Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Olen trenssitakkiin pukeutunut söpöliini ja vaikutan maailmaan poseeraamalla – somessa ihmisyys on kehollistettu mainos

Sosiaalisen median poseeraukset ovat vakiintuneet yhteiseksi kuvastoksi. Liila Jokelin hymyili kieli esillä Instagramissa ja luki kymmeniä sivuja poseeramisesta. Mihin sosiaalisen median omakuvilla voi vaikuttaa?

Aloin käyttää sosiaalista mediaa 12-vuotiaana. Silloin alustoina toimivat Irc-galleria ja livejournal. Nyt olen 32-vuotias. Alustat ovat vaihtuneet, mutta tarve elämäni julkiseen jakamiseen on säilynyt.

Esiteininä 2000-luvun alussa somettamistani rajoittivat pöytätietokoneen huono nettiyhteys ja isäni valvoma ruutuaika. Sen jälkeen laitteistot kehittyivät ja rajoitteet poistuivat vähitellen, mutta isoin käänne tapahtui vuonna 2014 – sain tuolloin kaveriltani käytetyn älypuhelimen.

Sometukseni määrä lisääntyi räjähdysmäisesti, ja kosketukseni autenttiseen todellisuuteen alkoi hapertua. Auringonlasku ei ollut enää vain auringonlasku, vaan mahdollisuus heijastaa sisäistä maailmaani someyleisölleni. Sama toimintamalli on jatkunut vuosien ajan.

Olen miettinyt, miksi minusta on tullut niin riippuvainen elämäni jatkuvasta jakamisesta puolitutuille ja tuntemattomille. Helpoin vastaus liittyy ihmisluonteeseen. Jo ennen somea olimme huomionkipeä laji, joka kaipaa jatkuvaa sosiaalista hyväksyntää.

Ihmisten nähdyksi tulemisen jano tuntuu kuitenkin yltyneen erityisellä tavalla viime vuosien aikana. On vaikea pitää sitä vain ihmisen luontaisena tarpeena. Pikemminkin kyseessä tuntuu olevan itseään ruokkiva kulttuurinen ilmiö.

Teatteritaustani takia kiinnitän huomiota tapoihin, joilla sosiaalisessa mediassa asetutaan näyttämölle. Esiintymisen trendit vaihtuvat nopealla tempolla. Eleen merkitys saattaa muuttua hyvinkin nopeasti jonkin uuden ilmiön myötä.

Huhtikuussa 2022 aloin kiinnittää huomiota ihmisten tapoihin poseerata sosiaalisessa mediassa. Minua riivasi kysymys, jonka vuoksi tein instagram storyihini julkaisun.

Olin kiinnostunut siitä, miksi selfiekuvissa oli niin yleistä laittaa kieli pilkistämään hymyillessä etuhampaiden takaa. Otin itsestäni kuvan havainnoillistaakseni ilmiötä. Se kuva on tässä:

Nuori nainen kieli hampaiden välissä
Kuva: Liila Jokelin

Kuvaa lavastaessani tunsin itseni samaan aikaan sekä kömpelöksi teiniksi että keski-ikäiseksi, joka yrittää pysyä ajan hengessä kiinni käyttämällä sanoja ‘’skirt skirt’’. Moni muu oli onnistunut luomaan kuvissaan vaikutelman, jossa hampaiden takaa pilkistävä kieli on luonteva sivuseikka.

Minä en osannut. Tai jos osasinkin, yritys vaikuttaa ihmisiin tällä tavalla tuntui omituiselta roolileikiltä. Ihmettelin samassa julkaisussa muitakin viime vuosina sosiaalisessa mediassa yleistyneitä poseerauksen tapoja.

Selkä ja pakarat kameraan päin istuminen turkoosia vettä täynnä olevan uima-altaan reunalla. Koukistetulla käsivarrella huolettomasti hupun piteleminen. Peace-merkin näyttäminen etusormella ja keskisormella. Rennoksi lavastettua toisella jalalla ilmaan potkimista. Erilaisten juomien juominen suu soikeana söpösti pillillä. Rennosti lepattava trenssitakki.

