Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Ville Hytösen kolumni: Kuolemaa on mahdoton ajatella, ja siitä kertoo wieniläisten pikkuporvarillinen pakkomielle “kauniiseen ruumiseen”

Kirjailija Ville Hytönen seisoo harmaan tiiliseinän edessä ja katsoo kameraan.
Kuva: Sari Casal / Yle

Itävaltalaisten kuolemasuhteessa näkyy elämä ja kuolema samaan aikaan. Oman kuoleman ajatteleminen lisää kykyä ymmärtää sotien kauhuja, kirjoittaa kirjailija Ville Hytönen.

Istun periwieniläisessä valkoisten pöytäliinojen aamiaiskahvilassa. Liivipukuihin pukeutuneet herrat juovat Café Prückelissä makeita maitokahvejaan, sormeilevat täyspuisiin lehtitelineisiin asetettuja Wiener Zeitungejaan ja lukevat uutisia Ukrainan sodan hirveyksistä.

He pohtivat päivän poliittisia tai kulttuurisia kysymyksiä täysissä sielunvoimissaan, mutta minulle he tuovat mieleen Wienissä vuosisatoja vaikuttaneen ajatuksen kauniista ruumiista.

“Eine Schöne Leiche”, kaunis ruumis, vaikuttaa edelleen paikallisten elämässä. Sanotaan että wieniläiset rakastavat elämää. Ja siksi he rakastavat myös kuolemaa.

Samanaikainen hienotunteisuus, kunnioitus toisen itsenäisyyttä ja yksityisyyttä kohtaan. Sietämättömän pikkuporvarillista ja ärsyttävää, toisaalta miellyttävää.

Euroopassa tunnetaan muutamia maita, joilla on ollut erityissuhde Venäjään tai sen edeltäjään Neuvostoliittoon. Suomen lisäksi Itävalta on vaalinut läheistä suhdetta itäiseen suurvaltaan niin hyvin, että tuore liittokansleri Karl Nehammer oli Ukrainan sodan alkumetreillä ainoa eurooppalainen, joka saattoi tavata Putinin Moskovassa.

Nehammer tosin palasi Venäjältä järkyttyneenä. Hän mainitsi, ettei ole "erityisen toiveikas" tapaamisen vaikutuksesta. Kommentti on itävaltalaisesta sanomalehtitelineestä luettuna sen verran raju, että olen kaataa mantelimaitokahvini.

Vladimir Putin on kuin haamu niistä tulevista hirmuhallitsijoista, jotka sattuivat samaan aikaan vuoden 1913 Wieniin ja istuivat Café Prückelin kaltaisissa kahviloissa.

Kun kuusitoista vuotta sitten viimeistelin esikoisrunokokoelmaani Kuolema Euroopassa, kirjoitin juuri tällaisesta Euroopasta kuin se näyttää Wiener Zeitungin sivuilla. Hauraasta, sotaa pelkäävästä, epämiellyttävyyksiä pakenevasta ja sovitteluissaan heikosti menestyvästä Euroopasta, jota vaivaavat kuolevaisuuden ja elämän ristiriidat.

Vladimir Putin on kuin haamu niistä tulevista hirmuhallitsijoista, jotka sattuivat samaan aikaan vuoden 1913 Wieniin ja istuivat Café Prückelin kaltaisissa kahviloissa. Trotski ja Stalin tupakoivat noilla tuoleilla, Lenin kirjoitti julkilausumaa tuossa. Hitler maalasi harrastajamaisia taulujaan viereisen kadun vierashuoneessa ja Tito pistäytyi kapinalliskokouksessa autotehtaalla vietetyn työpäivän jälkeen.

Oman romantiikkaa tihkuvan runokokoelmani sankari oli kahvilasta toiseen ajautuva boheemi hahmo, jonka ajautuminen johtui historian kaikkien aikojen päällekkäisyyksistä. Siinä tanssittiin nuoralla historian hengitysaukoissa. Aina turvassa mutta aina uhka päällä.

Wiener Zeitungin Ukraina-uutiset muistuttavatkin vuoden 1913 tunnelmia. Vain vuotta myöhemmin wieniläisen monarkin Franz Ferdinandin murha aloitti ensimmäisen maailmansodan. Paikallisilla sanotaankin olevan erityinen tuntoherkkyys eurooppalaiselle kuolemalle.

