kanssa. Lapsi mukautuu tähän, koska muuta ei voi.

Myöhemmin oma positioni on muuttunut. Kun on itse vanhempi lapselleen, niin omat rakastamisen ja toisen kuuntelemisen taidot ovat eri tavalla mittaamisen kohteena. Välillä pelottaa, ettei itsekään osaa kohdata oman lapsensa tarpeita.

Näitä on hyvä pohtia. Millerin kirja on käynnistänyt minussa tämän prosessin.

Tietokirja klassisesta musiikista teki Perttu Pölösestä säveltäjän – lapsena kirja viuluista ja musiikin suurnimistä muistutti Pokémon-maailmaa

Tulevaisuudentutkija Perttu Pölönen graafisella kuvataustalla.
Kuvateksti Futuristi, keksijä ja säveltäjä Perttu Pölönen on kirjoittanut kaksi tietokirjaa ja kehittänyt musiikinteorian opiskelua helpottavan Sävelkellon.
Kuva: Petteri Bülow / Yle, grafiikka: Sára Köteleki / Yle

John Burrowsin teos Klassinen musiikki inspiroi minua niin paljon, että aloin myöhemmin tehdä itse musiikkia.

Kirjassa esitellään, mitä soittimia ja sävellysmuotoja on olemassa, ja siihen on koottu tunnetuimmat säveltäjät, tärkeimmät teokset ja vaikka mitä.

Se ei ole mediaseksikäs kirja, vaan se on johdantomainen opus, joka avasi lapselle uuden maailman. Olin noin 12- tai 13-vuotias, kun löysin sen meillä kotona kirjahyllystä. Luin sen monta kertaa.

Lapselle Burrowsin kirjassa avautui vähän niin kuin jonkin tietokonepelin oma universumi.

― Perttu Pölönen

Näin jälkikäteen arvioituna siinä kirjassa ja sen muodossa oli ehkä jotain samaa kuin Pokémonissa. Peleissä ja keräilykorteissa oli erilaisia otuksia, joilla on erilaisia vahvuuksia, erilainen ulkomuoto ja muita eroavaisuuksia. Kirja esitteli samaan tapaan sellaisia säveltäjiä kuin Bach ja Beethoven. Näillä kaikilla on oma karaktäärinsä.

Lapselle Burrowsin kirjassa avautui vähän niin kuin jonkin tietokonepelin oma universumi. Siellä on jotain sellaista, mitä tässä reaalimaailmassa omien silmien edessä ei ole.

Kirjassa esimerkiksi näytettiin, mikä on viulu, ja kerrottiin, missä ja miten se on kehittynyt. Kaikki tällainen oli lapselle jotain ihan uutta. Lisäksi kirja antoi myös sytykkeen jatkaa tutkimista. Kun siinä mainittiin musiikkikappaleita, etsin ne ja kuuntelin ne.

Aikuisiällä en ole enää lukenut tätä kirjaa, sillä olen alaa opiskelleena päässyt eri tavalla sisään musiikin maailmaan. Enää ei ole tarvetta kerrata, että mitäs se romantiikka musiikissa olikaan. Mutta kirja on yhä tallella.

Somevaikuttajan lukujumin poisti Ulla-Lena Lundbergin perheromaani

Somevaikuttaja Mikko Toivonen graafisella kuvapohjalla.
Kuvateksti Mikko Toiviainen tunnetaan somevaikuttaja Kalenterikarjuna. Hän käsittelee kirjallisuutta Instagram-päivityksissään.
Kuva: Raili Tuikka / Yle, grafiikka: Sára Köteleki / Yle

Luin Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää, kun olin parikymppinen. Opiskelin silloin kuvatataiteita ja mulla oli lukujumi. En lukenut silloin kaunokirjallisuutta.

Olin nuorena ollut tosi vaikuttunut J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivistä. Mutta opiskeluaikoina kaunokirjallisuus oli tosiaan jäänyt.

