Vasta nyt olen valmis kertomaan totuuden Kalervo Palsasta – kohutun taiteilijan taulut tuholta pelastanut Maj-Lis Pitkänen puhuu nuorena kuolleesta ystävästään
Kalervo Palsa oli suomalaisen kuvataiteen omaäänisimpiä tekijöitä ja tabujen rikkojia. Taiteilijan elämäntyön pelastaja Maj-Lis Pitkänen kertoo Kulttuuricocktailin haastattelussa Palsan lapsuudenkokemuksista, joita ei ole aiemmin käsitelty julkisuudessa.
Lauantaipäivä oli kolea ja tuulinen. Lumi ei ollut vielä satanut maahan. Kittilän seurakunnan kappelissa istui useampi kymmen hautajaisvierasta, suurin osa heistä vainajan ystäviä ja taiteilijatovereita. Paikallisia tenu-ukkoja seisoi ovensuussa. Pappia ei ollut kutsuttu paikalle, koska vainaja ei kuulunut kirkkoon.
Arkussa makasi Huugo Kalervo Palsa. Hän oli kuollut kaksi viikkoa aikaisemmin, 3. lokakuuta 1987. Palsa oli menehtynyt keuhkokuumeeseen Getsemaneksi nimeämässään ateljeessa 40-vuotiaana.
Hautajaisten järjestämisestä vastasi Maj-Lis Pitkänen, Palsan pitkäaikainen tukija ja ystävä 1960-luvulta lähtien.
Voisi sanoa, että hän oli järjestänyt hautajaisten lisäksi ystävänsä elämän: Palsa oli ihminen, joka tarvitsi poikkeuksellisen paljon tukea, ja Pitkänen halusi auttaa häntä.
Pitkänen muistaa hautajaisista erityisesti silloisen miehensä, kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen reaktion arkun luona. Tämä löi nyrkillä arkun kanteen ja alkoi itkeä.
– En ollut koskaan tätä ennen nähnyt mieheni itkevän. Hän suuntasi katseensa takarivissä istuviin Kittilän kunnan herroihin ja silmäätekeviin, jotka olivat tulleet hautajaisiin. Hän sanoi heille, että tässä teille nyt on, saitte mitä halusitte, senkin paskapäät.
Kun arkku oli laskettu, tapahtui jotain palsamaista. Eräs taiteilijan ystäviin kuulunut kuvataiteilija halusi laittaa Palsan arkkuun tälle kuuluneen puukon. Kantta ei voinut avata, joten puukko piti tiputtaa arkun päälle.
Puukko – jota Palsa oli kutsunut nuoriso-ohjaimeksi – jäikin törröttämään pystyyn arkun kanteen. Tämän jälkeen Pitkästen tuolloin 3-vuotias Veera-tytär heitti perään ruusuja ja huusi “Kalle kukkuu, Kalle kukkuu.”
Tässä teille nyt on, saitte mitä halusitte, senkin paskapäät.
Näin olisi voinut huutaa melkein kaikille kittiläläisille. Paikkakunnalla Palsaa pidettiin hulluna juoppona, jonka taulut olivat jumalanpilkkaa. Vain harvat yrittivät ymmärtää erikoislaatuista taiteilijaa.
Toisaalta taiteilija näki itsekin huomattavasti vaivaa järkyttääkseen paikallisia uskovaisia ja jäykkäniskaisia piirejä maalaamalla jättiläismäisiä peräaukkoja, peniksiä ja raiskaajia.
Palsa eli elämänsä köyhyydessä ja kurjuudessa. Hän ei halunnut myydä parhaita teoksiaan, eikä olisi niistä kummoisia rahoja edes saanut. Palsa ei elinaikanaan ollut iso nimi taidemarkkinoilla.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Palsan arvostus on kohonnut. Harva suomalainen taiteilija on niin tutkittu ja tunnettu kuin hän.
Näin ei olisi käynyt ilman Maj-Lis Pitkästä. Palsa testamenttasi teoksensa ja kirjallisen jäämistönsä hänelle jo 1980-luvun alussa, vuosia ennen kuolemaansa.
Pitkänen on tehnyt työuransa alakoulun rehtorina, mutta siinä ohessa toimittanut useamman kirjan Palsan kirjeitä ja päiväkirjoja sekä kuratoinut tämän näyttelyitä.
Suurin saavutus on kuitenkin Palsan taiteen pelastaminen. Yli 3000 teoksen kuljettaminen pois Getsemanesta on ollut jo fyysisenä suorituksena vaativa.
