Hyppää pääsisältöön

Klassinen

Miksi Jean Sibeliuksesta ei tullut viuluvirtuoosia?

Eero Järnefeltin akvarelli Jean Sibeliuksesta soittamassa viulua 1890.
Kuvateksti Eero Järnefelt maalasi perheystävästä, viulisti Janne Sibeliuksesta akvarellin 1890.
Kuva: Järvenpään taidemuseo

Jean Sibelius haaveili nuorena poikana viulutaiteilijan urasta. Unelma ei toteutunut, mutta korvaukseksi hän sävelsi viulukonserton, jota maailman huippuviulistit soittavat hurmioituneina kilpaa.

Jean Sibeliuksen viulukonsertto sai kantaesityksensä helmikuussa 1904, mutta kesti 30 vuotta ennen kuin viuluvirtuoosi Jascha Heifetzin levytys nosti konserton maailmanmaineeseen. Vuonna 1965 konserton ympärille perustettiin joka viides vuosi järjestettävä Kansainvälinen Jean Sibelius viulukilpailu.

Viulupoika Hämeenlinnasta

Kun luokkatoverit Hämeenlinnan lyseossa pänttäsivät läksyjään, Janne Sibelius soitteli pianoa, viulua, piirteli nuotteja, luki ja vaelteli luonnossa. Hämeenlinnan normaalilyseo oli 1870-luvun lopulla maan johtava suomenkielinen oppilaitos, ja päästäkseen lyseoon Janne oli joutunut käymään Lucina Hagmanin valmistavan suomenkielisen koulun. Jannella oli koulussa vaikeuksia keskittyä sellaiseen, mikä ei häntä kiinnostanut. Poika istui pulpetissa mielikuviinsa vaipuneena.

Jannen isä oli tullut Hämeenlinnaan vuonna 1859 tarkka-ampujakoulun lääkäriksi. Tullessaan Christian Sibelius oli 38-vuotias poikamies, joka piti sherrystä ja sikaareista, soitteli viuluaan ja säesti itseään kitaralla. Kun hänet esiteltiin 20-vuotiaalle Maria Borgille, rovasti Borgin viehättävälle tyttärelle, joka oli taitava pianisti ja jolla oli myös kaunis lauluääni, Christian Sibelius oli myyty. Rovasti oli kuollut, ja ruustinna huolehti yksin perheestään. Kaupunginlääkäri oli ruustinnalle mieluisa kosija. Christian Sibeliuksen ja Maria Borgin häitä vietettiin maaliskuussa 1862. Seuraavana vuonna syntyi parin esikoistytär Linda, ja 8. joulukuuta 1865 poika, Johan Christian Julius.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen vanhemmat Maria o.s. Borg ja Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Sibelius keväällä 1862.
Kuvateksti Rovastin tytär Maria Borg ja Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Sibelius solmivat avioliiton maaliskuussa 1862. Morsian oli 20-vuotias ja sulhanen häntä 20 vuotta vanhempi.
Kuva: Museovirasto

Vuonna 1867 lunta satoi vielä toukokuun lopullakin. Luonnonmullistusta seurasivat kato, nälänhätä ja kulkutaudit. Christian Sibelius toimi kuumesairaalan lääkärinä, kunnes heinäkuun lopulla 1868 sairastui itse lavantautiin ja menehtyi. Maria oli leskeksi jäädessään 26-vuotias ja odotti kolmatta lastaan. Isän kuollessa Linda oli 5-vuotias ja Janne kahden. Maria muutti lapsineen takaisin äitinsä ruustinnan talouteen.

Maria Sibelius ja pienokaisensa Linda ja Janne noin vuonna 1867.
Kuvateksti Maria Sibelius oli leskeksi jäädessään 26-vuotias ja odotti kolmatta lastaan.
Kuva: Jean Sibelius -sivusto

Seitsenvuotiaana Janne aloitti Eva Savoniuksen ruotsinkielisen valmistavan koulun ja pianotunnit tätinsä Julia Borgin johdolla. Tädin opetusmetodi ei sopinut herkälle pikkupojalle, sillä väärästä äänestä täti antoi “sukkawartaalla” sormille. Pianotunnit jäivät, mutta Janne jatkoi soittamista omin päin ja improvisoi. Hän oli niin innostunut musisoinnista, että harmooni piti kuljettaa mukana perheen kesänviettoon Sääksmäelle. “Vapaan sävelkuvittelun nautinto oli minulle kaikki kaikessa”, säveltäjä muisteli vuosikymmeniä myöhemmin.

