Hyppää pääsisältöön

Elämä

Toisen ihmisen hätä tuntuu aivoissa samalta kuin oma kipu – Tapio, 97, kerjäsi alle kouluikäisenä ja muistaa vieläkin auttajan hyvän teon

Päivitetty 18.05.2022 16:02.
Iäkäs nainen istuu hyväntuulisena keinutuolissa ikkunan edessä.
Kuvateksti "Ei me menetä siinä mitään, jos me autetaan, kyllä se tullee toista kautta takasin” Kyllikki, 98, oli yksi lukuisista, jotka kertoivat auttamisen tarinoita Sadan vuoden sankarit -ohjelman haastatteluissa.
Kuva: Yle

Ukrainan sota on saanut suomalaiset ennennäkemättömällä tavalla auttamaan. Sodan kokeneet satavuotiaat muistavat vieläkin, miltä auttaminen tuntui. Auttamista paljon tutkinut professori ei ylläty, auttaminen näkyy jopa aivoissa.

Miltä tuntui, kun kulki lapsena kerjuulla? Entä mitä ajatuksia herätti haavoittuneiden sotavankien hoitaminen?

Sadan vuoden sankarit -sarjaa varten kerättiin sodan sukupolvelta tarinoita elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta, ystävyydestä, perheestä. Yllättäen satavuotiaat halusivat ilman erillistä kysymystä kertoa avun saamisesta ja sen antamisesta.

1920-luvun alussa syntyneiden haastateltavien vuosisataan on mahtunut valtava muutos suomalaisessa yhteiskunnassa. Satavuotiaista moni kertoi käyneensä jo pienenä lapsena kerjuulla. Tapio, 97, liikuttuu vieläkin vieraiden ihmisten hyvyydestä.

– Olin alle kouluikäinen ja tein pienen kelkan itselleni. Asetin kelkan eteen säkin ja lähdin kerjäämään leipää talo talolta. Välillä sain säkkiin pelkän luun, mutta välillä onnisti kunnolla. Pääsin kerran pöytään syömään ja vieläkin maistan lihaperunoiden maun suussani. Niin hienoa se oli.

― Tapio, 97
Iäkäs silmälasipäinen mies istuu nojatuolissa takan edustalla.
Kuvateksti Tapio, 97, kulki alle kouluikäisenä kerjuulla talosta taloon.
Kuva: Yle

Erityisen paljon kerjäämistarinoita halusivat kertoa satavuotiaat Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan alueelta, jossa kärsittiin pulavuosia 1930-luvun vaihteessa.

Nälänhätä kosketti myös auttajia.

Kyllä se järkytti kun niitä kerjäläisiä tuli. Kelkkain kanssa tulivat talvella. Äitejä olivat. Ja naisia. Meidän tuvassa nukkuivat ennen kuin jatkoivat matkaansa. Äiti niitä ruokki ja anto leipää ja villoja. Et eihän sitä muuta ossaa paljo sanoo, kyllä se aika ankiaa ollu. Kun sitä ei oo tuota sosiaaliturvaa sillon ollu tuota vuosisadan alkupuolella

― Kyllikki, 98

Kaupunkiteologian professori Henrietta Grönlund Helsingin yliopistosta on tutkinut paljon auttamista, muun muassa vapaaehtoistoimintaa ja arvoja.

Grönlundin mukaan ihminen on lähtökohtaisesti myötätuntoinen olento. Nähdessämme toisen ihmisen tai vaikka eläimen kärsivän aivoissamme aktivoituvat samat alueet kuin silloin kun meitä itseämme sattuu. Meillä on synnynnäinen halu lievittää muiden kärsimystä ja tukea toisia hädän hetkellä.

– Auttaminen myös tuntuu hyvältä, se on voimakas kokemus. Antaessaan kirjaimellisesti saa. Apua tarvitsevan auttaminen on usein syvästi palkitsevaa ja merkityksellistä, Grönlund sanoo.

