Hyppää pääsisältöön

Ylen näkökulmat

Ismo Silvo: ”Eurooppalainen julkinen palvelu – niin kuin sen ymmärrän”

Mies istuu vihreällä sohvalla.
Kuva: Jussi Nahkuri

Ismo Silvon juhlapuhe julkisen palvelun yleisradiotoiminnasta 16.5.2022 Helsingissä. Silvo päättää työuransa Ylessä ja jää kesällä eläkkeelle.

Olin 1990-luvulla töissä Euroopan neuvoston audiovisuaalisessa observatoriossa, ja kuulin silloisen pääsihteeri Mme Cathrine Lalumièren esityksen eurooppalaisista arvoista ja Euroopan 20:nnen vuosisadan saavutuksista: ihmisoikeusjulistus, oikeusvaltiot, tasa-arvo, demokratia… Listalla oli myös julkisen palvelun viestintä.

Havahduin, tässä avautui jokin syvempi maisema: julkisen palvelun media on jotain isompaa kuin vain yksi osa toimivaa eurooppalaista mediakenttää.

Onko julkinen palvelu jokin tietyllä tavalla järjestetty organisaatio? Tietyllä tavalla koostettu ohjelmistotarjonta ja nippu kanavia tai tunnistettavia sisältöjä? Samoin kuin voi kysyä, onko oikeusvaltio tuomioistuimien joukko tai tietty tapa järjestää tuomareiden ja virkamiesten nimitysprosessi. Vai onko kyse jostain olennaisesti periaatteellisemmasta ja abstraktimmasta asiasta?

Julkisen palvelun median alkujuuri

Yle, pohjoismaiset yhtiöt, BBC… yleisradiotoiminnan alku liki sata vuotta sitten kumpusi teknisestä hämmennyksestä ja ihmetyksestä: mitä tämän uuden teknisen mahdollisuuden kanssa pitäisi tehdä. Ei ollut toimeksiantoa, ei ollut sisältöä, ei ollut poliittista näkemystä, mitä tehdä uuden radion kanssa.

On aika lailla mahdotonta rakentaa selkeitä historiallista kehityskulkuja yleisradiotoiminnan kehitykselle eri maissa. Ylenkin historia on sarja satunnaisia käänteitä, vaikka jälkikäteen tarinaan saadaan hienoakin jatkuvuutta. Yleisradio sai alkunsa vuonna 1926, mutta valtionyhtiön perustaminen vuonna 1934 lähti käyntiin siitä, ettei Yle suostunut lähettämään kieltolain 10-vuotisjuhlaa ja ujosteli toisaalta valkoisen Suomen juhlinnan kanssa. Säädettiin siis laki, jolla valtio saisi yhtiön paremmin hallintaansa ja mahdollisuuden tarvittaessa määrätä sisällöistä.

Mutta jokin punainen lanka julkisen palvelun aatteessa täytyy olla! Ja on myös niin, että keskeisten henkilöiden valinnoilla ja visioilla on merkitystä laajemminkin ja kauskantoisesti.

Brittiläinen mediahistorian professori David Hendyn BBC:n sadan vuoden historia julkaistiin juuri keväällä. BBC:n perustajatkaan eivät saaneet mitään toimeksiantoa yleisradiotoiminnalle, joten he kehittivät omansa. He halusivat tuoda maailman pois ensimmäisen maailmansodan katastrofista ja ankeudesta, joka vallitsi yhteiskunnissa ja ihmisten mielissä. Tähän he sovelsivat 1800-luvun lopun brittiläisen kulttuurikriitikon Matthew Arnoldin kulttuurifilosofiaa.

Yksinkertaistettuna hänen ajatuksensa oli, että kansakunnan pelastus on tuoda kulttuuriin kauneutta ja viisautta, “sweetness and light”, “beauty and knowledge”. Arnoldin kulttuurifilosofa on siis oikeastaan, Hendyn mukaan, julkisen palvelun inform, educate and entertain -kolmiyhteydenalku ja juuri. Tämä kirjoitettiin tässä muodossa ensi kertaa vuonna 1927 BBC:n ensimmäiseen charteriin.

Tietoon ja taiteeseen perustuva kansansivistysaate oli vahva juuri pohjoismaisen ja myös suomalaisen yleisradotoiminnan alkutaikinassa.

Mutta mistä syntyy eurooppalaisen julkisen palvelun erottuvuus, distinctiveness?

Sen ainesosia ovat mielestäni tasa-arvon aate, julkisen tilan ajatus,monipuolisuus, vastuullisuus ja yhteisen aineettoman arvon luonti. Ja kyllä, kaupallisella medialla on myös näitä piirteitä – osittain ja jossain määrin, mutta kaupallinen media voi silti valita liiketoiminnan ainesosansa. Julkisen palvelun erityinen erottuvuus muodostuu siitä, että se ei voi valita pois yhtäkään näistä ainesosista.

