Essee: Nykyajan hippi on tekopyhän länsimaalaisen ihmisen prototyyppi – hän tekee kaiken väärin, vaikka ajattelee tekevänsä kaiken oikein

Esseisti Veikka Lahtinen matkusti Meksikossa sijaitsevaan ekoparatiisiin, joka tunnetaan merikilpikonnista. Perillä hän joutui kasvotusten oman etuoikeutetun hippiytensä kanssa.

Lämpötila on 33 astetta saapuessamme Mazunteen. Hämärä laskeutuu yllemme hämmentävän nopeasti. Auto matelee pimenevää rantakatua, kun näen ensimmäiset ihmiset. He ovat valkoisia, mutta auringon punaruskeiksi paahtamia, laihoja, ja pukeutuneet äärimmäisen pieniin vaatteisiin. Rastoja, unensieppaajilta näyttäviä lankatoppeja. Ihmisten liike on verkkaista ja laiskaa. Se muuntuu mielessäni huojuvaksi hattivattien rituaalitanssiksi.

Näky on vieras. Meksikon soriseva katuelämä loistaa poissaolollaan ja tilalla on luurankomaisia hippejä. Kuin laskeutuisi helvettiin, jossa on toimiva wifi.

Olemme tulleet Mazunteen lomalle kumppanini kanssa. Rantaviiva on auringonlaskun aikaan kaunis ja terävä kuin Photoshopilla puhki käsitelty mainoskuva. Ensimmäisenä iltanamme syömme ravintolassa rannalla. Ravintola on valaistu lämmintä valoa levittävillä lyhdyillä ja pöydät on siroteltu rantahiekalle. Ruoka on raikasta: mereneläviä, bowleja ja drinkkejä. Kaikki maksaa ainakin kaksi kertaa enemmän kuin mihin olemme tottuneet muualla Meksikossa. Opin pian, että tämä on Mazunten yleinen hintataso.

Mazunte on köyhässä Oaxacan osavaltiossa Meksikossa sijaitseva Tyynenmeren rantakohde. Alue esitellään meksikolaisilla matkailuvideoilla nousevaksi kohteeksi, jossa ei ole vielä suuria hotelleja. Mazunte koostuu rannikolle sirotelluista yhteisöistä: On homojen ja nudistien kestosuosikki Zipolite, pikkuruinen kalastajakylä San Augustinillo, La Ventanillan luonnonsuojelualue ja itse Mazunten kunta. Yleisesti koko alue tunnetaan hippien rantakohteena.

Kaikki ravintolassa ovat valkoisia ja kauniita. Amerikanenglanti sorisee ympärillämme. Kuumuus on ylitsekäyvää myös auringonlaskun jälkeen. Koen fyysistä epämukavuutta, kun katson ohi kulkevien ihmisten vartaloita. Tunnen pursuavani ulos vaatteistani. Kävelemme pilkkopimeää tietä takaisin majapaikkaamme, joka on niin kuuma, että olen oksentaa. Talon kuistin sisäkattoon on kerääntynyt pieniä liskoja.

Mazunten alue kasvoi 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kilpikonnanmetsästyksen ympärille. Rannikkoalueella pyydettiin merikilpikonnia ruoaksi muualle Meksikoon ja maailmaan. Sitten merikilpikonnan pyytäminen kiellettiin Meksikossa vuonna 1990.

Uusi Mazunte alkoi vähitellen rakentua matkailun ja merikilpikonnien suojelun varaan. Merikilpikonnien hyödyntäminen siis jatkuu Mazuntessa, mutta uudella tavalla. Suojelun kautta eläimistä on tullut osa elämystaloutta, johon ihmiset voivat osallistua esimerkiksi päästämällä merikilpikonnanpoikasia mereen. Ennen eläimistä saatiin konkreettista hyötyä eli ruokaa, nyt niistä on tullut aineeton hyödyke.

Mazuntessa kaikki vaikuttaa hauraalta ja hetkelliseltä. Turistit saattavat koska vain kadota seuraavaan, halvempaan tai lähempää löytyvään trendikohteeseen. Taksimatkamme lentokentältä kulkee lehdettömien puiden keskellä. Puut muodostavat lentokoneen ikkunasta nähtynä pehmeän ja pörröisen näköisen maton. Lähietäisyydeltä se tuntuu terävältä ja piikikkäältä. Alue, kuten koko Oaxacan osavaltio, kärsii kuivuudesta ja vesipulasta. On sattumanvaraista, milloin seuraava hurrikaani pyyhkäisee rannikon yli ja palauttaa matkailuelinkeinon nollapisteeseen. Ilmastonmuutoksen kiihtyessä hurrikaanien tuhovoima todennäköisesti kasvaa.

Vierailemme Mazunten kyljessä sijaitsevassa pienessä La Ventanillan kylässä, joka on erikoistunut päiväturismiin. La Ventanilla on saanut sähköt vasta vuonna 1999, ja siellä asui pitkään vain muutama perhe. Nykyinen zapoteekki-intiaaneista koostuva yhteisö tekee uudelleenmetsitystä hurrikaanien pieksämällä alueella. Mangrove-suolla, runsassateisella ja tiheäkasvustoisella alueella, järjestetään turisteille venekierroksia.

Anna Lowenhaupt Tsing kuvailee teoksessaan Lopun aikojen sieni, miten muuttoliikkeet, ekologinen hauraus ja toimeentulon epävarmuus yhä useammin käyvät yhteen ekokriisien koettelemalla maapallolla. La Ventanillan asukkaat ovat tästä esimerkki. Epävarmuudessa elävät ihmiset ovat samaan aikaan riippuvaisia globaaleista ja muutosalttiista turistivirroista ja Mangrove-suon herkästä mikromaailmasta.

Oppaamme kertoilee, miten yhteisö taistelee matkailuelinkeinon hallitsematonta kasvua vastaan. Hänen mukaansa Oaxacan osavaltio kannattaa alueelle suuria hotellihankkeita eikä ole aidosti kiinnostunut suojelutoiminnasta. Suojelutoiminta ja uudelleenmetsitys tapahtuu tee-se-itse-hengessä ja yhteisövetoisesti. Ympäristöviranomaiset ja osavaltio näyttäytyvät toiminnan suhteen vastahakoisina.

Ekoturismi ja konservointityö ovat yritys sopeutua jatkuvaan taloudelliseen ja ekologiseen epävarmuuteen. La Ventanilla iskee vasten kasvojani tiivistyksenä koko Mazuntesta ja roolistani täällä. Turismin, ekologisen monimuotoisuuden ja köyhän paikallisväestön yhtälö toimii tänään, antaa leivän pöytään yksille ja elämyksiä meille kosmopoliittituristeille. Kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Tulevien katastrofien kärsijä on tietenkin paikallisväestö, en minä.

Olen hikinen ja voin pahoin. Alan pestä vaatteeni joka ilta vedellä, jotta hien- ja hiekansekainen liete ei kyllästäisi kaikkea. Se tuntuu pahalta, koska vettä pitäisi säästää. Kaduilla ilman paitaa kulkevat pitkätukkaiset ja kullanruskeat ihmiset tulevat vastaan toistuvina sarjoina. Kuumuus, aurinko, hiekka, hiki ja hipit muodostavat erityisen Mazunte-kalvon ihoni ja silmieni päälle. Kokemukseni todellisuudesta tuntuu menevän sijoiltaan.

Valkoisena ihmisenä matkustaminen Meksikossa tuottaa jatkuvan kokemuksen siitä, että on turisti, johon kaikki suhtautuvat turistina. Totun siihen, että katukeittiöiden myyjät kutsuvat minua güeroksi, blondiksi. Minun on helppo elää tässä kokemuksessa, koska siinä minulla on selkeä paikka jonain ulkopuolisena, joka ei koskaan tule sulautumaan joukkoon.

Mazunte taas kaivautuu ihoni alle.

Hippien ahdistavuus piilee siinä, että he näyttävät meille itsemme vääristyneenä peilikuvana. 2020-luvun hippi on hahmo, joka tekee kaiken väärin, mutta ajattelee tekevänsä kaiken oikein.

1960-luvulla syntynyt hippiliike keskittyi alusta alkaen elämäntapojen ympärille. Hipit olivat kuitenkin myös osa poliittista vasemmistoa. Hipit vastustivat sotaa, organisoivat protesteja ja yrittivät muuttaa maailmaa. Vähitellen, monien alkuperäisten hippien pettymykseksi, liike kääntyi kohti yksilöä. Poliitiikka jäi pois ja hippiys kaventui oman polun etsimiseksi. Batiikkivaatteet, kannabis ja unensieppaajat vakiintuivat kliseiksi.

Nykyajan hippi onkin tekopyhän etuoikeutetun valkoisen ihmisen prototyyppi. Hän on yhtä luonnon kanssa lennettyään ensin toiselta puolelta maailmaa rantakohteeseen. Hän ei ymmärrä, että edellyttää globaalia eriarvoisuutta voida elää joutilasta elämää matalamman elintason maassa. Hän kunnioittaa toisia kulttuureja lainaamalla kritiikittömästi alkuperäiskansojen symbolit. Hän rakentaa omista elämäntavoistaan eettistä katedraalia, mutta on poliittisesti joko passiivinen tai avoimen taantumuksellinen.

Pahinta on, että en voi irtisanoutua hipeistä. Olemmehan mekin tulleet tähän kohteeseen “rentoutumaan”. Olemme saapuneet lentokoneella nauttimaan ekologisesta matkailuelämyksestä. Voimakkain ärtymys kohdistuu kokemukseni mukaan aina omaan itseen, ja niin tälläkin kertaa.

Ymmärrän toki, että tässä kaikessa ei ole kyse vain minun kulutusvalinnoistani. Talousjärjestelmäämme kuuluu luontoa uhkaava jatkuvan kasvun pakko ja rajut globaalit erot varallisuudessa. Silti inhoan naiivia ja etuoikeutettua hippiä itsessäni.

Kävellessäni rantakatua huomaan edessäni kävelevän ihmisen toiseen takareiteen tatuoidun sanan ”psytrance” ja toiseen ”forest”.

Teemme vaelluksen Punta Cometalle. Pieni niemennokka oli ensin atsteekkien linnoitus ja pyhä paikka, sittemmin konkistadorien tähystyspaikka ja nykyisin turistien vaelluskohde. Tie Punta Cometan auringonlaskua katsomaan kulkee vilkasta katua, joka on täynnä luonnonkosmetiikkaa, vegaanista ruokaa ja vaihtoehtohoitoja.

Liikkeiden välissä pilkottaa tyylikäs englanninkielinen kiinteistönvälitystoimisto. Kaikki pienessä toimistossa henkii, että sillä ei ole paikallisväestön kanssa mitään tekemistä. Mazunten maita valtaa kasvava joukko länsimaisia ihmisiä, jotka ovat vainunneet alueen kasvavan talouden ja maksukykyiset turistit.

Punta Cometalla omistajanvaihdos on toteutunut lähes täydellisesti. Meksikolaisia turisteja on toki jonkin verran, mutta ilmatilaa hallitsevat englannin kieli ja valkoisten turistien polttama kannabis. Alhaalla vedessä vilahtaa valaan auringossa kiiltävä kylki. Ihastunut huudahdus kulkee ihmisjoukon läpi ja kymmenet kännykät nousevat kuvaamaan spektaakkelia. Räpsin itsekin kuvia, joista ei erotu muuta kuin valtava ulappa.

Valaan vierellä joidenkin kymmenien metrien päässä kulkee safarivene täynnä turisteja. Se seuraa valasta tarkasti. Valas on aineeton hyödyke, jota saalistamme kameroillamme Punta Cometalta.

Massaturismiin kuuluu suuri skaala, mukavuus ja helppous. Samanaikaisesti se perustuu ajatukselle, että koetaan jotain “uutta, paikallista ja alkuperäistä”. Nämä asiat tuottivat yhdessä 1900-luvun lomakohteet, jotka ovat pieniä turistiaitauksia, joissa paikalliset toimivat lähes tyystin osana turismielinkeinoa.

Massaturismi synnyttää uuden ja oman paikallisuutensa sen sijaan, että se toteuttaisi mahdottoman fantasian aidosta ja koskemattomasta paikallisuudesta. Syntyi turismikeskuksia kuten Espanjan aurinkorannikko, Kreikan saarikohteet ja Meksikon Acapulco.

Koronapandemia pysäytti massaturismin hetkeksi kertaheitolla ja pakotti monet alueet pohtimaan elinkeinojaan kokonaan uudelleen. Esimerkiksi Kanariansaarilla voimistui keskustelu alueen elinkeinorakenteen epätasapainon korjaamisesta. Pelkkä rantalomailu, “sol y playa”, ei enää riittäisi turvaamaan elämää alueella.

Turismi on yksi haurauden muoto, se voi pysähtyä lähes seinään. Mutta niin kauan kuin se toimii, se voi toimia todella tehokkaasti. Elämyshakuisuus matkustamisessa on lisännyt 2000-luvulla nopeita “boom and bust”, eli nousu ja tuho -syklejä kohteissa, kun itsenäiset matkailijat etsivät “sitä seuraavaa juttua”. Sitten kohde saturoituu ja menee “pilalle”, eli muuttuu massakohteeksi.

Jos täällä asuvia on uskominen, korona saattoi jopa hyödyttää Mazuntea suhteessa muihin Latinalaisen Amerikan kohteisiin. Osa niistä on vielä matkamme aikaan täysin suljettu ulkomaalaisilta. Mazuntessa maskeista ei ole tietoakaan ja ihmiset hehkuttavat meille, miten täällä ei pandemiaa edes huomaa.

Turismi Mazuntessa perustuu ajatukselle ekologisesta tietoisuudesta ja yksinkertaisuudesta. Skaala on myös toistaiseksi massaturismia pienempi. Pienimuotoisempi ekoturismi näyttää kuitenkin olevan täälläkin väistämättä vain välivaihe, kun länsimainen raha virtaa alueelle yhä suuremmassa määrin. Vaikka yksikään nykyisistä ekoturisteista ei haluaisi kasvua, kollektiivinen läsnäolomme paikassa ruokkii kasvua kuin itsestään.