Linda, Janne ja Christian Sibelius noin vuonna 1876.
Kuvateksti Lapset Linda, Christian ja Janne vuonna 1876.
Kuva: Sibelius-museo

13-vuotiaana Janne joutui onnettomuuteen, jossa hänen kätensä vahingoittui pysyvästi. Hypätessään veneestä hän syöksyi kyljelleen, oikea käsi taittui suorassa kulmassa taakse ja kyynärluu murtui. Paraneminen kesti kauan, ja oikea käsivarsi jäi vasenta lyhyemmäksi. Käsivamma ei aluksi huolestuttanut poikaa, vaan hän jatkoi metsäretkiä pitäen viuluineen “loputtomia soittajaisia linnuille”. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, Amerikassa käydessään Sibelius tunnusti, että onnettomuudessa hänen jousikätensä jäykistyi niin, ettei hän pystynyt vetämään suoraksi täyttä jousen mittaa.

Vähitellen Jannen pääsoitin vaihtui pianosta viuluksi, ja yhtenä syynä oli perheen uusi piano: “Lapsena kotonani oli taffelipiano, jonka sävelkorkeus oli noin ¾ askelta liian matala. Koko maailmani oli siinä, ja kun hankittiin uusi piano, jonka viritys oli normaali, särkyi kaikki, vieraannuin ja aloin siirtyä viulun kannalle.”

Kaikki Sibeliuksen lapset olivat musikaalisia. Linda soitti pianoa, Janne viulua ja Christian selloa. Myös äiti Maria osallistui yhteiseen musisoitiin soittaen pianoa tai urkuharmoonia. Kun Janne alkoi säveltää ja kokeili viululla kappaleitaan, Linda säesti häntä suoraan nuoteista.

Sibeliusten kotitrio eli Jean soittamassa viulua, Linda pianoa ja Christian selloa.
Kuvateksti Sibeliusten perhetrio viulisti Jean, pianisti Linda ja sellisti Christian.
Kuva: Sibelius-museo / Natalia Linsén

Janne kiintyi isävainajansa viuluun yhä vahvemmin. Syyskuussa 1881, lähes 16-vuotiaana, hän sai vihdoin luvan mennä ensimmäiselle viulutunnilleen. Sotilaskapellimestari Gustaf Levander oli Hämeenlinnan paras viulunsoiton opettaja, hänen johdollaan Janne edistyi nopeasti. Hän soitti Haydnia, Mozartia ja Beethovenia ja siirtyi sitten romanttiseen ohjelmistoon, Schubertiin, Schumanniin ja Medelssohniin. Joulukuussa hänet hyväksyttiin lyseon orkesteriin kakkosviulistiksi. Löydettyään lyseon kirjastosta Adolf Bernhard Marxin 4-osaisen Die Lehre von der musikalischen Composition hän alkoi perehtyä myös musiikin teoriaan.

Seuraavana keväänä 17-vuotias Janne esiintyi jo koulun juhlissa. Koulutoverit panivat merkille, että ennen lavalle menoa viulusolisti kärsi hirvittävästä ramppikuumeesta.

Jean Sibeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa.
Kuvateksti Sibeliuksen kouluvuosien Hämeenlinnaa.
Kuva: Sibelius-museo

Soittajatoverit pitivät Jannea erittäin musikaalisena ja ottivat hänet mukaan musisoimaan kestikievariin. Jannesta ei ollut kuitenkaan tanssimuusikoksi. Hänen temponkäsittelynsä oli liian vapaata. Hän muunteli ja vaihtoi tanssikappaleen tahtia ja äänilajia ja lopulta soittajatoverit suuttuivat hänelle: “Pois Janne pianolta, et sinä osaa soittaa!”