Kuvasarjassa Instagramissa julkaistuista kuvista, joissa nuoret ihmiset poseeraavat potkaisemalla toista jalkaa rennosti
Kuvateksti Kuvavirtaa Instagramista.

Ojennetut nilkat, kevyesti koukistettu toinen polvi ja kallelleen nojaavat lantiot. Peilin kautta otettu kuva, jossa oman kännykän pitelemisestä on tehty tietoinen juttu.

Somen tarkoitus on ollut vapauttaa meidät tuottamaan omannäköistämme materiaalia. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että se on saanut meidät vain kloonaamaan tapoja esittää elämää ja itseämme: Kun seisot näin, olet huoleton. Kun istut hajareisin lattialla peilin edessä, olet seksikäs.

Instagramissa julkaistuja kuvia nuorista miehistä, jotka poseeraavat korjaamalla päähinetta tai hiuksia
Kuvateksti Kuvavirtaa Instagramista.

Tuntemattomat ja tutummat seuraajani kertoivat tunnistavansa kuvastot, joiden perään kyselin. Sain myös aiheelle vihkiytyneiden analyysejä. Eräs ystäväni selosti minulle kuinka kaksi sanaa selittävät nämä yleistyneet poseeraukset: kamerakännykkä ja nettiporno.

Ystäväni mukaan kamerakännykän yleistyessä ihmiset saivat vallan ja vapauden kuratoida omaa visuaalista olemustaan. Poseerausten alkulähde on muodin ja pornon kuvissa.

Ystäväni vinkkasi minulle pyynnöstäni myös lukemista aiheesta. Mediatutkijat Katrin Tiidenbergin ja Egdar Gomez Cruz käsittelevät artikkelissaan sitä, miten ihmisvartalo koetaan ja esitetään visuaalisessa kulttuurissa.

Artikkelia varten haastatellut Tumblr-bloggaajanaiset lainasivat seksikkäisiin selfie-poseerauksiinsa visuaalisia elementtejä pornografiasta. Kukaan naisista ei kuitenkaan kokenut tätä itseään alistavana, vaan päinvastoin voimaannuttavana eleenä.

Kuvan vastaanottoa on kuitenkin mahdotonta hallita. Kuva voidaan ottaa vastaan halpana runkkumateriaalina, olipa sen taustalla minkälainen motiivi tahansa.

On siis epäselvää, kummalla osapuolella todella on viime kädessä hallinta kuvaan: sen ottajalla vai sen vastaanottajalla. Oma kysymyksensä toki on, onko tämä edes mikään ongelma.

Instagramissa julkaistu kuva nuoresta naisesta, joka esiintyy nelinkontin muotiliikkeen ostoskassin kanssa
Kuvateksti Kuvakaappaus Instagramista.

Päätin tutkia poseerausten taustoja lisää. Googlettaessani ‘’how to pose on your social media’’, julisti ensimmäinen hakutulos Strike a pose: Tips and tricks for ‘natural’ social media photos.

Sivusto antaa vinkkejä siitä, kuinka kuviinsa voi lavastaa rennon ja huolettoman vaikutelman fyysisten asentojen hallitsemisella.

Penkoessani enemmän tietoa aiheesta, myös kuvakulmien ja kuvanmuokkauskikkojen, kuten filttereiden tärkeyttä, korostettiin moneen otteeseen. Kuvanmuokkaus pitää pintansa edelleen, vaikka 2020-luvun instagram-valtiksi onkin povattu aitoutta.

Hakiessani nofilter-hashtagilla kuvia instagramissa, saan tulokseksi 287 miljonaa Instagram-käyttäjien ottamaa kuvaa.

Sisältöjen puolesta skaala ei ole kovinkaan monipuolinen: peilin kautta otettuja selfieitä tiimalasivartaloisista fitness-malleista, tissikuvia sekä lomakuvia, joissa turkoosi vesi hohtaa auringossa ja palmujen lehdet hulmuavat.

Ainakaan minun elämäni, filtterillä tai ilman, ei näytä tältä. Autenttisuuden etsiminen johdattaa minut vain uusien lavastettujen asetelmien ääreen.

Instagramissa julkaistuja kuvia veden äärellä poseeraavista nuorista ihmisistä
Kuvateksti Kuvavirtaa Instagramista.

Yritän käsittää paremmin, millainen todellisuuden taso Instagram poseerauksineen oikeastaan on.

Filosofi Slavoj Žižek analysoi dokumenttielokuvassaan The Pervert’s Guide To Cinema elokuvien kätkettyjä ideologioita. Yksi niistä on vuonna 1999 ilmestynyt scifi/toiminta-genren klassikko nimeltään The Matrix.

Elokuvassa päähenkilö Neo saa Morpheukselta kaksi vaihtoehtoa. Neo voi joko syödä punaisen pillerin, joka auttaa näkemään kivuliaan totuuden illuusioiden takana – tai hän voi syödä sinisen pillerin, jonka avulla illuusiossa eläminen jatkuu.

Žižek ei haluaisi pillereistä kumpaakaan. Sen sijaan hän haluaisi kolmannen pillerin:

Mikä sitten on se kolmas pilleri? Kyseessä ei missään nimessä ole mikään ylimaallinen pilleri joka mahdollistaa uskonnollisen pikaruoka-kokemuksen, vaan pilleri joka mahdollistaa näkemisen; ei illuusion takana olevan todellisuuden näkemisen, vaan illuusion sisäisen todellisuuden näkemisen.

Žižekin mukaan virtuaalitodellisuus on kaikkein radikaalein muoto kuvien viettelevästä voimasta. Se merkitsee kaiken aistikokemuksen pelkistymistä, ja synnyttää simuloidun kokemuksen todellisuudesta. Siksi ‘’todemman” todellisuuden käsite on vaarassa hävitä. Tilalle astuu vaikutelmien painoarvo.

Ajatus Žižekin kolmannesta pilleristä houkuttaa minuakin. Päätän nielaista sen ja tarkastella lisää sosiaalisen median – eli toisin sanoen vaikutelmien todellisuutta. Vaikutelmia luovat vaikuttajat. He vaikuttavat, mutta mitä se tarkoittaa?

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma on luonnehtinut Emmi Nuorgamin haastattelussa somevaikuttajaa henkilöksi, joka käyttää valtaa. Vaikuttaja ei siis ole henkilö, jolla on vain paljon yleisöä, vaan sen lisäksi tarvitaan joko poliittinen tai sosiaalistamiseen, kuten vaikkapa kulutustottumuksiin ja kaupallisiin yhteistöihin liittyvä agenda.

Vaikuttajien työtä on julkisesti kritisoitu fiilispohjaiseksi hölynpölyksi. Olisi silti laiskaa todeta, että vaikuttajien työ ei vaikuta mihinkään. Valtavien yleisöjen huomion kaappaaminen mahdollistaa muutosta herkissä asioissa, kuten vaikkapa transsukupuolisten roolittamisessa.

Julkisen keskustelun johdattelu on taitolaji. Ilman vaikuttajien näkyvää panosta moni aihe ja ilmiö jäisi vaiennetuksi ja sivuutetuksi. Tämänkaltainen vaikutus on sosiaalisen median yksi suurimmista ansioista.

Somella on toinenkin kiistämätön ansio. Se tarjoaa foorumin, yleisön ja yhteisön vähemmistöön kuuluville ihmisille. Yhteisöön kuulumisen tunteella on ihmiselämiä pelastava vaikutus.

Vaikuttaminen ei ole kuitenkaan ongelmatonta ja itsessään pyhää. Poseerauksien lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa ja antaa sijaa arvomaailmojen laskelmoidulle esillepanolle.

Näitä ovat suuryritysten pinkkipesu eli some-kanavien ilmeiden muutos Pride-viikkojen aikana tai yritysten harjoittama viherpesu eli pinnallinen ympäristöystävällisyys.