Taulujen ja muun materiaalin siirtäminen alkoi pian hautajaisten jälkeen. Pitkänen säilöi teokset aluksi kotinsa mankelointihuoneeseen. Kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin ne löysivät lopullisen kotinsa Kiasman kokoelmista.
Joitain henkilökohtaisimpia töitä Pitkänen piti itsellään. Yhden niistä hän on piilottanut olohuoneensa kaappiin. Pienen maanittelun jälkeen Pitkänen suostuu näyttämään sen.
Kuplamuovin sisältä paljastuu pieni taulu, johon Palsa on maalannut alastoman naisen. Naisella on hävyn tilalla hirttosilmukka.
– Pää on minun, mutta vartalo kuuluu jollekin pornolehden naiselle, huomauttaa Pitkänen hennolla ja rauhallisella äänellään.
Pitkäsen vastauksissa toistuvat usein sanat “minulle Kalle uskalsi”.
Hirttosilmukan ja alastomuuden voisi sanoa olevan peruskamaa Palsa-kuvastossa. Pitkänen tulkitsee, että Palsa uskalsi liittää nämä teemat häntä esittävään työhön. Se oli luottamuksen osoitus ystävälle, jolle pystyi näyttämään kaikki tunteensa.
Pitkäsen vastauksissa toistuvat muutenkin usein sanat “minulle Kalle uskalsi”. Hän ei tunnu sanovan näitä korostaakseen omaa ainutlaatuista asemaansa, vaan toteaa lakonisesti tosiasian.
Epävarmuutta ilmenee vain silloin, kun puheeksi tulee työn alla oleva Palsa-aiheinen kirja. Sen aiheena on Palsan lapsuuden seksuaaliset traumat, joista tämä oli avautunut ystävälleen viimeisenä elinvuotenaan.
Pitkänen puntaroi tarkasti, mitä ja miten hän kertoo traumaattisista kokemuksista tulevassa kirjassaan ja tässä haastattelussa.
Voisi kuvitella, että niistä olisi helppoa kertoa – tekihän taiteilija vähän liiankin perusteelliset pohjatyöt läväyttämällä elämänsä raadollisimmat hetket teoksiinsa ja päiväkirjoihinsa.
– On totta, että Kalle on paljastanut jo paljon elämästään. Mutta lapsuutensa traumoista hän kertoi vain minulle. En ole maininnut niistä tätä ennen julkisesti tai muutenkaan. Vasta nyt koen olevani valmis kertomaan niistä, Pitkänen sanoo.
Palsan syntymästä tuli maaliskuussa kuluneeksi 75 vuotta. Kittilän kummajaisen tunnetuimmat työt tuntuvat edelleen rankoilta ja kohauttavilta.
– Kyllä todellinen elämä on rankempaa kuin Kallen maalaukset, ajattelee Pitkänen ystävänsä teoksista.
Tämän Pitkänen on saanut kokea myös itse. Palsan hautajaisten jälkeen Pitkänen halusi kunnioittaa vainajan toivetta eli pelastaa tämän taulut ja lahjoittaa ne museoon.
Hän yritti saada niitä aluksi pohjoisen alueen museoihin, tuloksetta.
Pitkänen muistelee, miten tuolloinen Kittilän kunnanjohtaja Aarne Nikka pyysi hänet neuvotteluun. Pitkäsen mukaan Nikka sanoi, ettei tämä tule ikinä selviämään moisen taulumäärän kanssa.
– Hänen tarkoituksenaan oli viedä Leville matkailukeskukseen kaikki kauniit Palsan työt ja heittää loput roviolle. Samoin hän toivoi voivansa jyrätä Getsemanen maan tasalle, muistelee Pitkänen.
Pitkänen sai noihin aikoihin kuulla olevansa milloin saatananpalvoja tai Palsan pikku rakastajatar. Eihän miehen ja naisen ystävyys voinut ihmisten mielestä muuta tarkoittaa – etenkin kun ystävyyteen liittyi testamentti.
Palsan myös väitettiin olevan Pitkäsen tyttären isä. Tämä juoru on liikkunut myöhemmin myös Espoon Kauklahdessa, jossa Pitkänen asuu nykyään.
Kun Palsa soitti Helsingistä kotiin, hän kysyi aina ensimmäiseksi, onko ketään kuollut.
– Jotenkin koen niin, että Kittilä tuhoaa ihmiset.
