Hyppää pääsisältöön

Oppiminen

Essee: Äitiys muuttuu, mutta syyllisyys ei katoa mihinkään

Graafinen kuvituskuva ahdistuneesta äidistä, jonka päällä kiipeilee pikkuisia taaperoita.
Kuva: Mikko Lehtola / Yle

Miksi niin moni äiti kokee kroonista syyllisyyttä, pohtii toimittaja Sari Veikkolainen esseessään.

Muistan yhden terävän hetken äitiyslomalta vuosien takaa. Nuorimmainen oli vauva ja mies tuli töistä kotiin. Hän ei päässyt eteistä pidemmälle, kun helpottuneena tuuppasin vauvan syliin ja huokasin:

– Taas yksi päivä vähemmän.

– Vähemmän mistä, mies kysyi.

Siinä hetkessä havahduin. Miten arki tuntuikin linnatuomiolta, jossa laskin jäljellä olevia päiviä. Niin, mihin? En tiennyt itsekään, minkä odotin niin kovasti päättyvän. Kaikki oli vain niin intensiivistä, yötä päivää.

Ja sitten se iski, syyllisyys. Mitä minä tässä oikein valitan, kaikkihan on ihan hyvin.

Äitiys on yhtä toistoa

– Äitiyteen liitetään usein fantasia, jonka mukaan äidillä on loputon kyky tyydyttää lapsen kaikki tarpeet yhä uudestaan ja uudestaan, sanoo psykologi Leea Mattila.

Kaikki toistuu päivästä toiseen samanlaisena. Äiti on arjessa toistojen armoilla. Sen minäkin vauvavuosilta muistan.

Perusta on toki biologiassa. Ilman hoivaa pieni vauva ei pysyisi hengissä. Mutta jos se hoiva muistuttaa liukuhihnatyötä ilman lakisääteisiä taukoja, voi äiti uuvahtaa rullan pyörittämiseen. Vauva itkee ja pian itkee myös äiti, joka ei sittenkään ollut täydellinen, vaan pelkästään surkea ja syyllinen.

Vanhemmuus ei ole yksilölaji, sen olen todella vuosien varrella oppinut. Muistan esikoisen vauva-ajalta miten ihanaa oli päästä ystävän luo yökylään. Hän valvoi vauvan kanssa ja minä nukuin kuin tukki. Ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Miten saatoin olla niin vihainen?

Hanna Päivärinnan esikoisromaanin Pidä minua vielä päähenkilö katselee raskaana ollessaan kaupoissa taaperoilleen tiuskivia ja kiukkuisia äitejä, ja päättää, että hänestä ei ainakaan tule samanlaista.

Luultavasti ajattelin itse vastaavassa tilanteessa samoin.

Nyt kun näen pienille lapsilleen räyhääviä äitejä luikin mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas. Myötähävettää. Näen äitien ilmeissä itseni vuosia sitten. Miten saatoin olla niin pinna kireällä ja vihainen pienelle ja viattomalle olennolle?

Toivon, että aika ei koskaan kultaa muistoja niin paljon, että kommentoisin yhdellekään äidille että "se, joka huutaa, on jo hävinnyt". En edes silloin, kun kahvilassa tai junassa enemmän mekkaloi lastaan komentava äiti kuin lapsi itse.

Myötätuntoa sen sijaan voi – ja kannattaa – osoittaa, sanoo Leea Mattila.

– Lempeä katse ylikuormittuneen äidin suuntaan tai kannustava kommentti, “been there”, voi jäädä äidille pitkäksi ajaksi mieleen ja antaa voimaa.

Kuka joutaisi miettimään?

Nyt jo aikuinen lapseni muistelee, miten joutui pienenä sänkyyn miettimään. Lapsi päätyi jäähylle riideltyään äidin kanssa. Nolottaa kuunnella näitä muistoja. Kenenköhän sinne sänkyyn olisi pitänyt joutua?

Häpeää lisää tieto siitä, että laumasta eristäminen on lapselle kohtuuton rangaistus eikä aikalisä suljetun oven takana tee muuta kuin lisää lapsen ahdistusta ja pelkoa.

Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaan mielestä voin lievittää häpeääni muistamalla, että lasteni ollessa pieniä oli toisenlaiset opit ja ajat.

– Millaista häpeää ovatkaan kantaneet ne äidit, jotka ovat kasvattaneet lapsensa risulla ja remmillä, eli keinoilla, joista myöhemmin on tullut rikos. Mutta silloin on oltu äitejä sen ajan tiedoilla, nykyään tiedetään enemmän.

Oulasmaan mukaan äitien sydämissä on paljon turhaa suremista. Liian moni kokee syyllisyyttä ja häpeää omasta vanhemmuudestaan koko elämänsä ajan. Itsesyytökset vievät tilaa vanhemmuuden rentoudelta ja hauskuudelta.

Ei se sängyssä miettinyt lapsenikaan vaikuta pahasti traumatisoituneelta.

Miksi hyvät muistot itkettävät?

Taannoin selailin vanhaa valokuvakirjaa perheemme yhdestä vuodesta; arjesta ja juhlasta silloin vielä pienten lastemme kanssa. Suru kouraisi syvältä, kun katsoin kuvia lumiukoista, kaverisynttäreistä ja makkaranpaistoreissuista. Itketti.