Grönlundin mukaan ei siis ole yllättävää, että auttamisen tarinat nousevat esille satavuotiailla haastateltavilla.

– Tarinat heijastelevat laajemmin elämänviisautta. Pitkän elämän jälkeen nähdään, mikä on merkityksellistä: ihmisen arvo, ihmistenvälisyys, kohtaaminen ja keskinäinen avunanto, joiden avulla elämässä on pärjätty. Tällaiset asiat usein ovat niitä, joista elämän merkityksellisyys koostuu.

Joskus toisen ihmisen hätä ja elämän epäreiluus murtaa sydämen, ja senkin muistaa satavuotiaana. Vieno, 95, työskenteli lastenkodissa, jossa sydäntä riipaisi rakkautta kaipaavan lapsen kohtalo.

Olin lastenkodissa töissä, ja yhtenä iltana laitoin pikkusia nukkumaan. Yks tyttö itki kovasti. Sit ne laitto komeroon sen sängyn, ettei se häirinny toisia lapsia. Mä aamulla kysyin yhdeltä hoitajalta, että mikä tolla Hellevillä oli, kun se itki niin kovasti? “Se on rakkautta, rakkautta, sitä se kaipaa” Näillä sanoilla juuri, että “rakkautta, rakkautta, sitä se kaipaa”.

― Vieno, 95
Iäkäs romaniasuun pukeutunut nainen istuu tiukkailmeisenä olohuoneessaan.
Kuvateksti Vieno muistaa vielä 95-vuotiaana auttamistilanteen lastenkodista, jossa oli hoitajana.
Kuva: Yle

– Seuraavana päivänä se tyttö oli ulkona ja mä menin sen luokse. Mä sanoin, että tykkäät sie Hellevi minusta? “En”, se pyörti päätä. Mä näytin käsilläni, levitin kädet ja sanoin, et mä tykkään susta näin paljon. Se lapsi tuli mun kaulaan kiinni, Vieno muistelee.

“On myös aivan erityinen kokemus saada apua sellaiselta, jolla ei ole velvollisuutta auttaa”

Sadan vuoden sankareihin haastateltujen lapsuudessa ja nuoruudessa hyvinvointivaltion tukiverkot eivät olleet niin kehittyneitä kuin nykyään. Tarinoissa toistuu, että apua ovat antaneet sellaiset, joiden ei olisi toimenkuvansa puolesta välttämättä tarvinnut sitä tehdä.

– Puhutaan niin sanotusta koetusta altruismista, joka tuntuu erityisen lämpimältä ja hyvältä hädän hetkellä verrattuna esimerkiksi ammattiauttajaan. Luonnollisesti haluamme ammattiapua ja yhteiskunnan turvaa. Mutta toiselta ihmiseltä vapaaehtoisesti saatu apu tuntuu usein erityisen koskettavalta, Grönlund kertoo.

Satavuotiaat kertovat hetkistä, jolloin työrooli unohtui ja tuli tarve auttaa enemmän. Esimerkiksi Konnunsuon vankilassa vartijana toiminut Veikko, 97, muistelee vankipoikaa, joka oli kasvanut koulukodeissa ja kasvatuslaitoksissa. Isätön poika kosketti Veikkoa.

Jututin häntä sitten tosissaan. Pikkasen sitten otettiin hänet kuin omaksi pojakseen. Poislähdössä sitten vein Mikkeliin ja käytiin ostamassa hänelle vaatteet. Nehän yleensä tuli sellaisissa räsyisissä vaatteissa. Hän kirjoitteli pitkän aikaa, joulukorttejakin lähetti. Tuli mieleen, että siinä tuli kasvatettua sellainen katupoika ihan ihmisten ilmoille.