Tasa-arvon aate

Tasa-arvon aate tarkoittaa, että kaikki ovat viestintä-, tieto- ja tunnetarpeiltaan lähtökohtaisesti yhdenvertaisia. Kaikilla on tarve tulla otetuksi huomioon näiden tieto- tunne- ja kokemustarpeiden kautta.

BBC:n ensimmäisen pääjohtaja John Reith sanoi: In public broadcasting there is no 1st or 3rd class. Kaikilla on mahdollisuus valita parasta. Tämä parhaaseen kulttuurisisältöön pyrkivät myös Ylemme pioneerit. Yhtiön tehtävänä on “...sivistyskeskuksiin kerääntyneen tiedon ja taiteen levittäminen kansamme laajoille piireille” kuten Ylen ensimmäisessä yhtiöjärjestyksessä ja toimiluvassa muotoiltiin. Toki tämä kertoi paremmin tietävien maailmankuvasta, mutta ajatus oli sama: kulttuurin ja yhteiskunnan osallisuudessa ei saa olla eri luokkia.

Käytännön toteutus ei tietenkään ole helppoa. Yle on varmasti ajoittain ollut joidenkin suomalaisten media enemmän kuin toisten, ja erityis- ja vähemmistöryhmien palvelussa on aina parantamisen varaa. Eniten Yle on kuitenkin joutunut puolustamaan tasa-arvoa, kun se ohjelmakehityksessään ja -tarjonnassaan on pyrkinyt pysymään laajempien yleisöryhmien muuttuvien, uusien mediakäyttötapojen mukana. Uudistumiskyky ja -halu on tasa-arvoisen viestintäyhteisön edellytys, eikä tätä pyrkimystä tai kykyä saa Yleltä ryhtyä suitsimaan.

Tulevaisuudessa julkisen palvelun ratkaisuissa tämän tasa-arvoisuuden läpiarvioiminen on tärkein yksittäinen arvioitava asia: eräänlainen julkisen palvelun “tasa-arvon ympäristövaikutusselvitys”. Äskettäin eduskunnassa käyty keskustelu ja perustuslakivaliokunnan lausunto Yle-lain muutoksesta ja tekstisisällöistä viestii selvästi tästä. Julkista palvelua on arvioitava yhä voimakkaammin sen kansalaisyhteiskunnnalle tuottaman tasa-arvon kautta, enemmän kuin mediamarkkinan tai -toimialan järjestelykysymyksenä.

Tätä tasa-arvoa myös kansalaiset Yleltä yhä enemmän odottavat. Siksi Ylen on “taitettava” erilaisia, pienenkin vähemmistön ohjelmia pääkanavien prime timeen, vaikka se jakelutehokkuuden tai palveluosuvuuden kannalta olisi tehotonta. Ylen on sisällöillään ja niiden kehittämisellä viestittävä voimakkaasti sitoutumistaan kansalais- ja yleisöryhmien tasa-arvoon.

Julkisen tilan luominen

Yhteiskunta, kulttuuri ja kielet ovat olemassa vain yhteisesti sovittuina sääntöinä ja toimivat kaikki joidenkin rajojen puitteissa. Ne ovat mahdollisia vain yhteisessä julkisessa tilassa. Se on ilmatila, jossa luomme tietomme, arvostuksemme ja normimme, ja jossa me näitä keskenään arvioimme, punnitsemme ja kritisoimme.

Julkinen palvelu luo julkista tilaa. Ei ainoana, myös kaupallinen media tekee sitä. Mutta julkisen palvelun on vietävä julkinen tila yhteiskunnan ja kulttuurin viimeisille rajoille asti. Se ei voi valita siitä vain osa- tai pientilaa. Kaupallinen media voi, ja tekeekin niin asemoidessaan itseään markkinoilla ja luodessaan järkevää ja tuloksellista liiketoimintaa.

Julkinen tila ei ole vain yhteisen jaetun tiedon kokoelmaa, jota journalismissa tuotetaan ja levitetään, vaan tunteiden, kokemusten ja elämysten yhteinen sammio. Näinä aikoina sanoisin jopa, että julkisen tilan haaste on enemmän jaettujen kokemusten ja arvostusten kuin informaation puutetta (mitä se myös on).

Julkinen tila on kansalaisuuden areena, jossa tapahtuu poliittinen debatti ja päätöksenteko, mutta se on myös ihmisyyden areena, jossa tapahtuu tunteiden ja moraalin kasvu ja kehittyminen.

