Hyppää pääsisältöön

YleX

“Minulla ei ole annettavaa, jos en ole älykäs”, mietti palkittu artisti Lyyti ja esitti fiksua – musiikinteko opetti tunnetaitoja entiselle ylisuorittajalle

Lyyti kirjahyllyn edessä.
Kuvateksti Lydia Lehtola on pohtinut, millaiseen pakettiin musiikin voi paketoida: "Estetiikka on niin ratkaiseva siinä, että kuka siihen tarttuu ja missä se on esillä."
Kuva: Raine Laaksonen / YleX

Kympin tytön rooli on ahdas, ajattelee vuoden indieartisti Lyyti.

Ylioppilaslahjarahoilla ostettu sähköpiano.

Laulaja-lauluntekijä Lydia Lehtola, 27, selventää kurkkunsa ja aloittaa melodian soittamisen. Jos Lehtolan kappaleiden kyynelvedet, odotukset, huijarisyndroomat ja lumpeenkukat paikantaisi jonnekin, kaiken sen sijainti ja alkupiste voisi olla tässä.

Asunnot ovat vaihtuneet, mutta säveltämiseen käytetty kerrostaloystävällinen soitin on seurannut kahdeksan vuotta mukana. Tässä 24-neliöisessä helsinkiläisessä kodissa Lehtola tekee vastapalkittua indiemusiikkia.

Lehtola esiintyy nimellä Lyyti. Nyt ulkona ovat sekä debyyttilevy Meitä ei ole kutsuttu (2020) että seuraaja Toiveet ja helyt (2021), ja kolmaskin albumi tekeillä.

Ikkunalaudalla lepää runouslehti Tuli & Savu, yhden seinän peittää miltei kauttaaltaan kirjahylly. Se pitää sisällään kokoelman musiikkia: Dave Lindholmia, lavarunoudesta Lehtolan lailla aloittanutta Rosita Luuta ja cd-levyllisen vasemmistolyyrikko Aulikki Oksasen lauluja. Oksanen muistetaan erityisesti 1970-luvun poliittisen laululiikkeen tunnuskappaleen Kenen joukoissa seisot sanoittajana.

Valikoima ei yllätä. Lehtolallakin on kappaleissaan sanottavaa – oikeastaan niin paljon, että tila on loppua välillä laulunsäkeistä kesken. “Jos eläisimme toisenlaista aikaa, tämä levy herättäisi intensiivistä yhteiskunnallista keskustelua”, kirjoitti kriitikko Pasi Huttunen Lehtolan viime syksynä ilmestyneestä albumista.

Kympin tyttö

Yritystä indieartistilta ei ole puuttunut.

– Kaikki ne vuodet kun olen tehnyt tätä, on ollut tunne, että pitää puskea kovaa, että pääsee eteenpäin. Sellainen vastustuksen tunne, Lehtola sanoo.

– Ja se jatkuu edelleen, vaikka jostain näkökulmasta on saavuttanut jo tosi paljon. Kun emme saa vaikka keikkaa jonnekin, ajattelen, että emme ole vakuuttaneet heitä.

Indiekentällä Lehtolalla onkin kohtuullinen määrä saavutuksia. On Emma-ehdokkuus, kehuvia arviota sanomalehdissä ja keikkoja keskisuurilla ja suurilla festareilla. On pianon päälle asetettu palkinto: Indie Awards -gaalassa vastikään voitettu vuoden artistin titteli.

Mutta keskimäärin kotimaisen indiemuusikon yllä tuntuu olevan näkymätön suosion kattoraja.

Lyyti istuu kodissaan sängyllä.
Kuva: Raine Laaksonen / YleX

Vielä kotipaikkakunnallaan Lehtola koki, etteivät alan kontaktit riittäneet. Hän sanoo, että Joensuusta käsin tuntui mahdottomalta ajatukselta, että sinne voisi jäädä ja tulla silti tunnetuksi synnyinpaikkansa ulkopuolella. Kotimainen indie on keskittynyt – ainakin mielikuvissa – Helsinkiin, Tampereelle, Jyväskylään ja Ouluun.