Täällä asia ei näytä turisteja juuri huolettavan. Jokainen vaikuttaa olevan omalla polullaan, matkalla kohti kasvavaa tietoisuutta. Se ei välttämättä ole tietoisuutta yhteiskunnallisista suhteista.

Keskustelemme kahvilassa tarjoilijan kanssa, joka on kotoisin Mazuntesta. Hän ei suhtaudu turismin kasvuun yhtä varauksella kuin oppaamme La Ventanillan mangrove-suolla. Hän sanoo olevansa tyytyväinen siihen, että vieraat pitävät elinkeinoa yllä ja koronastakin selvittiin. Tämä mutkattomuus saattaa kätkeä sisäänsä myös epäilyksiä, mutta niitä ei sanota ääneen ainakaan turisteille.

Hän leikkii kauhistunutta, kun kerromme Suomesta ja avantouinnista. “Täällä vesi on aina lämmintä, tämä on paratiisi”, hän hymyilee.

Kävelen rannalla, kun näen merikilpikonnan. Se kulkee samaa tahtia kanssani rantaviivaa pitkin meressä. Haltioidun ja otan rakeisia kuvia kännykällä.

Kun katson kilpikonnaa pidempään, huomaan sen ajelehtivan holtittomasti aaltojen vietävänä. Se tulee lähemmäs rantaa. Seuraan sitä.

Lopulta kilpikonna huuhtoutuu rantaan selällään. Se on kuollut. Tunkkainen haju leviää rannalle. Kilpikonna makaa hervottomana, ja joukko korppikotkia ympäröi sen. Ensimmäinen niistä käy kiinni ja lähtee sen jälkeen lentoon. Sen nokasta roikkuu saalis, punainen pitkä sisälmysnauha, joka putoaa nokasta kesken lennon kuin serpentiini.

Joku puhuttelee minua pohjoisamerikkalaisella aksentilla. "It's the plastic. There's too much plastic, that's why they're all dying", hän toteaa tietäväisen kuuloisena.

Myöhemmin luen, että Meksikossa kuolee vuosittain yli tuhat merikilpikonnaa. Ne kuolevat kuitenkin lähinnä kalastajien verkkoihin. Ei siis kuluttajamuoviin. Sopii Mazunteen melkein liian hyvin, että sen rannoilla julistetaan amerikanenglannilla kuluttajamuovin roolista kilpikonnakuolemissa vastoin parempaa tietoa. Paikalliskontekstin taloudellisten suhteiden heikko ymmärrys kuuluu oleellisesti hippiturismiin ja sen pinnanohueen ”kestävyyden” ajatukseen.

Voin henkisesti yhä huonommin. Puhun pitkiä puheluita kotiin ja odotan kuumeisesti lähtöä seuraavaan paikkaan.

Voin ymmärtää, että kaikki, myös tapaamamme paikalliset, puhuvat Mazuntesta paratiisina kauniiden rantojen ja monipuolisen eläimistön tähden. Näkymä rantakadusta reikihoitoineen ja vegaaniravintoloineen jää kuitenkin kummittelemaan mieleeni maanpäällisen paratiisin vastakohtana. Olen uupunut ja haluan kotiin. En kestä tätä paikkaa. Ennen kaikkea en kestä itseäni osana sitä, ekoturistina, hippinä muiden joukossa.

Kun kävelen viimeistä kertaa majapaikkaamme, minua vastaan tulee kadulla yhtäkkiä suuri musta iguaani. Pysähdymme molemmat. Iguaani katsoo minua hetken ja sujahtaa sitten salamannopeasti kahden rakennuksen välissä olevaan kapeaan railoon. Katson sinne ja näen eläimen hännän roikkuvan näkyvissä pimeän ja valon rajalla.

Iguaani osaa elää täällä. Se ei tule ”luonnosta”, vaan liikkuu luontevasti katukiveyksellä ja rakennusten väleissä. Sen elinympäristö koostuu sommitelmasta puita, lehtiä, maata, sementtiä, asfalttia ja ehkä ruoantähteitä.

Kun lähdemme Mazuntesta, vointini kohentuu. Nousemme veden rajasta korkeammille ylängöille, englannin kieli liudentuu ja katoaa. Näen taivaalla tähtiä ja meksikolaisen ruoan tuoksu valtaa taas ilman. Mazunte jää kiusaamaan ylitsepursuavana ja moniaistisena muistona. Ruoan, meren ja jätteiden tuoksu, kuumuus, hiki ja väsymys.

En usko, että palaan enää koskaan.