Yhtä asiaa olen monesti pohtinut ja pitänyt esillä: demokratia ei elä yksin tiedosta ja tiedonvälityksestä. Journalismi sytyttää paremmin ja tiedonvälityksen hormi vetää sujuvammin fiktiivisen tarinankerronnan avustamana. Viihde ja tarinat luovat omaksi koettua tunnesuhdetta viestimiin, ja omien tunteiden ja elämysten kokeminen medioiden kautta ovat siksi myös edellytyksiä demokratialle. Laadukas journalismi sekä laadukas viihde ja fiktio tarvitsevat toisiaan.

Kiinnostava kysymys tänään ja tulevaisuudessa on, voiko julkista tilaa olla ilman yhteisessä ajassa tapahtuvaa julkaisemista, ennen kaikkea suoria kanavia? Luultavasti ei!

Suoratoistopalvelut ovat tämän päivän ja tulevaisuuden mediaympäristössä vaikuttavia ja tehokkaita käyttäjälähtöisessä palvelukyvyssään ja osuvuudessaan. Mutta maailmassa, jossa viestintätodellisuus rakentuisi vain yksilöllisille ja asiakkuusperusteisille on demand -valinnoille, kehittyy julkisen tilan terveys- ja elinvoimariski.

Minusta on selvää, että demokratia ja kulttuuri tarvitsevat tarkkaa ajassa tapahtuvaa julkaisemista, ja ajoittain isoakin ääntä siinä virrassa. Tähän ns. lineaariset kanavat ovat edelleen paras väline. Suorassa aikaan ja paikkaan sijoittuvassa julkaisemisessa asustaa selkeimmin median päivittäinen julkilausuttu käsitys arvoista, tärkeysjärjestyksestä ja merkityksistä. Sanaparissa julkinen palvelu, julkinen on se tärkeämpi ja painavampi.

Julkinen tila on niin laaja kuin koko suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta. Siksi ei voi olla pientä julkista palvelua. Pieni julkinen palvelu tarjoaa tilan vain joillekin, laaja julkinen palvelu on kaikille.

Monipuolisuus

Monipuolisuudella on oma itseisarvo, sen lisäksi se on edellytys ja keino saavuttaa ja saada aikaan tasa-arvoinen ja palveleva mediakokonaisuus.

Euroopan neuvosto, samoin eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat aina korostaneet pluralismia ja diversiteettiä julkisen palvelun tunnuspiirteenä. Realiteetti on, että isoissakin eurooppalaisissa valtioissa, pienistä puhumattakaan, mediasisältötarjonta olisi kapeaa ilman julkisen palvelun mediaa.

Monipuolisuus on rikkaan kulttuurisisällön tuottamista sekä velvollisuutta valaista ja katsoa maailmaa monesta näkökulmasta, myös varjon puolelta. Maailman ja meidän itsemme tarkastelussa tulee käyttää keinoja tiedon valosta naurun valoon.

Monipuolisuus on yksi vähiten kiistettyjä julkisen palvelun piirteitä, mutta aika ajoin hyvääkin tarkoittava “ei tällaisia ohjelmia Yle!” -kommentointi ohittaa sen, että maailma näyttää aivan toisenlaiselta, kun sitä katsoo vastavaloon tai ylösalaisin ja toiselta puolelta. Julkisen palvelun velvollisuus käyttää monipuolista keino-, taide-, puhepalettia liittyy suoraan tarkasti suojeltavaan julkaisijan sananvapauteen. Se tuo myös ison velvoitteen Ylelle itselleen tarkkailla ja arvioida omia keinojaan, valintojaan sekä institutionaalisen medialekansa voimaa.

Aikanaan olen tutkijana paljonkin vertaillut eri Euroopan maiden julkisen palvelun tarjontaa. Tosiasia on, että Ylen tarjonta on hämmästyttävän monipuolista niin radiossa kuin televisiossa – ja prime timessa monipuolisuus vain korostuu. Kun tähän lisätään jatkuvasti prime timeaan elävä Yle Areena videoineen ja audioineen, monipuolisuus peittoaa kirkkaasti monet Euroopan ns. kulttuuriset suurvallat. Juuri missään ei samalla tavalla voi esimerkiksi keski-illasta valita päivässä kiinni olevaa ajankohtaiskeskustelua, jonkin pienen maan elokuvaa tai kulttuuridokumenttia. Meillä voi.

Meillä kaupallinen ja julkinen palvelu – televisiossa – ovat eläneet hyvin rinnakkain. Toimialan evoluutiossa ne ovat täydentäneet toisiaan enemmän kuin monilla muilla “runsauden” markkinoilla.

Vastuullisuus

Jos monimutkaistuvassa tulevaisuudessa jokin julkisen palvelun elementti korostuu, on se vastuullisuus. Julkisen palvelun vastuullisuus on ennen muuta vastuullisuutta yhteiskunnalle. Ja tähän liittyy yksi suomalaisen julkisen palvelun hienoimpia ja onnistuneimpia piirteitä – eli järjestelmämme parlamentaarisuus.