Pitkänen tarkoittaa tällä sekä henkistä musertumista että fyysistä tuhoutumista. Palsan elinpiirissä juoppoja ja hänen sukulaisiaan kuoli alituiseen viinaan tai puukkoon.
Kuolema oli enemmän läsnä kuin elämä. Kun Palsa soitti Helsingistä kotiin, hän kysyi aina ensimmäiseksi, onko ketään kuollut.
Kerran Pitkänen saapui silloisen miehensä Pekka Pitkäsen ateljeehen. Palsan taiteilijaystävä makasi pää mestauspölkyllä, ja Palsa piti isoa kirvestä ilmassa. Kyseessä oli kuitenkin hyvien kaverusten makaaberi leikki, joka toisinaan meni juopottelun takia liiallisuuksiin.
Tilanteet riistäytyivät Palsalla usein käsistä, koska hän joi paljon ja käyttäytyi itsetuhoisesti. Tämän lisäksi hän puhui ja kirjoitti paljon kuolemasta, itsemurhasta ja siitä, että kuolee 40-vuotiaana.
Kun Pitkänen sai kuulla puhelimessa Palsan kuolleen, hän luuli sitä vitsiksi.
– Kalle ei todellisuudessa halunnut kuolla eikä hän koskaan yrittänyt itsemurhaa. Hän vain leikitteli ajatuksen tasolla itsemurhalla ja nuorena kuolemisella. Tämä oli sekä taiteilijaelämän romantisointia ja fantasiaa, hänen tapansa selviytyä ankarasta arjesta.
Kuolinuutinen kuulosti pelleilyltä myös siksi, että Palsa oli viimeisenä elinvuotenaan vaikuttanut löytäneen tasapainon elämäänsä. Hän oli puhunut valoisasti tulevaisuudestaan Pitkäselle.
– Jos Kalle olisi halunnut kuolla, hän tuskin olisi kävellyt keuhkokuumeessa hakemaan apua poliisiasemalta.
Palsan löysi kuolleena Kittilässä pitkään asunut Voitto Harju. Aiemmin Harju oli kuulunut Palsan kanssa samaan ryyppyremmiin, mutta oli onnistunut raitistumaan. Tähän Palsa kavereineen ei ollut pystynyt.
Harjun huomion oli kiinnittänyt Getsemanen auki repsottava ovi. Hän oli mennyt sisään ja nähnyt taiteilijan kaatuneena taulujensa päälle.
Kun Pitkänen meni ensimmäistä kertaa Palsan kuoleman jälkeen Getsemaneen, siellä odotti uskomaton sekasotku. Pulloja lojui joka puolella. Jossain oli oksennusta ja paistinpannussa pohjaan palanutta ruokaa. Tunnelma oli huoneessa muutenkin outo.
– Tuntui kuin Kallen ja kaikkien mökissä aikoinaan käyneiden ihmisten henget olisivat lennelleet huoneessa edestakaisin. Siellä oli hyvin aktiivista henkien liikettä. Paikalle tuli kirjailija Timo K. Mukan leski Tuula Mukka, jonka muutoin rauhallinen koira vauhkoontui siellä täysin, muistelee Pitkänen.
Sotkuisen pöydän keskeltä löytyi ruutuvihko, johon Palsa oli kirjoittanut viimeiset muistiinpanonsa ja kirjoituksen, joka oli päivätty vain muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa.
Palsa oli kirjoittanut sen ystävälleen Rosa Liksomille, jonka oli tuntenut vuoden ajan. Teksti on eräänlainen henkinen testamentti, jota ei ole aiemmin siteerattu tai käsitelty julkisuudessa.
Liksom sanoo, että hän on vienyt vihkon pankin tallelokeroon eikä ole aikeissa julkaista sitä.
“Kirjoitus sisältää liian arkaluontoisia paljastuksia ja mielipiteitä Palsan tuntemista ihmisistä, jotka ovat edelleen elossa”, perustelee Liksom puhelimessa.
Maj-Lis Pitkänen muistelee ulkoa, miten kirjoituksen alkupuolella Palsa ilmaisee tietävänsä, että hän kuolee pian. Tämän jälkeen hän kertoo isänsä, äitinsä ja muiden kuolleiden sukulaistensa houkuttelevan häntä jo rajan taakse.