Kesällä 1882 Janne harjoitteli Kayserin etydejä, soitti Lindan kanssa Haydnin sonaatteja ja Eveliina-tädin kanssa Loviisassa Schubertia ja Mendelssohnia. Kun kesänviettopaikassa Sääksmäellä Jannea pyydettiin esiintymään maalaistalon väelle, hän suostui. Mutta kun parhaimpiinsa pukeutunut yleisö kokoontui istumaan nurmikolle, se näki aran ja hermostuneen viulistin, joka soittaessaan kääntyi selin kuulijoihin.

Opiskeltuaan vuoden Levanderin johdolla Janne pääsi hämeenlinnalaisen jousikvartetin kakkosviulistiksi. Ensimmäistä viulua soitti Anna Tigerstedt, joka oli juuri aloittanut opinnot uudessa Helsingin Musiikkiopistossa. Altistina oli opettaja Levander ja sellistinä apteekkari Elfsberg. Ohjelmisto sisälsi Haydnin kvartettoja.

Samoihin aikoihin Helsingissä Robert Kajanus perusti Suomen ensimmäisen sinfoniaorkesterin. Kun orkesterin jousisoittajat vierailivat konsertoimassa Hämeenlinnassa, Janne istui innokkaana kuulijoiden joukossa.

Jean Sibelius vuonna 1885 Porvoossa.
Kuvateksti Jean Sibelius ylioppilaana 1885.
Kuva: Natalia Linsén / Sibelius-museo

Loppukeväällä 1885 Sibeliuksilla odotettiin pelonsekaisella jännityksellä Jannen ylioppilaskirjoitusten tuloksia. Ruustinna oli heittänyt jo kaiken toivon, sillä Janne oli laskenut vain niin monta matematiikan tehtävää kuin piti riittävänä ja täyttänyt loput koepaperista nuoteilla. Janne oli kuitenkin hyväksyttyjen joukossa ja lähti muiden mukana Helsinkiin noutamaan ylioppilaslakkia ja kultalyyraa.

Ylioppilaslakki päässään ja viululaatikko kädessään Janne suunnisti tervehtimään vanhaa opettajaansa Eva Savoniusta. Kun opettaja kysyi Jannen soittaman kappaleen nimeä, ylioppilas selitti, ettei ollut esittänyt sitä koskaan aikaisemmin. “Mutta voisihan täti nimittää sen vaikka vapauslauluksi. Tuntuu niin ihanalta ajatella, ettei minun enää tarvitse lukea, tästä lähtien aijon vain soittaa.”

Helsinkiin

Syyskuussa 1885 Janne muutti äidin, Lindan ja Eveliina-tädin kanssa Helsinkiin. Christian jäi jatkamaan kouluaan ruustinnan luo Hämeenlinnaan. Suku halusi Jannen kirjautuvan yliopistoon, ja hänet merkittiiin lainopilliseen tiedekuntaan. Janne sai myös luvan kirjautua ylimääräisenä opiskelijana Helsingin Musiikkiopistoon opiskelemaan viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Viuluopettajakseen hän sai Mitrofan Wasiljeffin ja teoriaopettajaksi opiston perustajan ja rehtorin Martin Wegeliuksen.

Mitrofan Wasiljeffin viululuokka Helsingin Musiikkiopistossa 1885-1887, mukana Jean Sibelius.
Kuvateksti Mitrofan Wasiljeffin viululuokka Helsingin Musiikkiopistossa vuosina 1885-87. Janne Sibelius istumassa ylimpänä.
Kuva: Sibelius-museo

Wasiljeff piti uutta oppilastaan suorastaan “musiikkinerona” ja vaati tätä harjoittelemaan neljä tuntia päivässä. Janne sai harjoiteltavakseen Viottin ja Roden konsertot ja heti ensimmäisenä syksynä hänen oli määrä esittää Viotti opiston näytteissä. Esiintyminen kuitenkiin peruttiin Jannen heikon terveyden ja hermoilun vuoksi.

Joulukuussa Hufvudstadtsbladetissa oli ilmoitus, että Helsingin Musiikkiopiston näytteessä esiintyisi kolmen viulistin trio mukana Janne Sibelius. Kun ruustinna Hämeenlinnassa näki ilmoituksen, tokaisi hän vieraalleen: “Oletko kuullut kummempaa, nyt aikoo Janne-hutilus antaa konsertin Helsingissä! Kaikkea tässä pitää kuullakin, kenen sinä luulet viitsivän mennä häntä kuulemaan?” Tällä kertaa Janne selätti ramppikuumeen, ja esiintyminen onnistui.

Keväällä 1886 Janne hyväksyttiin saksalaisen Richard Faltinin johtaman Akateemisen orkesterin ykkösviulistiksi. Toukokuussa hän esiintyi opiston näytteissä sekä kvartetin jäsenenä soittaen Mozartia että Davidin e-molli-konserton solistina. Arvostelussa kehuttiin Jannen “pitkälle vietyä tekniikkaa”.

Kun eno Otto Borg vieraili Jannen luona Helsingissä ja löysi pöydältä kellastuneen Pohjoismaisen historian kurssikirjan, hän tuumi: “Kyllä on sittenkin parasta, Janne, että kokonaan omistaudut musiikille, kun kerran opinnot eivät tuon enempää sinua huvita.”

Toisena syksynään Helsingissä Janne teki ahkerasti töitä viulun kanssa. Marraskuussa hän esitti Beriot’n konserton nro 7 ja joulukuussa Vieuxtemps’n Balladin ja Poloneesin. Keväästä 1887 tuli 22-vuotiaan Sibeliuksen viulistinuran käännekohta. Janne sai tilaisuuden esiintyä Mendelssohnin viulukonserton solistina. Ensimmäinen osa sujui konsertissa hyvin, mutta toinen osa ja finaali epäonnistuivat. Richard Faltin, joka musiikinopettajan ja kapellimestarin työn ohella toimi myös musiikkiarvostelijana huomautti Jannen viulun ohuesta ja epäpuhtaasta soinnista. Mendelssohnin epäonnistuminen oli isku Jannen viulutaiteilijan unelmille. Hän jatkoi soittamista, muttei edennyt solistina enää vaativampiin tehtäviin.

Jean Sibelius vuonna 1885.
Kuvateksti Helsingin Musiikkiopiston ihmelapsi ja musiikkinero Jean Sibelius 1885.
Kuva: Sibelius-museo

Pilasivatko hermot jälleen Jannen esiintymisen? Vuosikymmeniä myöhemmin Sibelius uskoutui sihteerilleen Santeri Levakselle, että näki painajaisia Musiikkiopiston näytteistä. Unessa hän esiintyi solistina eikä tiennyt mitä kappaletta soitettiin ja milloin hänen piti tulla sisään. Jousen sijasta hänen kädessään oli viivotin tai keppi. Tähän toistuvaan painajaiseen hän heräsi kauhuissaan yltä päältä hiessä.

Kolmantena syksynä Helsingin Musiikkiopistossa Janne sai uuden viulunsoiton opettajan, unkarilaisen Herman Csillagin. Kun Csillag tiedusteli nuorelta Sibeliukselta: “Vietättekös te säännöllistä elämää?” Oppilas vastasi totuutta muunnellen: “Kyllä!” Csillag piti Jannea kelpo viulistina ja valitsi hänet opiston kvartetin kakkosviulistiksi.

Syksyllä 1888 Musiikkiopistoon kirjautui toinen huomiotaherättävän lahjakas oppilas, Armas Järnefelt. Jannesta ja Armaksesta tuli oitis läheiset ystävät. “Hän soitti viulua ja minä pianoa”, kapellimestari ja säveltäjä Järnefelt muisteli vuosikymmeniä myöhemmin. “Muistan hyvin, kun pyysin häntä ensimmäistä kertaa kotiimme ja soitimme lähinnä klassista musiikkia. Hän rakastui heti Ainoon. Kun me siinä improvisoimme yhdessä ja kun hän Ainon läheisyyden johdosta hiukan häkeltyi ja soitti yhden väärän äänen, niin hän ei yrittänyt sitä peitellä, vaan nousi ylös, kääntyi kumartaen Ainoon päin ja sanoi: “Förlåt!”