Yle-parlamentarismin juuret versovat kehnosta motiivista, Hella Vuolijoen erottamisesta. Idea vaappui jotenkuten 50-luvun läpi, puutui puoluetasapuolisuuseksegetiikaksi 70-luvulla ja vasta lopulta vuosituhannen vaihteessa juurtui parlamentaaristen Yle-työryhmien myötä suomalaiseksi malliksi. Nyt tämä malli on eurooppalaisittain saavutus, jota monet sisaryhtiöt ihailevat ja ihmettelevät.

Yle-parlamentarismiin liittyy myös väärinkäsityksiä, vaiko tahallisia vääristyksiä?

Julkinen palvelu ei ole poliittisen yhteisön ulkopuolella, vaan osa hyvin ja tasa-arvoisesti järjestettyä poliittista yhteiskuntaa. Tämä on aivan eri asia, kuin poliitikoiden päästäminen puuttumaan sisältöön ja mediavalintoihin.

Parlamentaarinen konsensus yleisradiotoiminnan ohjauksen perusprinsiippinä on paljon vakaampi turva julkisen palvelun riippumattomuudelle kuin ohjaustavat, jotka altistaisivat julkisen palvelun poliittisten puolueiden osapuolikiistoille tai enemmistöpuolueiden ohjaukseen

Tästä meillä on omia esimerkkejä vaikkapa 70-luvulta ja toisaalta viime vuosien Tanskasta tai tämän kevään Britanniasta, jossa BBC neuvotteli suoraan hallituksen kanssa tulevaisuudestaan ja antoi hallitukselle selvityksiä tekemisistään.

Ylen julkisen palvelun tulevaisuuden kannalta ehkä tärkein yksittäinen seikka on tämän konsensusperinteen jatkaminen ja sen arvon tunnistaminen.

Parlamentaarisen konsensuksen – eli koko yhteiskuntaan suuntautuvan vastuullisuuden – murentaminen suomalaisessa julkisessa palvelussa on samaa kuin ryhtyä toimialamme mustien joutsenten tarhuriksi. Mikään muutostekijä ei ui niin nopeasti romuttamaan suomalaista julkista palvelua kuin ne mustat joutsenet, jotka veisivät Ylen poliittisen kiistelyn ja kaupankäynnin kohteeksi.

Julkisen palvelun demokraattiseen yhteiskuntaan kytkevä hallintomalli on suuri suomalainen poliittinen saavutus, josta on syytä olla ylpeä.

Yhteinen aineeton arvo

Yleisradion olemassaolon tarkoitus ja tavoite on tietysti tehdä ohjelmia, sisältöjä. Usein vielä lisätään: laadukkaita, mieluummin maailmanluokan sisältöjä.

Yle tänään ja sen satavuotinen historia on valtava jono, virta tai katalogi ohjelmia ja nyt digitaalisia sisältöjä, joita suomalaiset päivittäin kohtaavat.

Mutta jos ajattelemme julkista palvelua vain virtana ohjelmia ja sisältöjä, emme tavoita julkisen palvelun ideaa – niin kun minä sen ymmärrän.

Arvokkainta, mitä julkinen palvelu ja meille suomalaisille Yle tuottaa, on jotakin näkymättömämpää kuin yksittäiset sisällöt: se on aineetonta, ajassa kestävää yhteistä omaisuutta. Julkisen palvelun kokonaisuus on osiensa summaa suurempi lopputulos.

Julkinen palvelu luo yhteisyyttä, jonka piirissä arvoja, normeja ja tietoja jaetaan ja punnitaan. Se on luottamusta ja hyväksyntää toisiamme kohtaan. Se luo jatkuvuutta, joka vahvistaa itseymmärrystä ja halua ymmärtää muita. Se on kasvun ja vuorovaikutuksen alusta, joka on omaksi koettu.

Julkisen palvelun erottuvuudesta sanoisinkin: se on sellaisen tasa-arvoisen yhteisyyden luomista, jossa on läsnä kokemus yhteisestä menneisyydestä ja velvollisuus viedä kaikkia tulevaisuuteen sellaisin sisällöin, joissa näemme ja koemme itsemme yhteisön jäseninä.

Erottuakseen julkinen palvelu ei voi valita pois näkemystä kaikkia palvelevasta tasa-arvosta. Se ei voi unohtaa pyrkimystä yhteisyyteen tai maailmaa eri puolilta valaisevaan monipuolisuuteen. Eikä se voi liioin valita pois avointa vastuullisuutta koko yhteiskunnalle tai yritystä rakentaa ihmisestä kokonaiskuvaa.

Olkoon sellainen julkinen palvelu ”sweet and light” – makoisaa ja valoisaa – mutta kulttuurin ja demokratian elinvoiman kannalta se on peruskallionkova alusta. Vaalikaamme ja vahvistakaamme sitä!