– Mitä itket, mieheni kysyi, – nuohan olivat ihania hetkiä. Ole onnellinen, että olet saanut ne kokea.

Suru ei silti väistynyt. Aika, johon lasten ollessa pieniä tartuin kuin tahmeaan siirappiin, onkin kulunut huomaamatta ja hujauksessa. Muistaisinko vuosista mitään ilman valokuvia?

Minna Oulasmaa tunnistaa surun ja helpotuksen hämmentävän ristiriidan.

– Kuvien ja videoiden katsominen voi avata vahvoja tunnehanoja. Kyseessä on enemmän kuin muistot. Pinnan alla voi olla paljonkin omaan naiseuteen liittyvää sekä suhde omiin vanhempiin.

Taas mieleen kömpi syyllisyys, ne hankalat hetket, jotka eivät kuvakirjaan päätyneet, riidat ja murjotukset. Pitäisikö lapsilta pyytää taannehtivasti anteeksi vanhoja raivareita?

Leea Mattilan mielestä kyllä ja ei. Menneisiin virheisiin ei pidä jäädä kiinni, mutta voi olla hyvä keskustella, miltä jokin tilanne on tuntunut. Ehkä käykin ilmi, että lapsi ei edes muista, kun paiskasin täyden pastakattilan tiskialtaaseen. Lapsi muistaa ihan jotain muuta.

– Liian usein haudotaan vanhoja juttuja. Jos muistot jaetaan, niihin tulee väljyyttä ja helpotusta.

Voiko omalle lapselle olla kateellinen?

Ja sitten, tuosta vain, lapset muuttivat yksi toisensa perään pois kotoa. Yksi raahasi kasseja metrolla, toinen vietiin pakettiautolla uuteen kaupunkiin. Jäljellä jäi kuopus ja tyhjää tilaa. Sekä havainto, että kodin jatkuva sekasotku ei johtunutkaan pelkästään lapsista.

Vertaistuki auttaa uuden tilanteen ihmettelyssä. Työkaveri kaipaa hikisiä sukkamyttyjä, joita teini vielä kotona asuessaan jätti lattialle. Nyt lattia on tyhjä ja puhdas ja äidin sydämessä hikisukan mentävä kolo.

Viimeistään tässä vaiheessa on tärkeää, että ei ole rakentanut identiteettiään pelkästään äitiyden varaan. Oulasmaa muistuttaa, että aikuistuville lapsille on helpotus, kun vanhemmilla on muutakin elämää ja omia tärkeitä juttuja.

Roolit myös hassusti kääntyvät.

– Nuorelle aikuiselle on tärkeää päästä tekemään jotain vanhempien hyväksi, esimerkiksi auttamaan siivouksessa tai renkaiden vaihdossa. Suhde muuttuu enemmän kahden tasavertaisen aikuisen väliseksi.

Aikuistuvien lasten vauhdikasta elämää seuratessa oma arki tuntuu aika yksitotiselta. Ilon ja ylpeyden sekaan hiipii synkempiäkin tunteita. Olenko kateellinen omalle lapselleni, nuoruuden raikkaudelle ja energialle?

Raadolliset tunteet kuuluvat asiaan, Oulasmaa lohduttaa. Niistä pitäisi voida puhua ilman häpeää.

Miksen mä soita?

Olen joutunut opettelemaan yhteydenpitoa lapsiin uudelleen. Viestejä on helppo lähettää, mutta puhelimeen tulee tartuttua kovin harvoin. Soittelevatko muut äidit lapsilleen useammin? Äitiys tuntuu olevan ikuista vertailua muihin äiteihin.

Kun lapsi soittaa, sydämessä läikähtää ja samalla omatunto soimaa. Miksi en muistanut itse kysellä kuulumisia? Olenko unohtanut omat lapseni?

Oulasmaan mielestä äitinä voin vallan hyvin välillä unohtaa soittamisen. Se osoittaa lapselle, että hänen pärjäämiseensä luotetaan. Kuulostaa hyvältä.

Uudenlainen suhde lapseen olisi hyvä perustaa vapaaehtoisuudelle ja pakottomuudelle. Neuvojani kaivataan onneksi yllättävän usein, milloin matkavarausten tekemisessä, milloin hyvän romaanin löytämisessä.

Vanhoja neuvoja ei kannata tuputtaa

Kovin lyhyessä ajassa on ystävistä alkanut kuoriutua hurahtaineita isoäitejä. Kuvat kaivetaan kännykästä esiin valonnopeudella. Harvemmin on tarvinnut varsinaisesti kysyä miltä vauva näyttää.

Isovanhempien onni on rajatonta. Ja niin ihanan rajallista. He saavat poimia rusinat pullasta ja samaan aikaan olla apuna tuoreiden vanhempien arjessa. Asetelma kuulostaa täydelliseltä.

– Mutta vanhat opit ja kasvatusneuvot kannattaa päivittää, eikä tuputtaa niitä pyytämättä uusille vanhemmille, Oulasmaa muistuttaa. – Tällä saralla on monilla isovanhemmilla vielä paljon opittavaa.

Vaikka muistot saavat mielen haikeaksi, en varsinaisesti haluaisi palata takaisin pikkulapsiaikaan – paitsi ehkä yhdeksi päiväksi.

Keskustelu