Lehtola muutti musiikkiuran ja kirjallisuuden opintojen perässä Helsinkiin vuonna 2016.

Indiekentällä on Lehtolan mielestä olennaista, kuka suosittelee ketäkin kulissien takana. Lehtolalle ovet levy-yhtiö Luova Recordsiin tuntuivat alun perin aukeavan, kun hän mainitsi ratkaisevan nimen: että ensimmäisiä sinkkuja tuottaisi Risto-yhtyeen keulakuva Risto Ylihärsilä. (Viimeisimmällä levyllä tuottajana toimi Pekka Tuomi, joka tunnetaan muun muassa Litku Klemetistä.)

Verkostot voivat olla indiekentällä jopa tärkeämpiä kuin isojen toimijoiden puolella. On hyvä asia, jos suuren levy-yhtiön tulokas saa biisiinsä fiitin Pyhimykseltä tai Vesalalta. Silti todennäköisyys nousta yleisön tietoisuuteen ilmankin on markkinointikoneistojen ansiosta paljon suurempi.

Viime syksynä Lehtolalla oli levynsä julkaisukiertue Jukka Nousiaisen yhtyeen kanssa. Nelikymppisten tee-se-itse-rokin soihdunkantajan statuksen saanut Nousiainen ylistää nyt vuorostaan parikymppisen Lehtolan taidetta.

Terävä äly ei ole ainoa, millä elämässä pääsee eteenpäin, vaikka olen joskus kuvitellut niin.

― Lydia Lehtola

Pidemmän päälle tunne ainaisesta eteenpäin puskemisesta uuvuttaa, Lehtola sanoo. Halu “onnistua” on perua menneisyydestä.

Lehtola on entinen ylisuorittaja, joka on kokenut paineita olla joka tilanteessa fiksu tai ainakin esittää sellaista. Hän on pelännyt aina, että sanoisi haastattelussa jotakin tyhmää.

Mutta musiikissa olennaisinta on se, kuinka hyvin hän onnistuu välittämään jonkin tunteen, Lehtola sanoo. Eikä sitä voi järkeistää, vaan on luotettava intuitioon.

– Se on kasvattanut ihmisenä. Että terävä äly ei ole ainoa, millä elämässä pääsee eteenpäin, vaikka olen joskus kuvitellut niin.

Teini-ikäisenä Lehtola oli omien sanojensa mukaan ulkopuolinen nuori, eikä ajatellut omistavansa kummoista tunneälyä tai sosiaalisia taitoja. Hän ajatteli, ettei hänellä olisi mitään annettavaa, ellei hän olisi älykäs ihminen ja tuloksellinen yliopisto-opiskelija.

Sitten Lehtola alkoi tehdä musiikkia “ihan vaan omista tunteista” ja sai yhteyden ihmisiin tavalla, joka poikkesi kaikesta aiemmasta. Ulkopuolisuuden tunne väistyi.

– Se on kyllä mullistanut käsitykseni itsestäni ja elämästä. Että on paljon asioita, joita ei voi järkeistää tai älyllistää.

Lyyti parvekkeella ikkunalasin läpi kuvattuna.
Kuva: Raine Laaksonen / YleX

Kappaleen käärepaperi

Indie on Lehtolalle määritelmänä rakas ja vähän hämmentävä.

Eikä ihme, sillä sana sisältää kummallisia konnotaatioita: indie mielletään sekä huonommaksi että aidommaksi musiikiksi. Olen todistanut väittelyä siitä, voiko “liian taitavasti” soittava bändi kutsua itseään enää indieksi.

Indietä ajatellaan ulkomusiikillisena estetiikkana. On suotavaa, jos kotikutoisuus näyttäytyy artistin homssuisina vaatevalintoina tai rasvaisena tukkana. Nyt Tiktokissa indie sleaze -nimellä uudelleenbrändätty tyyli on tekemässä paluutaan.

Eikä iänikuinen käsitys pienestä indieartistista pidä oikeastaan paikkansa. Kun Arctic Monkeysin ja Tame Impalan kaltaiset 2000- ja 2010-lukujen indiesuosikit täyttävät keikkapaikkoja ympäri maailman ja Adelen 1,2 miljardia kertaa striimattu Someone Like You on indietä – mitä sanalla enää edes tarkoitetaan?