Arvomaailmaposeeraukseen taipuvat yritysten lisäksi myös yksittäiset ihmiset. Arvomaailmoilla kiusaaminen ja näennäisellä eettisyydellä kilpaileminen korostuvat somefeminismin pimeissä puolissa.

Samat ihmiset, jotka väittävät haluavansa lisää oikeudenmukaisuutta maailmaan, saattavat murskata toisia oikeamielisyyden varjolla. Tästä on puhunut julkisesti esimerkiksi aktivisti Säde Vallarén.

Tämänkaltainen hyveiden oikeudenkäynti tuntuu vinksahtaneelta. Etenkin kun se tehdään elektronisilla laitteilla. Sitä tosiasiaa ei voi väistää nimittäin edes eettisimmistä somettajista yksikään, että laitteistojemme akkujen valmistukseen käytetty koboltti on kerätty lapsityövoimalla.

Vaikuttaminen on työ ja ammatti. Sen rahoitus tulee kaupallisten yhteistöiden kautta. Somevaikuttaja mainostaa sukkahousuja, jäätelöä, huonekalufirmoja ja samalla tiettyä arvomaailmaa.

Omaa elämäänsä kuvaamalla on mahdollista tienata kymmeniä tuhansia euroja. Somevaikuttajalla on valtaa. Silti en aina erota, mihin tai miten se lopulta suuntautuu.

Somevaikuttaminen tapahtuu pitkälti symbolisella eli merkkien tasolla. Merkkien vallasta ja merkityksistä käydään keskustelua parhaillaan myös taiteen ja viihdealan kentällä.

Tarja Knuuttilan ja Aki Petteri Lahtisen toimittamassa Representaatio-kirjassa Leena-Maija Rossi analysoi representaation eli esittämisen ja edustamisen politiikkaa. Rossi tiivistää esseessään politiikan tarkoittavan kamppailua merkityksistä.

Viime vuosina representaatioon liittyvät kiistakapulat ovat luoneet yhteiskunnalliseen keskusteluun jännitteen siitä, millaiset toimijat, kuvat ja sanat saavat edustaa ja esittää keitä ja mitä.

Rossin mukaan oleellisin kysymys ei ole se, miten hyvin tai huonosti esitykset eli representaatiot onnistuvat heijastamaan todellisuutta. Sen sijaan olisi kysyttävä, millaisin merkein ne tuottavat todellisuutta ympärillemme – ja millaista todellisuutta.

Hampaiden takaa pilkistävä kieli tuntuu entistä vieraannuttavammalta: olen luovuttanut itseni systeemille, jossa ihmisoikeuksien ja tuuheuttavan ripsivärin rinnalla poseeraaminen ovat samalla viivalla. Olen väsynyt miettimään mitä minä edustan ja mitä eleeni edustavat somessa.

Roolin rakentamista ja purkamista somessa ovat miettineet muutkin. Yksi heistä on helsinkiläinen Liisa Vääriskoski, jonka alter ego Munalissu vaikutti instagramissa vuosina 2016–2022.

Munalissun taide on feminististä some-performanssia, joka parodioi mainoksia, pornoa ja kauneusihanteita. Keväällä 2022 Vääriskoski ilmoitti kuitenkin lopettavansa Munalissu-projektinsa. Kysyin taustoja hänen päätökselleen sähköpostitse.

– Somen käyttöä on perusteltu paljon ihmisen luonnollisella tarpeella tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Itse vierastan kovasti ajatusta, että tämä tarpeemme voisi täyttyä sosiaalisen median tarjoamassa ympäristössä, Vääriskoski selostaa.

Hänen mukaansa somen käyttö tuntuu lähinnä ajavan meitä kierteeseen, jossa etsimme jatkuvasti muiden hyväksyntää uuden postauksen tai päivityksen muodossa. Hänen mielestään on kuitenkin hienoa, millaisen esiintymisareenan some tarjoaa.