Nuori Aino Järnefelt vuonna 1890.
Kuvateksti "Hän rakastui heti Ainoon", Armas Järnefet kertoi Janne Sibeliuksen ensikohtaamisesta sisarensa Ainon kanssa.
Kuva: Daniel Nyblin / Museovirasto

Richard Faltinin Akateemisessa orkesterissa Janne oli ensin ollut ykkösviulisti ja välillä konserttimestari. Myöhemmin Fantin laittoi hänet kakkosviuluun ja erityisen vaikean teoksen kohdalla alttoihin. Akateemisen orkesterin jousisto oli kovatasoinen, monista viulisteista tuli ammattimuusikoita. Faltinin kierrättämisellä saattoi Jannen kannalta olla myös pedagoginen taka-ajatus. Arvostelussaan vuodelta 1888 Faltin näet totesi, että Janne Sibelius kiinnosti häntä enemmän säveltäjänä kuin viulistina.

Myös musiikkiopistolaisten parissa suhtautuminen Janneen muuttui. Tiedettiin, että hänen soittimensa oli viulu, mutta yhä enemmän nähtiin hänet omintakeisena luovana säveltaiteilijana, suorastaan ihmelapsena ja nerona.

Berliiniin ja Wieniin

Valmistuttuaan keväällä 1889 Musiikkiopistosta Sibelius matkusti syksyllä jatkamaan opintojaan Berliiniin. Ystävät ovat kuvailleet, kuinka hän oli Berliinissä nuoren jumalan näköinen, solakka ja elegantti. Hänellä oli tuuheat hiukset, säteilevät silmät ja otsassa rivi “traagillisia” ryppyjä. Janne opiskeli sävellystä Albert Beckerin johdolla. Viuluopinnoista ei löydy enää merkintöjä.

Jean Sibelius Berliinissä syksyllä 1889.
Kuvateksti Sibelius oli Berliinissä 1889-1890 kuin nuori jumala, solakka ja elegantti.
Kuva: Albert Grundner / Sibelius-museo

Seuraavana syksynä 1890 Sibelius matkusti opiskelemaan Wieniin. Ennen lähtöään hän oli solminut salakihlat Aino Järnefeltin kanssa. Wienissä hän otti sävellystunteja yksityisesti Robert Fuchsilta ja Karl Goldmarkilta ja soitti viulua Wienin Konservatorion oppilasorkesterissa. Taloutensa pakottamana Sibelius oli pyrkinyt myös Wienin filharmonikoihin, mutta koesoitossa hän oli tuntenut "metallin maun" suussaan, ja lautakunta oli todennut hänet liian hermoherkäksi orkesterityöhön.

Wienissä Sibelius ryhtyi säveltämään ensimmäistä suurimuotoista teostaan orkesterille, mieskuorolle, sopraanolle ja baritonille. Kullervon kantaesitys keväällä 1892 oli merkkitapaus suomalaisen musiikin historiassa.

Viulukonsertto syntyy

Kymmenen vuotta myöhemmin, kesällä 1902 Aino Sibelius oli tyttärineen maalla, ja säveltäjä itse Helsingissä. Sibelius asui hotelli Fenniassa, joka oli hänestä rauhallisempi kuin Kämp ja kirjoitti Ainolle: “Olen saanut ihania teemoja viulukonserttiin.”

Jean Sibelius noin vuonna 1902.
Kuvateksti Viulukonserton säveltämisen aikoihin Sibelius alkoi suunnitella perheensä muuttoa pois Helsingistä maaseudun rauhaan Tuusulaan.
Kuva: Daniel Nyblin / Museovirasto

Seuraava merkintä viulukonsertosta on kesältä 1903. Sibelius hahmotteli teosta Lohjalla, jonne hän oli paennut Helsingin kostean huvielämän houkutuksia. Syksyllä perhe asui Helsingissä Antinkadulla, ja Sibelius työskenteli tiiviisti viulukonserton parissa. Jouluna konsertosta oli valmiina kaksi ensimmäistä osaa ja kolmas osa odotti orkestroimista.