Sitten hän listaa elämänsä tärkeimpiä ihmisiä ja tuntemiaan taiteilijoita, osaa heistä ankarasti ruotien. Kirjoitus päättyy siihen, että Palsa sanoo suutelevansa Maj-Lista ja että hänelle tulee siitä hyvä olo.
– En ollut tiennyt aiemmin, että voisin merkitä hänelle jotain tällaista. Kirjeen lukeminen oli minulle järkytys, Pitkänen sanoo.
Pitkänen tiesi kyllä erityisen paikkansa ystävänsä elämässä. Hän kertoo aistineensa jo heidän tutustuessaan Kittilässä 60-luvulla, että hänen kohtalonaan on tehdä elämäntyönsä erikoislaatuisen taiteilijan tuotannon parissa.
– Tämä työnjako oli selvää alusta asti, että hän tekee taiteen ja minä pidän siitä huolen. Eikä sitä kukaan muu olisi viitsinyt tehdä.
Pitkänen auttoi Palsaa niin käytännön elämän asioissa kuin taidenäyttelyiden järjestämisessä.
Käytännön asioissa taiteilija saattoi olla “haasteellinen” tapaus. Helmikuussa 1986 Palsan piti matkustaa Ruotsiin. Hän seisoi lähtöpäivänä päällään toppatakki, mustat kuluneet teryleenihousut, päässään kiinalainen karvalakki ja selässään reppu. Matkaeväänä oli tuoretta valkosipulia.
– Kalle ihmetteli, että mistähän ne Ruotsin laivat oikein lähtevät ja toivoi minun tulevan mukaan satamaan. En lähtenyt, koska hänen oli itsenäistyttävä. Olihan Kalle tuolloin jo 39-vuotias, Pitkänen muistuttaa.
Ennen kaikkea he olivat ystävät, joita yhdistivät kirjallisuus ja kuvataide. He kävivät paljon museoissa, kirjakaupoissa ja kävelyillä.
Myös luonteissa oli samankaltaisuutta. Pitkäsen mukaan heissä kummassakin oli raskasmielisyyttä ja melankoliaa. Lisäksi heitä kiinnosti mystiikka.
– En ole Kallen kuoleman jälkeen pystynyt avautumaan tietyistä elämäni asioista kenellekään. Vain Kallelle pystyin kertomaan kaiken. Koimme telepaattista yhteyttä. Hän oli paras ystäväni, sanoo Pitkänen.
Palsan lapsuudenkodissa ei erityisemmin osoitettu tunteita. Jos ne osoitettiin, niin salaa. Kun Palsan Hilja-äiti sai kuulla oman äitinsä kuolleen, hän oli jatkanut lettujen paistamista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
On jotenkin loogista, että Pitkäsestä tuli Palsan eräänlainen äidinkorvike, jolle pystyi näyttämään kaikki tunteensa. Tämän lisäksi hän sai olla monissa muissakin naisen rooleissa.
Tai ehkä realistisempaa olisi puhua muihin naisen rooleihin joutumisesta. Kerran Palsan luona käydessään Pitkänen näki uuninpankolla nukkeja, joiden päälle oli puettu hänelle kuuluvia alusvaatteita.
– Koen niin, että minulle hän kehtasi tehdä noin. Kallella oli toisaalta paljon fetisististä käyttäytymistä, johon kuului pikkuhousujen ja valokuvien varastelua. Hän myös tirkisteli paljon ja kiikaroi naapureitaan.
Ongelmallinen suhde naisiin syntyi jo varhain. Pitkänen kertoo Palsan avautuneen hänelle vasta viimeisenä elinvuotenaan lapsuutensa traumaattisista kokemuksista.
Näiden pohjalta Pitkänen on alkanut valmistella kirjaa, jonka hän yrittää saada syksyllä valmiiksi. Mitä taiteilijalle sitten tapahtui pienenä? Muutaman tarinan Pitkänen haluaa säästää kirjaansa, mutta suostuu kertomaan yhden tässä haastattelussa.
Erityisen syvän jälki jäi eräästä tilanteesta, kun Palsa oli kahdeksanvuotias ja leikki muiden lasten kanssa. Joku keksi, että Kalle ja häntä nuorempi tyttö saavat leikkiä isää ja äitiä sängyssä. Muut katselisivat ympärillä.
Tyttö riisui itsensä alastomaksi. Vastentahtoinen Kalle seurasi perässä ja yritti mennä tytön päälle, mutta ei kyennyt näyttämään mieskuntoaan. Muut lapset alkoivat haukkua häntä homoksi ja impotentiksi.