Varsinkin suomalaisesta kirjallisuudesta ajattelin silloin, että sehän on ihan paskaa. Kaikki me tiedetään, millaisena kirjallisuus näyttäytyy jossain isänpäivän markkinoinnissa. Sellaisena se näyttäytyi mulle.

Lundbergin Jää oli saanut Finlandia-palkinnon, ja ajattelin, että onhan siinä jotain oltava. Tartuin kirjaan, ja sen kieli veti heti. Tekstin vaivattomuus lumosi mut.

Kirja kertoo papin perheestä, joka tulee saareen. Siinä seurataan, miten perheestä tulee saariyhteisön jäsen. Se on kiehtovaa, sillä saaret ylipäätään ovat mielenkiintoisia. Miten vaikka saari on herkkä ympäristö luonnon ja sään vaihteluille, se kiinnostaa.

Silloin tajusin voimakkaasti, että kirjallisuus voi tosiaan ammentaa ihmisten elämästä.

― Kalenterikarju

En yleensä seuraa, mitä kirjailijat sanovat kirjoistaan, mutta mulle on jäänyt mieleen yksi Lundbergin haastattelu. Lundberg kertoi, että kirja kietoutuu hänen omaan elämäänsä. Se oli aikaa ennen kuin mistään autofiktiosta puhuttiin.

Lundberg sanoi, että hän oli kirjoittanut kirjaa kolmekymmentä vuotta. Samalla hän oli käsitellyt omia ongelmiaan ja suodattanut ne fiktioksi. Kirja ei kuitenkaan ole dokumenttiromaani.

Silloin tajusin voimakkaasti, että kirjallisuus voi tosiaan ammentaa ihmisten elämästä. Se oli iso kokemus.

Sen jälkeen kun luin Jään, aloin taas lukea kaunokirjallisuutta. Jää teki minut myös suopeammaksi erilaisille kirjallisuuden lajeille.

Jää ei ole sellainen kirja, johon parikymppinen äijä välttämättä ensimmäisenä tarttuisi. Ainakaan sellaisia ei suositella nuorille jätkille. Mutta onko järkevää, että tiettyjä kirjoja suositellaan tietynikäisille?

Marguerite Durasin kirja opetti, ettei itseään tarvitse hävetä – teoksesta tuli Tiina Tuppuraisen kirjallinen esikuva

Kirjailija Tiina Tuppurainen graafisella kuvataustalla.
Kuvateksti Toimittajataustainen kirjailija Tiina Tuppurainen on käsitellyt romaaneissaan Helsingin lesboyhteisöä ja työpaikkakiusaamista.
Kuva: Raili Tuikka / Yle, grafiikka: Sára Köteleki / Yle

Löysin 13-vuotiaana kirjastosta Marguerite Durasin kirjan Rakastaja. Se on on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo 15-vuotiaan ranskalaistytön suhteesta noin kolmekymppiseen kiinalaismieheen.

Kirja on hengästyttävä testamentti päähenkilönsä elämästä. Tyttö asuu nykyisen Vietnamin alueella silloisessa Ranskan Indokiinassa ja päätyy aikuisen miehen matkaan.

Romaani kuvaa rajusti väkivallan ja kuoleman uhkaa. Samalla se on kuitenkin aistillinen, paljas ja runollinen.

Duras tuntui olevan häpeästä vapaa.

― Tiina Tuppurainen

Lapsena tuntui ihmeelliseltä, että oli tuollainen pelkoja kaihtamaton kirjailija, joka oli pystynyt kirjoittamaan juuri siitä, mikä oli kivuliainta hänen elämässään. Se oli minulle merkittävää, sillä niihin aikoihin koin häpeää itsestäni. Koin olevani epänormaali ja pelkäsin olevani hullu tai sairas. Duras tuntui olevan häpeästä vapaa.

Jo silloin 13-vuotiaana unelmoin siitä, että kirjoittaisin joskus itse kirjan. Ja kun 37-vuotiaana julkaisin ensimmäisen romaanini, sekin ammensi eletystä elämästä kuten Durasin romaani, vaikka en teoksia rinnastakaan. Kirja oli minulle kirjallinen esikuva.