Kun Aino vuodenvaihteessa kirjoitti Sibeliuksen ystävälle Axel Carpelanille, konsertolla oli jo kiire: “Janne on ollut kuin tulessa koko ajan (ja minä myös!) ja on tälläkin kertaa taasen ollut embarras de richesse. Hänellä on semmoinen paljous aiheita käymässä päälle, että hän on ollut kirjaimellisesti pyörällä päästään. Yöt läpeensä hän valvoo, soittaa ihmeen kauniisti, ei voi tempautua irti ihastuttavista sävelistä - hänellä on ideoita niin että sitä ei uskoisi. Ja kaikki aiheet niin kehityskelpoisia, täynnä elämää.”

Viulukonserton kantaesitykset 1904 ja 1905

Robert Kajanus oli onnistunut kiinnittämään Filharmonisen orkesterinsa konserttimestariksi ajan huomattavimpiin viulutaiteilijoihin kuuluvan saksalaisen Willy Burmesterin. Sibelius oli luvannut Burmesterille konserttonsa kantaesityksen, mutta konserttipäivä 8. helmikuuta tuli liian pian. Burmesterille ei ollut mahdollista valmistaa konserttoa näin tiukassa aikataulussa.

Kantaesityksen solistiksi ryhtyi Kajanuksen orkesterin toinen konserttimestari, tšekki Victor Nováček. Teos osoittautui solistille erittäin haastavaksi. Harjoituksissa Nováček hidasteli tempoissa ja valitteli nopeiden juoksutusten vaikeutta. Viulukonsertto sai arvostelijoilta varautuneen vastaanoton. Muun muassa Oskar Merikanto piti Sibeliuksen uutuutta liian vaativana ja ennusti, että tulevaisuudessa tultaisiin esittämään vain hidasta toista osaa.

Kantaesityksen jälkeen Sibelius palasi konserton pariin. Uusittu versio esitettiin ensi kerran Berliinissä 19. lokakuuta 1905. Sibelius oli suunnitellut, että Burmester soittaisi uuden version kantaesityksen, mutta jälleen suunnitelma kariutui. Berliinin Filharmonikoiden solistina esiintyi tšekki Karel Halíř ja kapellimestarina toimi itse Richard Strauss. Vastaanotto oli myönteinen, muttei edelleenkään erityisen hurmioitunut.

Helsingissä uusi versio kuultiin seuraavana vuonna 1906 Kajanuksen orkesterin ja latvialaisen viulutaiteilija H. Grevesmühlin tulkintana. Karl Flodin luonnehti arvostelussaan konserttoa harmaaksi, eikä uskonut sen suosioon maailmalla.

Jean Sibelius vuonna 1935.
Kuvateksti Jean Sibelius 70-vuotisjuhlien aikaan 1935.
Kuva: Helander / Sibelius-museo

Viulukonsertto nousee maailmanmaineeseen 1935

Sibeliuksen 70-vuotispäivien aikaan 1935 liettuanjuutalainen viuluvirtuoosi Jascha Heifetz levytti viulukonserton kapellimestari Thomas Beechamin johtaman Lontoon filharmonisen orkesterin kanssa. Vasta tämä tulkinta 30 vuotta teoksen valmistumisen jälkeen nosti Sibeliuksen konserton maailmanmaineeseen. Jean Sibeliuksen viulukonsertosta tuli maailman esitetyin ja levytetyin 1900-luvulla sävelletty viulukonsertto.

Kuuntele Soivassa arkistossa Jascha Heifetz Jean Sibeliuksen viulukonserton solistina 1935 – Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Thomas Beecham

Kuuntele Soivassa arkistossa lukuisia muita Jean Sibeliuksen viulukonserton tulkintoja

Kuuntele Soivassa arkistossa lisää Sibeliusta Säveltäjä Jean Sibelius (1865-1957)

Löydä Soiva arkisto - kuuntele, katsele, lue ja nauti!

Lähteet

Dahlström, Fabian (toim.): Jean Sibelius. Päiväkirja 1909-1944. Svenska Litteratursällskapet i Finland. Helsinki 2015.

Salmenhaara, Erkki: Jean Sibelius. Tammi. Helsinki 1984.

Sirén, Vesa: Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin. Otava. Keuruu 2000.

Tawaststjerna, Erik: Jean Sibelius 1-5. Otava. Keuruu 1965-1988.