Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Laura Frimanin kolumni: Aion nauraa natseille jatkossakin, koska huumorin ylilyönnit ovat pienempi ongelma kuin pelkopohjainen riskien välttely

Toimittaja Laura Friman
Kuva: Ilmari Fabritius / Yle

Komiikan kultaisen ohjenuora on punching up: vitsailla pitää ennen kaikkea heistä, joilla on yhteiskunnassa vahva asema. Sääntö on perusteltu, muttei aukoton, kirjoittaa Laura Friman.

– Kustantamo sensuroi kaikki natsivitsini! Se on kamalaa!

Haastattelin hiljattain ruotsalaiskirjailija Emmy Abrahamsonia tämän Suomen-vierailulla hänen hauskoista romaaneistaan. Kysyin Abrahamsonilta, tuottaako uusi sensitiivisyyden aikamme hänelle hankaluuksia humoristina. Pitääkö sanavalintojen kanssa olla varovainen?

Pitää, Abrahamson vahvisti, ja kertoi, että hänen ronskeimmat vitsinsä eivät enää päässeet edes painokoneeseen saakka. Kuten ne, jotka käsittelivät natseja.

Abrahamsonin kirjat ovat kevyttä, naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, mutta ilahduttavaa kyllä, hän on ottanut tehtäväkseen tuulettaa niissä lajityypin konventioita. Abrahamsonille on tärkeää, että aliarvostettu chick lit voi olla muutakin kuin sata kertaa luettua söpöstelyä.

– Lupaat siis, ettet koskaan kirjoita romaania, jossa joku perustaa ihanan kuppikakkukahvilan? varmistin.

– No, ellei se joku ole natsi, Abrahamson vastasi.

Purskahdin nauruun, koska heitto oli mainio ja mielikuva mitä herkullisin: millainen olisikaan romaani, jossa natsi perustaisi pastellisävyisen kuppikakkupuodin? Sitten muistin, että istuimme lavalla, suuren tavaralon aulassa. Olimmeko juuri syyllistyneet äärioikeiston normalisointiin ja tehneet jotain muulla tavalla syntistä?

En enää tiedä, mille saa nauraa. Sanon tämän ääneen silläkin uhalla, että yleensä samaa hokevat ihmiset, jotka luokittelen idiooteiksi.

En enää tiedä, mille saa nauraa. Sanon tämän ääneen silläkin uhalla, että yleensä samaa hokevat ihmiset, jotka luokittelen idiooteiksi: ne, joiden mielestä Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö saamelaissketseistä oli pelleilyä ja joiden mielestä naiseksi pukeutunut mies kesäteatterin lavalla on yhä huvittavinta ikinä.

Eivät tiedä muutkaan. Puoli maailmaa mietti viime kuussa kollektiivisesti huumorin rajoja, kun koomikko Chris Rock heitti Oscar-gaalassa väsyneen vitsin alopeciaa sairastavan Jada Pinkett Smithin sänkitukasta. Outoa kyllä, Will Smithiä kuvattiin aluksi nauramassa heitolle. Vasta sitten hän marssi lavalle läimimään koomikkoa.

Oletettavasti Will oli tässä välissä vilkaissut vaimonsa ilmettä. Willkään ei tiennyt, mille sai tai kannatti nauraa. Mutta tämä on selvää: vitseissä on voimaa.

Komiikan kultainen ohjenuora punching upista, vain ylästatukseen kohdistuvasta vitsailusta, on yhä perusteltu, mutta ei aukoton. Moni kommentoi Oscar-kohuakin saman tien napauttamalla, että multimiljonäärien on ihan turha loukkaantua mistään. Vitsi tukasta tai sen puutteesta, kun kohta pääsee taas kotiin kylpemään timanteissa, kyynel! Perustelu ontuu: melkein jokainen on jostakin vinkkelistä down.

Jopa nenäkkäät lokit.