Samalla se on kuitenkin vaarallinen tapa kontrolloida sitä, millaisen kuvan haluamme itsestämme muille antaa.

Fiktion ja toden raja sulautuu huomaamatta. Koin tämän häilyvän rajan ongelmalliseksi. Siksi päätin luopua alter egostani, hän jatkaa.

Kysyin Vääriskoskelta, mitä hänen mielestään poseeraaminen on performatiivisena tapahtumana, ja että voiko sillä vaikuttaa maailmaan. Hänen mukaansa toisin kuin asento, poseeraus tuntuu janoavan yleisöä.

Se on kietoutuma esittämistä, estetiikkaa, voimaa ja vallankäyttöä. Poseerauksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus riippuu varmaankin siitä, kuka poseeraa ja miten. Se voi parhaimmillaan olla voimauttava roolileikki.

Vääriskosken mielestä on tärkeää, että erilaisilla ihmisryhmillä ja vähemmistöillä on myös mahdollisuus poseerata. Sosiaalinen media tuo poseerauksen muodot verkkokalvoillemme aivan eri tavoin kuin ennen.

Jatkuvasta poseerauksesta on muovautunut yksi identiteetin rakennuspalikka, enkä voi olla ajattelematta sen mahdollisia seurauksia.

Surrealistinen kuvituskuva naishahmosta, joka pitelee päätään kämmenellään
Kuvateksti Munalissun taidetta vuodelta 2020.
Kuva: Liisa Vääriskoski

Poseerausten seuraukset ovat ennustamattomat. Niiden äärellä opiskeltu teoria ja kenttätyö on johdattanut minut silti tiettyihin päätelmiin: Ihmisyydestä on tullut kehollistettu mainos. Poseeraus ei ole enää väline, vaan erottamaton osa evoluutiota. Itsensä brändääminen on uusi normaali.

Kun avaan instagramin, näen hahmoja jotka istuvat penkin reunalla rennosti KeepCup kädessään trenssitakki hulmuten. He mainostavat farkkuja, pirtelöä, elämäntapaa, ihmisoikeuksia, arvoja, seksikkyyttään, työtään tai self-helpiä. Ennen kaikkea he mainostavat ihmisyyden uutta estetiikkaa.

Minulle tällainen poseeraaminen tuntuu vieraalta. On olemassa päiviä, kun haluaisin poistaa kaiken somesisältöni ja poistua Matrixista Liisa Vääriskosken tavoin. Samalla kuitenkin koen, että on pakko jatkaa.

Minun on edustettava itseäni somessa, symbolien todellisuudessa. Olen musiikintekijä ja freelance-taiteilija. Pelkään, ettei yleisö löydä taidettani, jos en markkinoi itseäni kiinnostavalla tavalla sosiaalisessa mediassa.

Somessa poseeraaminen on valtaa. Volodymyr Zelenskyin, snautsereiden, sisustussuunnittelijoiden, Sanna Marinin, hautaustoimistojen, queer-strippareiden ja kestokuukautissuojien someposeeraaminen ei ole yhdentekevää, joten miksi minunkaan olisi. Tämänhän voi nähdä myös voimauttavana.

Ahdistavaa on kuitenkin se, kuinka itsestään on kehitettävä kiinnostava, tiedostava ja näennäisen vilpitön tuote mielikuvien markkinoilla. Jos et osaa poseerata oikein, pelisi on pelattu.

Ehkä nielaisen punaisen pillerin ja astun illuusiosta ulos. Siellä minua odottaa tavallinen maailma, jossa kieleni ei tarvitse pilkahtaa etuhampaitteni takaa hymyillessäni.

Siellä auringonlasku on vain auringonlasku ja olemassaoloni on satunnainen kuiskaus.

Tai sitten pysyn symbolien todellisuudessa ja poseeraan kontillani perse pystyssä TikTokissa, jotta saan töitä vielä ensi vuonna. Rehellisyyden nimissä, usein se tuntuu minusta myös ihan hyvältä.

Keskustelu