– Tämän episodin jälkeen häntä alettiin kutsua noilla sanoilla. Kalle alkoi itsekin uskoa, että hän on näitä kumpaakin. Tämän lisäksi hän häpesi aistillisuuttaan, Pitkänen sanoo.
Palsa ei uskaltanut lähestyä naisia aikuisena. Hän haaveili heistä ja kirjoitti päiväkirjaansa milloin mistäkin ihastuksestaan. 19.6.1976 Palsa kirjoittaa:
Koko rakkaus on pelkkää höpötystä, kuvitteluja ja luuloa. Toiveita, harhoja. Minun rakastettuni on täällä luonani ateljeessani eikä ole todellinen, minulla on vain kuva. En tarvitse muuta.
(Kalervo Palsan päiväkirjat Merkintöjä vuosilta 1962–1987)
Kenties Palsa suojeli itseään siltä, mitä hän kaikkein eniten kaipasi.
Palsasta on saattanut syntyä kuva, ettei hänellä ollut mitään naissuhteita elämänsä aikana. Tämä ei pidä paikkaansa. Vaikka Palsa ei uskaltanut lähestyä naisia, naiset saattoivat lähestyä häntä.
Yksi heistä oli Maj-Lis Pitkäsen mukaan näyttelijä Ritva Vepsä (1941–2016). Vepsä tutustui häneen käydessään taiteilija Reidar Särestöniemen luona syksyllä 1980.
Vepsä lähti Särestöniemen seurueen mukana käymään Getsemanessa tutustuakseen erikoislaatuiseen taiteilijaan. Getsemanen pihalla Vepsä onnistui astumaan lasinsiruun. He lähtivät hakemaan apua paikalliseen ravintola Kantakrouviin.
Paikalle tuli kittiläläinen kulttuurivaikuttaja Esa Ylläsjärvi. Hänen mukaansa Vepsä istui tuskissaan tuolilla, Palsa oli polvistuneena tämän edessä.
Ylläsjärven mukaan tilanne näytti siltä kuin Palsa olisi kosinut Vepsää jalasta pitäen.
Myöhemmin Vepsän ja Palsan välille kehkeytyi suhde, joka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Pitkänen on nähnyt kopion kirjeestä, jossa Palsa kirjoittaa tuovansa porontaljan lahjaksi Vepsälle.
Sitten kiinnostus lopahti. Pitkäsen mukaan Palsa halusi lopettaa suhteen siinä vaiheessa, kun Vepsä alkoi osoittaa enemmän intohimoisuuttaan ujoa taiteilijaa kohtaan.
Kenties Palsa suojeli itseään siltä, mitä hän kaikkein eniten kaipasi. Tai ehkä hän pelkäsi rakkauden romuttuvan, kun se tulee reaalitasolle. Lopulta mielikuvat ja Palsan tapauksessa pelkät kuvat ovat parempaa kuin todellisuus.
Pitkäsen mielestä Palsa kunnioitti ja himoitsi naisia, mutta ei halunnut ryhtyä sanoista tekoihin.
– Kallen suurin rakkaus nuoruudessaan oli siskoni, jota hän ei saanut. Tämän jälkeen hän ei enää halunnut olla kenenkään kanssa. Kuten sanotaan: pettymys ensirakkaudessa ei parane koskaan.
Pitkänen arvelee Palsan nähneen lapsuudessaan niin raakaa todellisuutta, että kehitti sitä kestääkseen ihanteellisen ja romanttisen mielikuvitusmaailman.
Myös käytännön elämä on saattanut vaikuttaa siihen, ettei taiteilijan elämään mahtunut nainen – Palsa halusi tehdä taidettaan paljon ja ilman häiritseviä tekijöitä.
Vaikka Palsa oli epävarma rakkaudessa, taiteensa suhteen hänellä riitti itsevarmuutta. Pitkäsen mielestä Palsa tiesi arvonsa taiteilijana ja sen, että hänestä tullaan vielä puhumaan.
Tulevana kesänä Pitkänen aikoo matkustaa Kittilään. Siellä hänellä on tapana käydä hautausmaalla ja eräällä tietyllä haudalla. Sen muistomerkin on suunnitellut hänen entinen miehensä. Hautamuistomerkin nimi on Palava pensas.
Pitkänen laskee haudalle yhden punaisen ruusun ja sen jälkeen puhelee – niitä henkilökohtaisia asioitaan, joita voi kertoa vain ystävälleen Kallelle.