Kuvasin eräänä päivänä kotimatkallani Instagram-tililleni torilla tepastelevan lokin ja parven äkäisiä pohjoiseen palanneita valkoposkihanhia, joiden kakkapapanoissa kahlaan taas seuraavat kuukaudet. Kirjoitin kuvatekstiksi riemulla: “Lokit ovat palanneet torille ja hanhet pihapuistooni. Näiden kuvottavien otusten olisi pitänyt kuolla asteroidin alle sukupuuttoon muiden dinosaurusten kanssa.”

Kului minuutti, kun joku ilmoitti täpäkästi, että linnut olivat täällä ennen ihmisiä. Toinen kysyi teatraalisesti, millainen maailma olisikaan ilman linnunlaulua. Tahtoisinko tosiaan elää sellaisella planeetalla? Ventovieraiden kommentit sivuutan vaivatta, mutta sitten yhteyttä otti tuttava, arvostamani luontokirjailija.

Hän pyysi, etten kutsuisi lintuja kuvottaviksi otuksiksi. “Ne ovat olentoja, joiden kanssa jaat planeettaa.” Vastasin, että kuvateksti oli huumoria, kolmella huutomerkillä. Hän sanoi ymmärtävänsä, mutta teki rinnastuksen ihmisiin, vaikkapa muukalaisvirtoihin. Nekin voivat pelottaa ja ällöttää jotakuta. Saisiko niistäkin vitsailla? (No, ei.)

“Meillä on viturallaan oleva suhde muuhun elolliseen luontoon. Ekokriisi kumpuaa siitä”, kirjailija tiivisti, ja oli tietenkin oikeassa. Vitsailullani vahvistin hänen mielestään sitä, miten näemme toiset eläimet.

Olin taas uuden pulman äärellä: ehkä hän oli oikeassa? Ehkä eläimiä toiseuttamalla karnevalisoin ja vähättelin lajikatoa ja lopulta tuin epäsuorasti esimerkiksi lihan tehotuotantoa. Kamala ajatus, sillä en itse söisi esimerkiksi lintuja, vaikka maksettaisiin.

Mahdollisesti punch down -listalle: lokit.

Ongelmana on, että maailmassa on äärimmäisen rajallinen määrä vitsejä, joista kukaan ei voisi loukkaantua. Samana päivänä loukkaantuivat muutkin kuin lintujen symppaajat. Koomikko Eve Kulmala sai ryöpyn vihapalautetta seuraajiltaan. Hänen kyseenalaista Meyers-Biggs-persoonallisuustestiä ja sen some-hehkutusta kritisoiva sketsinsä verrattiin kipakoissa kommenteissa jopa seksuaalivähemmistöjen syrjimiseen.

Kyllä: “INFJ-ihmisten” ja seksuaalivähemmistöjen asema ja historia koettiin samalla tapaa kivuliaiksi ja “ongelmallisiksi”. I rest my case.

Vapaa ja rohkea komiikka voi olla kovienkin yhteiskunnallisten teemojen käsittelyn tärkeimpiä työkaluja.

Huumorin raamit ovat a work in progress – ihan niin kuin me ihmisetkin. Niitä saa ja pitää pohtia ja kritisoida, mutta niille pitää antaa myös armoa. Ylilyönnit ovat pienempi ongelma kuin pelkopohjainen kaiken välttely ja laimentaminen.

Mietityn huumorin – kuten muunkin taiteen – tehtävä on ilon tuottamisen lisäksi koetella rajoja, aiheuttaa lievää kauhistusta, ärsyttää, häiritä ja huutaa ilmoille se, mitä valtaosa meistä ei uskalla sanoa, joskus edes ajatella. Se saa ampua yli ja olla absurdia tai ajankohtaista, tai molempia yhtä aikaa.

Vapaa ja rohkea komiikka voi olla kovienkin yhteiskunnallisten teemojen käsittelyn tärkeimpiä työkaluja. Ajatus sen kahlitsemisesta ja kuohimisesta on kammottava. Haluan elää maailmassa, jossa voin ottaa asiat vakavasti, olla hyvien puolella ja silti nauraa sydämeni pohjasta lokeille, Jeesukselle ja – no, niille natseille.

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu