Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Nataliya Teramaen kolumni: Meidän ukrainalaisten on selvittävä hengissä – kulttuurilla on tärkeä rooli myös sodan aikana

Päivitetty 16.05.2022 23:01.
Toimittaja Nataliya Teramae.
Kuva: Matti Matikainen

Kulttuurilla on vaikutusvaltaa politiikassa. Taiteen, kirjallisuuden ja elokuvan avulla valtio voi rakentaa uskottavuuttaan. Tämä tiedetään Ukrainassa, kun käydään sotaa Venäjää vastaan, kirjoittaa toimittaja Nataliya Teramae.

Ukraina on suomalaisille edelleen tuntematon maa, niin maan historia kuin kulttuuri. Vuosikymmenten ajan maamme on ollut Neuvostoliiton tai Venäjän kansallisen kertomuksen varjossa. Tämä kävi itselleni selväksi, kun muutin Suomeen vuonna 2014. Silloin Ukrainassa oli juuri koettu vallankumous, minkä jälkeen Venäjä oli liittänyt Krimin niemimaan osaksi itseään.

Sodan alkamista seuraavana vuonna, 2015, Suomessa järjestettävä venäläisen elokuvan festivaali Kino Lokakuu näytti palkitun ukrainalaisen elokuvan Gamer eli Pelaaja (2011), jonka on ohjannut Oleg Sentsov. Samaan aikaan ukrainalainen Sentsov oli poliittisena vankina Kremlissä, tultuaan pidätetyksi Krimillä (hänet vapautettiin vuonna 2019).

Myöhemmin minulle selitettiin, että ukrainalainen elokuva näytettiin venäläisten elokuvien joukossa, sillä Sentsovin tapausta haluttiin tehdä tunnetuksi yleisölle. Se tuntui kuitenkin viestivän siitä, etteivät monet suomalaiset (asiantuntijatkaan) ymmärtäneet eroa venäläisen ja ukrainalaisen kulttuuriperinnön välillä.

Niin päätin perustaa täällä ukranalaiseen elokuvan keskittyvän festivaalin, joka tekisi Ukrainaa tunnetummaksi ulkomaalaisille. Vuodesta 2017 lähtien Ukrainalaisen elokuvan päivät on järjestetty viisi kertaa. Olemme näyttäneet ukrainalaisen elokuvan parhaimmistoa, ja ohjelmistossa on ollut monia kansainvälisesti palkittuja teoksia. Päätin kertoa Ukrainan menneisyydestä ja nykypäivästä elokuvan avulla: se on jatkanut kehitystään huolimatta sodasta, jonka Venäjä aloitti maamme itäosissa vuonna 2014.

Vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa on havahduttu oman kulttuurin esiinnostamisen tärkeyteen.

Vuodesta 2014 lähtien Ukrainassa on havahduttu oman kulttuurin esiinnostamisen tärkeyteen. Ukrainan valtio on viime vuosina perustanut useita kulttuurilaitoksia edistämään ukrainalaisen kulttuurin ja taiteen kansainvälistä tunnettuutta: Ukrainian Institute, Ukrainian Book Institute, Ukrainian Cultural Foundation. Myös elokuvasta vastaavan instituutin eli Ukrainian State Film Agencyn vuosibudjettia on korotettu, mikä on ennenkuulumaton veto.

Osa Ukrainalaisen elokuvan päivillä esitetyistä elokuvista on nähty myös suurten suomalaisten elokuvafestivaalien ohjelmistossa, kuten Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla tai Espoo Cinéssä: esimerkiksi Agnieszka Hollandin ohjaama Mr. Jones (2019), historiallinen draama Ukrainan 1930-luvun suuresta nälänhädästä eli Holodomorista, tai sodan repimästä Donbassista kertova Atlantis (2019), jonka on ohjannut Valentyn Vasyanovych. Näin ne ovat onneksi saavuttaneet myös suuremman yleisön.

Neuvostoaikana vuosikymmenten ajan meille kerrottiin, että ukrainalainen kulttuuri on vain kansantaruja ja maalaiselämää.

Kotimaassani tein töitä kulttuuritoimittajana ja kulttuuritoimituksen johdossa yli vuosikymmenen ajan. Ukrainalainen kulttuuri osana eurooppalaista kulttuuriperintöä muodostui minulle tärkeäksi henkireiäksi. Oli kuin olisimme kaivaneet esiin aarretta, kun vastaan tuli aiemmin Neuvostosensuurin piilottamia kadotettuja helmiä kirjallisuuden, taiteen, elokuvan ja teatterin parista.

Neuvostoaikana vuosikymmenten ajan meille kerrottiin, että ukrainalainen kulttuuri on vain kansantaruja ja maalaiselämää. Kaikki ukrainalaisen kulttuurin taidonnäytteet omittiin venäläisiksi.

Kun aviomieheni kyllästyi siihen, että valitin siitä, miten tietämättömiä ulkomaalaiset olivat ukrainalaista kulttuuria kohtaan, hän ehdotti, että hakisin luennoitsijaksi Helsingin yliopistolle. Siellä oli tarvetta ukrainalaisen kulttuurin asiantuntijalle. Joten viime vuosina olen vetänyt kursseja sekä kiitollisille että välinpitämättömille opiskelijoille – olen ollut itsekin opiskelija, tiedän, millaista se saattaa olla – esimerkiksi vuoden 1991 jälkeisestä kulttuurista Ukrainassa ja ukrainalaisen elokuvan klassikoista.

Päätin siis tutustuttaa suomalaiset ukrainalaiseen elokuvaan, sillä elokuva on erinomainen kulttuurisen diplomatian väline. Rakastan 1960-luvun elokuvia, kuten Kiovan kouluksi kutsuttua poeettista tyylisuuntaa. Elokuvan ystävät saattavat tietää esimerkiksi Menneitten sukupolvien varjot (1964), jonka on ohjannut Sergei Paradzhanov. Jos siitä on kuullut, se on todennäköisesti esitelty Neuvostoelokuvana. Mutta elokuvassa ei ole mitään neuvostoliittolaista, paitsi että se tehtiin Ukrainan Neuvostomiehityksen aikana (1921–1991).

Myöhemmin Kiovan koulun elokuvat sensuroitiin ja kiellettiin.

Valitettavasti festivaalimme on herättänyt vaisua kiinnostusta suomalaisessa mediassa. Tuntuu vaikealta saada paikallista mediaa tai kulttuurituottajia kiinnostumaan jostakin vähemmän tunnetusta; tokikaan ukrainalainen kulttuuri ei ole tässä asemassa yksin. (Toisaalta paradoksaalisesti: miten jokin, mitä ei vielä tunneta, voisi koskaan tulla tunnetuksi, jos siitä ei kerrota?)

Yleisön palaute kulttuuritapahtumastamme on onneksi ollut ilahduttavaa. Ja tänä vuonna myös eräs haaveeni käy toteen: tulevana syksynä Ukrainalaisen elokuvan päivät järjestetään yhteistyössä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eli KAVI:n kanssa keskustakirjasto Oodin Kino Reginassa.

Ukrainalaisten yhteisö on ollut Suomessa 1980-luvulta alkaen, emmekä ole ainoastaan ihmisiä, jotka ovat paenneet tänne pommeja.

Olen myös kuullut, että suomalaiset kustantajat ovat nyt kiinnostuneet ukrainalaisten kirjojen ja näytelmien kääntämisestä. Esimerkiksi runoilija ja prosaisti Serhiy Zhadanin ja näytelmäkirjailija Nataliya Vorozhbytin teoksia ollaan suomentamassa ja presidentti Zelenskyistä julkaistaan kirja. Joten asiat ovat muuttumassa. Aiemmin yhdessä kirjailija Sofi Oksasen ja kääntäjä Eero Balkin kanssa pohdimme, miten saisimme suomalaiset kustantajat kiinnostumaan ukrainalaisesta kirjallisuudesta. Sota teki sen nyt puolestamme.

Sota tekee Ukrainasta ylipäätään näkyvämmän Suomessa. Ukrainalaisten yhteisö alkoi muodostua Suomessa 1980-luvulla, emmekä ole ainoastaan ihmisiä, jotka ovat paenneet tänne pommeja. Yhteisöömme kuuluu hyvin kotiutuneita ukrainalaisia: opettajia, tieteentekijöitä, lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä, taiteilijoita. Ukrainalaiset eivät vain poimi marjoja, vaikka se on työ, joka meihin usein mediassa liitetään.

Joten miksi Ukrainan kulttuurilla on merkitystä? Jos muiden maiden valtionjohdossa Ukrainaa ei olisi pidetty Venäjän etupiiriin kuuluvana panttivankina, Krimiä ei olisi anastettu. Ukrainalaiset niemimaalla ja Donbassissa eivät olisi joutuneet takaa-ajetuiksi ja tapetuiksi ja viime aikojen täysimittaista hyökkästä ei olisi tapahtunut. Venäjä sai tehdä mitä halusi, sillä sillä oli valheellinen mandaatti “samasta kansasta, historiasta ja kulttuurista”.

Kulttuurin pehmeä poliittinen voima antaa minulle myös voimaa. Vain kulttuuria arvostamalla ja tukemalla me selviämme hengissä. Näen videoita ja kuvia sadoista ukrainalaisista, jotka venäläiset ovat tappaneet ja raiskanneet. Näen palaneita ja tuhoutuneita rakennuksia. Muistan, että Venäjä teki samanlaisia rikoksia 1600-luvulla pohjoisen Ukrainan Baturynissa, suuren nälänhädän aikaan vuosina 1932–33 ja jälleen 1940-luvulla Länsi-Ukrainassa.

Ajattelen vahvaa maatani, joka onnistui jäämään henkiin, selviytymään ja luomaan upeaa kulttuuria. Meidän pitää jälleen selviytyä ja jatkaa samalla tiellä, jota ovat kulkeneet esivanhempamme ja myös he, jotka ovat saaneet surmansa. Jos Ukrainan kulttuuria olisi tunnettu paremmin, maatamme ei olisi pidetty Venäjän määräysvaltaan kuuluvana alueena vaan todellisena itsenäisenä valtiona, jota EU ja NATO tukisivat, ja sotaa ei olisi syttynyt.

Voit olla puolellamme, jos haluat. Mutta älä jätä meitä ja kulttuuriamme huomiotta.

Nataliya Teramae on ukrainalainen kulttuuritoimittaja ja Ukrainalaisen elokuvan päivät -festivaalin johtaja sekä Ukrainalaisten yhdistys Suomessa r.y:n hallituksen jäsen. Hän on asunut Suomessa vuodesta 2014.

Englannista suomentanut Hannamari Hoikkala / Yle.

Edit 16.5. klo 22:58: Korjattu artikkelissa käännöstä kohdassa: "Mutta elokuvassa ei ole mitään neuvostoliittolaista, paitsi että se tehtiin Ukrainan Neuvostomiehityksen aikana (1921–1991)." Aiemmin kohdassa luki: "Mutta neuvostoajan ainoa todellinen luomus maassamme oli Ukrainan miehitys (1921–1991)."

Keskustelu