― Veikko, 97

Myös lastenhoitajana toiminut Kaija, 95, auttoi vauvana hoitoon tullutta Väinöä virka-ajoista piittaamatta. Alkoi elinikäinen ystävyys, joka on kestänyt läpi vuosikymmenien. Kaija voitti täysin syömättömän Väinö-vauvan luottamuksen, ja poika alkoi syömään, mutta vain Kaijan sylissä. Kaija otti Väinöä myös yöksi kotiin, piti lomilla ja oli kuin varaäiti Väinölle.

Oli yksi semmonen lapsi, jonka äiti sano, ettäkö ottasikko sinä ton Väinön, vaikka se ei oo vielä vuojen vanha. Että ei sitä voi lastenkottiinkaan laittaa. Minä sen otin sitten ja siitä tuli semmonen aivan minun lapsi. Välillä kun Väinöä ei tultu hakemaan, niin minä otin se kottiin. Ja välillä lomallekin. Väinö on jo eläkkeellä ja vieläkin olemme ystäviä.

― Kaija, 95
Iäkäs, silmälasipäinen nainen istuu nojatuolissa hyväntuulisena.
Kuvateksti Kaija on hoitanut ja auttanut elämänsä aikana monia lapsia.
Kuva: Yle

Henrietta Grönlund kertoo, että auttamisen malli periytyy usein lapsuudenkodista. Satavuotiaiden haastatteluissa moni kertoikin koko elämän jatkuneesta hädänalaisten auttamisesta. Grönlund kuitenkin muistuttaaa, että kodin vaikutus ei ole suinkaan ainoa syy auttamiseen. Yhtä lailla on ihmisiä, joiden oma auttaminen saa kipinän omasta vahvasta autetuksi tulemisen kokemuksesta.

Sotavanki tuntui veljeltä, ei viholliselta

Dramaattisimpia auttamiskertomuksia olivat kohtaamiset sotavankien kanssa. Kenttäsairaalassa Punaisen Ristin sairaanhoitajana työskennellyt Irja muistelee, että haavoittuneiden sotavankien hoitaminen aiheutti jännitteitä. Osa kenttäsairaalankaan väestä ei olisi antanut haavoittuneille vihollisille apua.

Mutta minä vaan sanoin, että minä oon Punaisen Ristin ihminen ja nämä miehet eivät ole enää vihollisia, ne on haavottuneita sotilaita, ja se on ihan asia erikseen kuin vihollinen. Sitä vartenhan Punainen Risti perustettiin, että se hoitaa myöskin nää haavottuneet viholliset. Ajatella, että ne ois jätetty sinne riutumaan sinne kentälle. Huh! Ihmisiähän hekin ovat.

― Irja, 102
Hattupäinen iäkäs nainen istuu hyväntuulisena olohuoneessaan.
Kuvateksti 102-vuotias Irja auttoi kenttäsairaalassa kaikkia haavoittuneita kansallisuuteen katsomatta.
Kuva: Yle

98-vuotias Kyllikki puolestaan muisteli inkeriläistä sotavankia, joka oli heidän kotitilallaan työvoimana.

Jatkosodan aikaan meillä oli sotavanki. Me ihan pellolla oltiin kahestaankin, kerättiin heiniä. Hän oli noita inkeriläisiä, suomea puhu. Hän oli lukenut paljon venäläistä kirjallisuutta, hän oli kansakoulunopettaja. Hän esitteli Tolstoita ja kaikkia niitä kuuluisia venäläisiä. Että oli hyvin tietävä. Kyllä kai sillä paljon aivotyötä meni sodassa hukkaan. Kyllä se tuntu paremmin veljeltä kuin viholliselta

― Kyllikki, 98

Henrietta Grönlund muistuttaa, että poikkeustilanne, kuten sota-aika ei muuta auttamisen syvää perustaa.

— Lähtökohtaisesti kaikessa, mitä teemme muiden hyväksi on sisäsyntyinen myötätunnon pohja. Välitämme muista ihmisistä, haluamme heille hyvää ja haluamme auttaa, kun sitä tarvitaan, Grönlund toteaa.