Lehtolalle se on sitä, että tehdään sillä mitä on.

Pohjimmiltaan indie (independent) on musiikkitoimintaa, jota tehdään täysin irrallaan monikansallisten levy-yhtiöiden budjeteista ja markkinointikoneistoista. Mutta rajat häilyvät.

– Esimerkiksi Spotifyn soittolistakuraattorille indie on selvästi genre eikä itsenäistä toimintaa. Se tuntuu välillä vähän epäreilulta, koska suuri yleisö näkee vaan sen mitä niille annetaan, Lehtola sanoo.

Suoratoistopalvelun soittolista Suomi-indie tänään koostuu kirjoitushetkellä enimmäkseen itsenäisten levymerkkien ja artistien musiikista, mutta joukossa ovat myös kaikki kolme levy-yhtiöjättiä.

Mulla on kyllä kova tarve tehdä hitti, mutta se on mun tarpeeni.

― Lydia Lehtola

– Tuntuu, että estetiikka on niin ratkaiseva siinä, että kuka siihen tarttuu ja missä se on esillä. Olen tuskaillut sen kanssa aika paljon, Lehtola sanoo.

Lehtola säveltää ja sanoittaa kappaleensa yksin pianon avulla. Sovitus- ja tuotantovaiheessa on tehtävä valintoja, jotka ratkaisevat millaisena kappale nähdään ja miten se otetaan vastaan, mikä määritelmä sille annetaan. Tehdäkö suoraviivaisempaa, kaupallisempaa, vaiko “muhjumpaa”? Sitä Lehtola on miettinyt.

– Meidän bändiä on monesti kommentoitu siitä, kun meillä ei ole kitaraa, joka on tyypillinen indiesoundiin liittyvä juttu. Monella on ollut selvästi hankaluuksia kategorisoida sitä, että se ei olisi indierokkia, koska ei ole kitaroita. Onko se poppia, en tiedä. Mitä se on? Missä ne kitarat ovat?

Omaehtoisuutta vaaliva Lehtola sanoo olevansa huomion perään.

– Mulla on kyllä kova tarve tehdä hitti, mutta se on mun tarpeeni. Kukaan ei ole odottanut tai pyytänyt sitä minulta.

Kun Lehtola alkoi alun perin säveltää, isoimmat esikuvat olivat Riston ja Joose Keskitalon kaltaisia Suomi-indiessä arvostusta nauttivia, mutta monelle vieraannuttavia nimiä. Nyt Lehtola on alkanut fiilistellä myös valtavirtapoppia.

Ei tarvitse kuulostaa tarpeeksi indieltä.

Lyytii kaataa kauramaitoa kahviin pöydän ääressä.
Kuva: Raine Laaksonen / YleX

Rakkauden vuosi

Yksiön kirjahyllyssä on viidentoista täyteenkirjoitetun vihkon pino. Päiväkirjojen merkinnöistä on versonut lukuisia Lehtolan kappaleita. Kirjoituspöydän pintaan on jäänyt jälkiä siitä, kun Lehtola on painanut lapsena voimakkaasti kynää paperia vasten.

Lehtola haaveilee brittikirjailija Virginia Woolfin tunnetun ajatuksen mukaisesti siitä, hänellä olisi oma huone, joka olisi vain kirjoittamistyötä varten.

Nyt kolmatta levyään työstävä Lehtola pohtii, kehtaako hän tehdä musiikkia pian toisen seurassa. Lehtola on muuttamassa kumppaninsa kanssa yhteen, sillä edeltävä vuosi on ollut “rakkauden vuosi”.

Jääkaappinsa oveen Lehtola on teipannut kaksi suosikkirunoaan: yhden Sirkka Turkalta, toisen Pauliina Haasjoelta, jonka tuotannosta Lehtola kirjoittaa parhaillaan pro gradu -tutkielmaa.

Molemmat runot kertovat surun tunteesta. Eivät järkeistettävistä asioista.