Duras kirjoitti yhteiskunnan yhteisesti jaettuja normeja vastaan ja kritisoi liian sovinnaisia kirjoja. Toivon, että pystyisin samaan, enkä koskaan alkaisi kirjoittaa tavalla, joka pyrkii miellyttämään niitä, jotka ovat valta-asemissa.

Satukirja sytytti Henriika Tulivirrassa rakkauden kirjoja kohtaan

Lukuaktivisti Henriika Tulivirta graafisella kuvataustalla.
Kuvateksti Kirjastolainen ja lukuaktivisti Henriika Tulivirta on Lukupiiri Tulusto & Kylmälän vakiovieras.
Kuva: Raili Tuikka / Yle, grafiikka: Sára Köteleki / Yle

Tämä kirja liittyy elämäni kaareen. Se on kirja, joka vei minut kirjojen luokse. Minulle luettiin Leo Lionnin Frederikin satukirjaa jo ollessani vauva. Kun opin lukemaan, luin kirjaa itse – ääneen ja hiljaa – ja nykyisin luen sitä puolisolleni iltaisin.

Leo Lionni on Alankomaissa syntynyt, mutta monessa maassa asunut italialais-amerikkalainen kirjailija ja lastenkirjojen kuvittaja. Frederikin satukirja on kokoelma Lionnin vuosina 1960–1983 julkaisemia satuja.

Kirja on suloinen ja hauska, ja sen kuvitus tukee hienosti satuja. Kirjan kieli on värikästä ja kuvailevaa ja vaikka kirja on lastenkirja, se ei ole yksinkertainen tai yksinkertaistettu. Muistan tunnelman, kun minulle on kirjaa lapsena luettu. Lukemisesta tulee sama fiilis edelleen: hyvä mieli, toiveikas ja turvallinen olo.

Myös aikuisilla on oikeus lukea satuja.

― Henriika Tulivirta

Suosikkini on kirjan nimikkosatu, tarina Frederik-nimisestä hiirestä. Tämä hiiri on työteliään hiiriperheen jäsen, mutta hän ei aherra samalla tavalla kuin muut. Kun toiset ihmettelevät, miksi Frederik ei tee mitään, hän vastaa tekevänsä: hän kerää auringon säteitä kylmien päivien varalle, kerää sanoja, kaikkea kaunista, mutta ei aineellista.

Kun on talvi, sadun Frederik maalaa sanoillaan kylmyyden keskelle auringonsäteitä, lämpöä ja viljapellon hehkun. Hän tuo perhelleen myös runon, ja silloin kaikki ymmärtävät, että Frederik on runoilija.

Olen satuihminen, pidän tarinoista. Frederikin satukirja on vahvistanut ajatustani siitä, että myös aikuisilla on oikeus lukea satuja. Meidän ei ole pakko tehdä niin, mutta meillä on siihen oikeus.

Tämä kirja on synnyttänyt minussa rakkauden kirjallisuutta kohtaan. Koska se on kulkenut matkassani vauvasta saakka, tuntuu että olen kasvanut kirjallisuudesta.

***

Lauantaina 23.4. vietetään kansainvälistä kirjan ja ruusun päivää. Päivän tarkoituksena on rohkaista kiinnostumaan lukemisesta ja arvostamaan heitä, jotka ovat omalla taiteellisella työllään edistäneet ihmisyyden sosiaalista ja kulttuurista kehittymistä.

Kirjan ja ruusun päivänä on hyvä pysähtyä miettimään, mikä on itse kunkin elämän kirja. Kerro omat kokemuksesi Lukupiiri Tulusto & Kylmälän Instagram-tilillä!

Lukupiiri Tulusto & Kylmälä

Lukupiiri Tulusto & Kylmälä on kirjapodcast kaikille lukijoille ja lukemisesta haaveileville. Uusi jakso julkaistaan torstaisin Yle Areenassa.

Lukuintoilua myös Instagramissa: @lukupiiritulustokylmala.