Keisari Joosef II keksi jopa säästöarkun, joka sisälsi alapuolelta läpän, jonka kautta ruumis saatettiin pudottaa hautaan.

Wienissä tuskin voikaan käydä ajattelematta kuolemaa. Kaupungin laidalla paradoksaalisesti sijaitseva keskushautausmaa on Euroopan suurin. Kirjailija Claudio Magrisin mukaan valssia tanssiva Wien nielaisi arvot halujen ja arkisten tarpeiden edellä, ikään kuin piilotti kellareihin ja hautoihin. Hautaaminen kun oli arkista ja se kuului Itävalta-Unkarin estetiikkaan.

Kaksoismonarkiaa johtivat Habsburgien pröystäilevät monarkit, jotka kuolemansa jälkeen balsamoitiin elämään ikuisesti kauniina ruumiina. Suolet poistettiin ja säilöttiin alkoholin kanssa metallisäiliöihin.

Keisari Joosef II keksi jopa säästöarkun, joka sisälsi alapuolelta läpän, jonka kautta ruumis saatettiin pudottaa hautaan. Näin arkkua saatettiin vain vuokrata hautajaisiin tai se kulki suvussa yhä uudelleen käytettynä. Magris ajattelikin, että wieniläiset elävät edelleen menneisyydessä ikään kuin Wienissä olisi aina eletty menneisyydessä. Kuin hautausmaalla.

Kaunis ruumis oli ikään kuin pikkuporvarillisen elämän huipentuma. Kaikki mätä ja haiseva piilotettiin siistityn kuoren alle, ihmisyyden kellariin. Ruumis jatkoi kulkuaan, muttei elävänä.

Wieniläiset elävät eurooppalaisen kaksijakoisen turvallisuuden kehdossa: maitokahvejaan siemaillen, mutta Suomeakin suuremmista itsemurhaluvuista kärsien.

Wieniläisen Sigmund Freudin mukaan on mahdotonta kuvitella omaa kuolemaamme, sillä “aina kun yritämme tehdä niin, huomaamme, että olemme itse asiassa edelleen läsnä vain katsojina”, kuten hän kirjoittaa. Me ikään kuin autamme omaa kuolemaamme olemalla eri henkilö omissa hautajaisissamme. Emme hyväksy sitä ja olemme alitajuntaisesti vakuuttuneita omasta kuolemattomuudestamme.

Juuri siltä se tuntuu Café Prückelin lehtitelineiden läpi katsottuna. Wieniläiset elävät eurooppalaisen kaksijakoisen turvallisuuden kehdossa: maitokahvejaan siemaillen, mutta Suomeakin suuremmista itsemurhaluvuista kärsien.

Käyn kahvin jälkeen Schwarzenbergplatzilla katsomassa Wienin neuvostosotilaiden muistomerkkiä. Puna-armeija pystytti sen omaksi kunniakseen Natsi-Saksan kukistuttua. Nyt sen takana olevaan kivimuuriin on maalattu Ukrainan lippu.

Muistomerkillä on joitain kukkaseppeleitä ja sitä vartioivat itävaltalaispoliisit. Wienissä riittääkin vielä hieman sympatiaa Venäjälle, mutta merkkikilpi epäilemättä töhrittäisiin ilman poliisiautoa.

Neuvostosotilaiden muisto kielii wieniläisiä vaivaavasta Venäjän pelosta, mutta Ukrainan lippu muistuttaa, että vaikka teloittajat vievät yhden erän, elämä voittaa aina lopulta. Wieniläinen nuorallatanssi on juuri tuota elämän ja kuoleman valssia.

Vaikka ruumiit eivät oikeasti ole koskaan kauniita.

Kulttuuricocktail Live ke 27.4. klo 20 TV1 ja Yle Areena: Kuolema synnyttää taidetta. Korona ja sota muistuttavat kuolemasta joka päivä. Taiteen ydinteema se on ollut aina: miten kuvata kuolemaa, miten valmistautua siihen. Vieraina muusikko Jarkko Martikainen ja dokumentaristi Carmen Baltzar. Juontajina Iida Rauhalammi ja Paavo Häikiö.

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu