Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Suomen ensimmäisen queer-artistin vuonna 1984 hyllytetty levy julkaistaan vihdoin – salaperäinen provokaattori Kainkäärmeenpoika harvinaisessa haastattelussa

Päivitetty 27.06.2022 11:49.
Kaide näyttää keskisormea kameralle
Kuva: Yksityiskokoelma

Kainkäärmeenpojasta piti tulla Suomen ensimmäinen queer-artisti, mutta avoimen homoseksuaalinen punk-levy joutui hyllylle. Muotipiirien ja yöelämän underground-tähti puhuu medialle ensimmäistä kertaa 90-luvun alun jälkeen.

Entisen underground-tähden jäljittäminen ei ole helppoa.

Kun lähdin selvittämään Kainkäärmeenpojan mysteeriä, tiesin ainoastaan, että vuonna 1984 hänestä piti tulla Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen levyn julkaissut ”queer-artisti”. Valmis albumi kuitenkin hyllytettiin. Sitten artistikin katosi.

Kainkäärmeenpoika oli jo aikanaan arvoitus, nyt enää pelkkä alaviite suomirockin ensyklopediassa. Netistä ei löytynyt yhtään sivua, jolla olisi kerrottu tästä salaperäisestä hahmosta. Aina luotettavalla Punk in Finland -foorumilla käytiin kyllä keskusteluntynkää ”Homo-Kaidesta”, mutta sielläkin kaikki kommentit päättyivät kysymysmerkkiin.

Nyt vuoden 2022 syksyllä levy-yhtiö Svart Records aikoi vihdoin julkaista Kainkäärmeenpojan levyn, joten tähden kohtalo alkoi kiinnostaa.

Levy-yhtiön mukaan artistin nykyinen olinpaikka oli tuntematon, ja vaikka hänet löytäisi, Kainkäärmeenpoika ei taatusti haluaisi puhua menneisyydestään.

Joku kertoi kuulleensa, että Kainkäärmeenpoika eli Kaide on nykyään ”korkeassa asemassa”, eikä halua missään nimessä julkisuuteen. Toinen epäili Kaiden kuolleen jo vuosia sitten. Oli jopa puhetta kuinka Kaide oli kadonnut, kun ”maa oli alkanut polttaa jalkojen alla”.

Ennen häviämistään Käärmeenpoika oli ehtinyt kuitenkin luikerrella siellä täällä. Jälkiä löytyi esimerkiksi Esa Saarisen kulttilevyltä, Cliftersin levynkansitaiteesta ja Jyrki Lehtolan esikoisromaanin sivuilta.

Vihje toisensa jälkeen johdatti Tukholmaan. Muutaman hukkaperän jälkeen viestiyhteys lopulta löytyi. Kaiken kuulemani jälkeen tuntui tapaaminen epärealistiselta, mutta laitoin varovaisen haastattelupyynnön.

Yllätyksekseni sain myöntävän vastauksen.

Tapasin Kaiden ensimmäisen kerran vuoden 2021 toukokuussa, Helsingin Stockmannin kahdeksannen kerroksen kahvilassa. Tyylikäs, hieman hauraanoloinen herrasmies tilasi kanssani kupin kahvia ja pienen viinerin ja alkoi kertoa nuoruudestaan Kainkäärmeenpoikana.

Pinnakkaiskuva artistista Kaide eli Kainkäärmeenpoika.
Kuvateksti Albumia varten Kaidesta otetuista promokuvista on säilynyt pinnakkaisvedoksia.
Kuva: Yksityiskokoelma

Kahdeksankymmentäluvun alun Helsingissä Kaide tunsi “kaikki”, ja kaikki ainakin tiesivät Kaiden.

– Mähän olin varmaan ainoa homo, joka yleensä liikkui punk-piireissä”, sanoo Kaide.

Vaikka Kaide suhtautui haastatteluun suopeasti, hän ei kaipaa julkisuutta, ja siksi tässä jutussa häntä kutsutaan hänen toiveestaan etunimellä.

Helsingin alakulttuuri- ja muotipiirit olivat pienet ja – jos tunsit muutamat avainhahmot – lämpimätkin. Kaide tunsi, eikä oikein vieläkään tarkalleen tiedä miksi.

– Ihmiset on vaan aina jotenkin huomanneet mut, en mä osaa selittää sitä.

Ainakin Kaidella oli tyylitajua ja oikea asenne. 1980-luvun alun yöelämässä niillä pääsi jo pitkälle.

Kohtelias, hoikka Käärmeenpoika tunnettiin piireissä joko ”Kaidena”, ”Homo-Kaidena” tai ”Tekstiili-Kaidena”. Viimeinen lempinimi tuli tunnusomaisesta, kalliista mausta. Kaide oli Suomen ainoa punkkari, joka pukeutui Vivienne Westwoodin, Jean Paul Gaultierin ja John Gallianon design-vaatteisiin.

Aikalaishahmo Pete Europan viime syksynä julkaistussa kirjassa Helsinki 1984 Yön olennot & uusi aalto avataan skenen lainalaisuuksia. Kirjassa yhteistä tuttavapiiriä kuvaillaan ”klaaniksi, johon ei päässyt jäseneksi juuri kukaan.”

”Jäsenanomuskaavakkeita ei ollut, sillä piti olla jo klaanilainen, jotta voisi edes tulla meitä lähelle, jotta voisi ymmärtää ja jakaa yhteisen kielemme, tyylimme ja tapamme olla maailmassa. Ulkopuolisille ei juurikaan hymyilty, koska siihen ei ollut aihetta.”

Pinnakkaisvedos artistista Kainkäärmeenpoika.
Kuva: Yksityiskokoelma

En mä tunne tunne yhteenkuuluvuutta muiden homojen kanssa… se on tärkeintä, että mulla menee hyvin.

― Kaide Iltalehden haastattelussa vuonna 1986

Kesällä 1986 julkaistussa Iltalehden jutussa Kaidea kutsutaan ”yhdeksi Helsingin tunnetuimmista yösurffailijoista”.

”En mä tunne yhteenkuuluvuutta muiden homojen kanssa… se on tärkeintä, että mulla menee hyvin”, Kaide vuosimallia -86 töksäyttää eikä todellakaan maalaa kuvaa HLBTQ-naapurinpojasta tai symppiksestä selviytyjästä.

Haastattelun humoristinen nihilistisyys shokeeraa tämän päivän tsemppihalimaailmassa. Jutussa herkutellaan, miten Kaide on elättänyt itsensä ”viihdyttämällä varakkaita ja vatsakkaita miehiä niin Lontoossa kuin Tukholmassakin”, koska oikea työnteko ei ole tälle ”ylemmän keskiluokan degeneroituneelle lapsinerolle” koskaan maistunut. Kaide itse toteaa vain haluavansa kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Käärmeenpojan hahmo oli selvästi syntynyt provosoimaan ja loukkaamaan. Tähtäimessä olivat ajan konservatiivisten suomalaisten tärkeimmät arvot: ahkeruus, rehellisyys ja vaatimattomuus.

Kaidena tunnettu artisti nuoruudessaan 1979 Lepakko-yökerhossa, t-paitoja seinällä takana.
Kuvateksti Nuori Kaide osallistui Helsingin Lepakon valtaukseen elokuussa 1979.
Kuva: Riku Virtanen / Kansan Arkisto

1980-luvun alun Suomi oli nykyiseen verrattuna hyvin erilainen maa. Tiukka yhtenäiskulttuuri sitoi samankaltaista, väritöntä ja pelokastakin kansaa. Individualismi oli suomalaisille – sekä vasemmalla että oikealla – melkeinpä kirosana.

Kaiden mukaan jopa pääkaupunki oli harmaudessaan musertavan tylsä. Turpaan saattoi tulla vääränvärisen toppatakin takia.

– Me mentiin kerran Pete Europan ja muiden kanssa Suomenlinnaan keskellä päivää. Me oltiin kaikki mustiin pukeutuneita ja meikeissä. Ihmiset olivat aivan järkyttyneitä siitä, miltä me näytettiin, siis ihan shokissa.

Pete Europakaan ei muistelmissaan säästele sanojaan kuvaillessaan ajan kansalaisia.

”Keskivertosuomalainen oli nuivakka peräreikä, joka vähätteli itseään, kadehti naapuriaan, puhui poliittisesti korrektia kieltä, lipoi nöyränä ylemmän ahteria ja piiskasi itseään. Olit kunnon jätkä ja rehellinen ihminen, kun pysyit samassa paskalaarissa muiden kanssa ja vähättelit itseäsi. Tuo ankaruus itseä kohtaan sai suomalaiset loistamaan ykkösinä itsemurhatilastoissa.”

Kaiden ei onneksi tarvinnut näitä ”peräreikiä” juuri katsella. Hänen tuttavapiirinsä – erilaisten muusikoiden, taiteilijoiden ja tyrkkyjen – elämä liikkui ja limittyi eri tasoilla tavisten kanssa, alkaen vuorokausirytmistä.

– Me oltiin yön ihmisiä, ei me oikeastaan liikuttu päivisin ollenkaan, hän muistelee.

Koska suuri osa sisäpiiriläisistä oli taustaltaan hyvin toimeentulevaa, voisi myös sanoa, että heillä oli kirjaimellisesti varaa boheemiin joutilaisuuteen.

Elettiin murrosaikaa. Alkava nousukausi, yleistynyt ulkomaanmatkailu, Music Television ja muut taivaskanavat antoivat nuorisolle uusia vaikutteita ja haaveita.

Kaideakin kiehtoivat metropolit.

– Mä mietin jo pikkuskidinä, että mä haluan muuttaa pois täältä. Menin 18-vuotiaana lääkäriin, sain sieltä hullun paperit ja armeijan sijaan karkasin kahdeksi vuodeksi Lontooseen. Isä oli töissä esikunnassa ja sai hirveet sätkyt.

Lontoossa Kaide kämppäsi aluksi vanhan tuttavansa, suomalaisen syntikkapopin pioneerin, Classix Nouveaux -kitaristi Jimi Suménin luona.

Kaide huomasi nopeasti, että friikkiys on kansainvälinen kulkukortti. 1980-luvun alkuvuosina myös Lontoossa ovet avautuivat sopivasti oudolle nuorelle miehelle. Vakkariklubilla saattoi törmätä vielä tuntemattomaan Boy Georgeen tai punkin kuningattareen Nina Hageniin.

Pysyvän oleskeluluvan saaminen olisi vaatinut kuitenkin säännöllisen työpaikan, ja työnteko ei Kaidea kiinnostanut. Hypättyään pari vuotta kahden maan välissä Kaide kyllästyi ja palasi Helsinkiin.

Lontoo-ajastaan Kaide kertoo katuvansa ainoastaan sitä, että joi itsensä hermostuksissaan liian humalaan Elizabeth Taylorin 50-vuotisjuhlilla Legend-yökerhossa, eikä koskaan tavannut illan tähteä.

Kaide juttelee Scandal-lehden bileissäfilosofian tohtori, kulttuurivaikuttaja Jari Kauppisen kanssa 4.2.1985
Kuvateksti Kaide juttelemassa Scandal-lehden bileissä kulttuurivaikuttaja Jari Kauppisen kanssa helmikuussa 1985.
Kuva: Jari Flinck

Punk oli ollut Suomessakin eräänlainen atomipommi, joka oli räjäyttänyt 70-luvun lopun nuivaa ja superpolitisoitunutta ilmapiiriä. Sitä seurannut liikehdintä, erilaiset pienlehdet, radio-ohjelmat, performanssiesitykset ja klubi-illat loivat erilaista, dekadentimpaa todellisuutta uuden vuosikymmenen alkuun.

Orastavilla alakulttuuriryhmillä oli omat identiteettinsä mutta yhteinen vihollinen. Futuristit, gootit, uusromantikot, mustahuulet ja dandyt tekivät kaikki irtiottoja jäykästä normisuomesta ja provosoivat pelkällä olemisellaan.

Kaide oli ystävineen osa tätä yöllistä vallankumousta. Barrikadien sijaan he istuivat nurkkapöydässä ja kommentoivat. Kaiden mukaan “kukaan ei saanut armoa, kaikki haukuttiin lyttyyn”.

– Me istuttiin mustiin pukeutuneina, naamat valkosiksi kalkittuina, ylimielisen näköisinä ja arvosteltiin ja piikiteltiin ihmisiä, Kaide naureskelee neljä vuosikymmentä myöhemmin.

Suomalaisen klubikulttuurin uusi aika alkoi 19.7.1981 kun Uusi Laulu -lehti järjesti Jouluksi kotiin -futuristidiskon, ”maan ensimmäisen kokonaan narsismille omistetun tapahtuman”, Helsingin Eteläsataman edustalla, Klippanin luodolla. Illan menestys poiki klassikkoklubi Einstein A Go-Gon.

Toinen virstanpylväs oli Bela Lugosi -klubi, jota on sanottu uuden aallon merkittävimmäksi klubi-illaksi.

Omaksi suosikikseen Kaide mainitsee Lönnrotinkadun kivilinnan, Vanhan Polin, Studio 302 -bileet. Nämä Setan järjestämät diskoillat houkuttelivat HLBTQ+ -ihmisten lisäksi paikalle ajan muoti-, taide- ja kulttuurikermaa, Jorma Uotisesta Jukka Rintalaan. Nimessä käytetty luku 302 oli Maailman terveysjärjestö virallinen tautiluokituskoodi ”seksuaaliselle poikkeavuudelle”.

Varsinaisia homoravintoloita Suomessa ei ollut ennen vuotta 1984, jolloin Helsingin Iso Roobertinkadulle avattiin entisen kulttuurikuppila Gambrinin tiloihin homoravintola Gay Gambrini.

David Bowien ja Siouxsie Sioux’n kaltaisista artisteista pitävälle Kaidelle suurin ongelma ajan homopaikoissa oli tyylin puute.

– Ne soittaa niin helvetin huonoa musaa homoklubeilla, ei mua 80-luvulla kiinnostanut Kylie Minogue tai Rick Astley, tai ne muut hirviöt.

Skannattu juliste vuonna 1981 järjestetystä discoillasta, otsikko Jouluksi kotiin.
Kuvateksti Uusi Laulu -lehden numerossa 2/1981 tiedotettiin Jouluksi kotiin -tapahtumasta.

Suomihan on ääriraivohetero maa, jossa pinnallisen suvaitsevaisuuden alta tulee heti esiin barbaariset reaktiot, jos jotain vähänkin poikkeavaa tulee esiin.

― Tuottaja Ralf Örn ja sanoittaja Jaana Rinne Rumba-lehdessä vuonna 1994

Kaiden muuttuminen ”artisti” Kainkäärmeenpojaksi vaikuttaa monen muun asian tavoin tämän elämässä puhtaalta sattumalta.

Kainkäärmeenpoika oli oikeastaan kolme ihmistä: tuottaja Ralf Örn, sanoittaja Jaana Rinne ja artisti Kaide.

Örn ja Rinne pohtivat Rumba-lehdessä vuonna 1994 julkaistussa artikkelissa motiivejaan projektin taustalla.

”Käärmeenpoika oli puhdasta underground-toimintaa, jonka tekeminen oli jo sinänsä arvokasta. Kaidessa kulminoitui se mitä punkissa ei ollut: aggressiivinen musiikki ja kapina. Se todella ylitti rajoja, joita punkin oli väitetty rikkoneen. Suomihan on ääriraivohetero maa, jossa pinnallisen suvaitsevaisuuden alta tulee heti esiin barbaariset reaktiot, jos jotain vähänkin poikkeavaa tulee esiin.”

“Helsingin tyylikkäimpään naiseen”, toimittaja Rinteeseen Kaide tutustui soittaessaan levyjä Tavastian Diggiteekki-klubilla.

– Jaana on runoilija. Jaanan kirjoittamana tavallisesta lehtiartikkelistakin löytyy runoutta, kehuu Kaide vuosien jälkeen ystäväänsä.

Rinteen kumppani Örn oli ollut merkittävä tekijä punkin ja uuden aallon rantautuessa Suomeen 1970-luvun lopussa. Parhaiten hänet muistetaan hahmona Maukka Perusjätkän takaa, visionäärinä, joka kirjoitti muun muassa Vaatteet (on mun aatteet) ja Säpinää. Örn työskenteli myös Hanoi Rocksin kanssa bändin alkutaipaleella.

Vuoden 1984 keväällä Örn toimi Esa Saarisen Filosofia-albumin tuottajana.

Idea Kainkäärmeenpojasta lähti liikkeelle, kun Örn havaitsi, että kiireiseltä julkkisfilosofilta jäi kallisarvoista studioaikaa hyödyntämättä.

Syntyi ajatus punk-levystä, jonka ytimessä olisi tabuista suurin, homoseksuaalisuus. Tähtikin oli jo olemassa: Kaide.

Myös musiikki oli pitkälle purkissa. Örn hyödynsi Käärmeenpojan levyllä muista projekteista käyttämättä jääneitä, valmiita taustoja.

Koska Örn oli tottunut työskentelemään punk-artistien kanssa, ei Kaiden laulukokemuksen puute ollut este. Saarisen äänitysten loputtua levytyksiä jatkettiin Kaiden kanssa Finnvoxin studioilla yömyöhään.

Kappaleiden taustojen soittajakrediiteistä löytyy kovia nimiä, esimerkiksi multi-instrumentalisti, basisti Pekka Pohjola ja Sielun Veljissä sekä Hassisen Koneessa soittanut kitaristi Jukka Orma.

Rinteen ja Kaiden tehtäväksi jäi kirjoittaa sanoitukset musiikin päälle. Kainkäärmeenpoika katsoi maailmaa queer-kulmasta ja kertoi näkemästään nihilistisen ilkikurisella otteella.

”Mä tein sanoituksia Kaidesta ja Kaidelle, meillähän oli yhteinen kiinnostuksen kohde eli miehet”, kertoi Rinne Rumballe vuonna 1994.

Levyn provokatiivista teksteistä huokuu kaksikon rakkaus punkkiin.

”Sade on katkeraa ja aukinainen oviaukko imee mustaa massaa sisään, maalatut klitorikset, biseksuaalit, heterot, mustaa muovia, kuolkaa Vanhan kuppilassa, kuolkaa Vanhan kuppilassa, kuolkaa Vanhan kuppilassa”, sähistään Helsingin rock-piirejä irvivässä kappaleessa ”Kuolkaa Vanhan kuppilassa”.

Todellisen isänmurhan Kaide – kapiaisen poika – tekee kappaleessa ”Sotilassängyssä”.

"Saapas alistaa nuolemaan, isäni sotilassängyssä, maraton marssilla huohotan, isäni sotilassängyssä, rakas sotilas isäni, en ole saanut tarpeeksi, rakas sotilas isäni, en pyydä anteeksi”.

"Eros – Jumalan kaltainen" on taas tribuutti lihan iloille ja Kaiden ex-poikaystävälle. ”Erektio ikuinen, Eros – jumalan kaltainen, Poikaystäväni Jamaikan, mestari rakastelun rakkauden.”

Käärmeenpoika luikerteli mukaan myös Esa Saarisen levylle. Vapaassa Taidekoulussa opiskellut Kaide kuvitti Saarisen kohusinglen Poikarakkauden levynkannen.

Värillinen pinnakkaisvedos artistista Kainkäärmeenpoika.
Kuvateksti Kaide opiskeli kuvataidetta Vapaassa Taidekoulussa 80-luvun alkupuolella. Käärmeenpojassa häntä kiinnosti erityisesti projektin visuaalinen puoli.
Kuva: Yksityiskokoelma

Kaide oli todella tinkimätön ihminen, älykäs ja kriittinen, mutta samaan aikaan tietoisesti teatraalinen, ”camp”, ja sellainen, jolle ei vittuiltu päin naamaa.

― Kaiden ystävä Sepe

Vaikka Rinne ja Örn ottivat vetovastuun Käärmeenpojan musiikillisesta puolesta, rakentui koko projekti Kaiden ympärille.

Levyn tekstit piirtävät kuvaa charmantista huijarista, ”varas-artistista”, jonka jäljiltä saattoi kadoksissa olla sydän tai shekkivihko. Kaide myöntää, että Kainkäärmeenpojan hahmo pohjasi ainakin osittain todellisuuteen.

– Mutta rikokset ovat jo vanhentuneet, hän lisää nauraen.

Tavallaan Käärmeenpoika olikin klassinen rappioromanttinen hurmuri. Ajan muotipiireille moinen oli kuin kissanminttua.

– Kaide oli todella tinkimätön ihminen, älykäs ja kriittinen, mutta samaan aikaan tietoisesti teatraalinen, ”camp”, ja sellainen, jolle ei vittuiltu päin naamaa. Joillekin ihmisille, ja varsinkin konservatiivisille vanhanaikaisille homoille, Kaide oli yksinkertaisesti liikaa, too much, kuvailee 80-luvun loppuolella Kaideen tutustunut ystävä Sepe artistia.

Sepe muistelee, miten Kaidella oli tapana tulla “hyvin pukeutuneena” hengailemaan Sepen työpaikalle gay- ja fetissiliikkeeseen. Kaide luki takahuoneessa muotilehtiä, poltti tupakkaa, joi kahvia – ja arvosteli ystävänsä musiikkivalintoja.

– Jossain vaiheessa alkuiltaa Kaide vaati, että kauppa laitetaan kiinni aikaisemmin ja lähdetään Roballe kahville. Café Robertissa kävi The Facen kampaajat ja muita Helsingin niin sanottuja trendi-ihmisiä. Roban triangeli oli se missä kaikki tapahtui. Loppuillasta ehkä taksilla Hotel Intercontinentalin yökerhoon tai Helsinki-klubille, jotka olivat ainoat paikat myöhään auki. Kaide oli aina listalla City-lehden ja Imagen bileisiin, mutta The Face -kampaamon jatkoille se oli saanut kai porttikiellon, koska oli – huhujen mukaan – näpistellyt rahaa ihmisten lompakoista.”

Värillisessä pinnakkaisvedoksessa poseeraa artisti Kaide.
Kuvateksti Kaide poseeraa promokuvissa turkiksissa.
Kuva: Yksityiskokoelma

Jollakin tasolla Kainkäärmeenpoika -projektin esikuvana toimi uudenlainen queer-sensibiliteetti, joka valloitti maailmalla esimerkiksi bändien Frankie Goes To Hollywood ja Bronski Beat muodossa.

Suomessa oltiin kuitenkin vielä todella kaukana sateenkaaritähdistä ja pride-marsseista.

Tämän päivän perspektiivistä on vaikeaa käsittää kuinka suuri tabu homoseksuaalisuus Suomessa oli 1980-luvulla.

HLBTQ-teemoja käsiteltiin minimaalisesti julkisuudessa, ja jos mahdollista, vielä vähemmän yksityisesti. Suomalainen vaikenemisen kulttuuri teki asiasta monelle todellisen tragedian.

1980-luvun alkupuolella iski aids-paniikki, jonka alle jäivät jo otetut edistysaskeleet, kuten homoseksuaalien tekojen poistaminen rikosluokituksesta vuonna 1971 ja psykiatrisesta tautiluokituksesta 1981. Tuntematon tauti vei medialta ja jopa lääketieteen ammattilaisilta harkintakyvyn.

Kaiden suosikkiklubi, Vanhan Polin Studio 302:kin loppui kun seinään, kun Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta kieltäytyi vuokraamasta tilaa enää Setan homoseksuaaleille.

Kuva vinyylilevyn keskiöstä, johon kirjoitettu Kainkäärmeenpoika, koelevy.
Kuvateksti Kainkäärmeenpojan albumin koelevy.

Kainkäärmeenpojan kymmenen kappaleen albumi eteni aina tehtaalle asti ja siitä otettiin niin sanottu ”test-pressing” eli koelevy. Kaide mukaan hänen siskollaan on edelleen jossain arkistoissaan kyseinen valkoetikettinen platta.

Siihen projekti kuitenkin tyssäsi. Syistä on edelleen eriäviä näkemyksiä. Örn kertoo sähköpostitse, että Polarvox yksinkertaisesti kieltäytyi julkaisemasta materiaalia, toisten lähteiden mukaan levy-yhtiölle tuli yllätyksenä, että tämänkaltaista levyä oltiin edes tekemässä.

Örn ja Rinne pidättäytyivät muutoin kommentoimasta 80-luvun tapahtumia ja albumin julkaisua tätä artikkelia varten. Rinne avasi Rumban vuoden 1994 artikkelissa tilannetta seuraavasti:

”Levy-yhtiö hyllytti ne nauhat pelkästään sisällön vuoksi. Ihmisten kommentit oli jotain Herranjumala, mitä te ootte tehnyt. Eikä me tosiaankaan oltu yllättyneitä siitä, että siinä kävi niin. Kaidessa ei tietenkään ollut mitään hittipotentiaalia, mutta joitain asioita on tärkeä sanoa ääneen.”

Jotain selkkauksesta kuitenkin kertoo, että Kainkäärmeenpoika-projekti oli päätepiste Örnin ja Rinteen yhteistyölle Polarvoxin kanssa.

Pari vuotta myöhemmin Örn ja Rinne perustivat One Inch Rock -levy-yhtiön, joka julkaisi menestyksellä muun muassa Cliftersin kultaa ja platinaa myyneet levyt.

Eikä Käärmeenpojankaan tarina ollut vielä ohi.

Artistin tunnetuin (tai pahamaineisin) kappale, vessanseinäkirjoituksesta alkunsa saanut punk-helmi, ja nykyisin vähäisiin nettilähteisiin lukeutuva ja Youtubestakin demoversiona löytyvä "Homon kyrpä ei seiso naiselle" nauhoitettiin keväällä 1986 uuden levy-yhtiön, Ville Nisosen Dekadenzin hoteissa.

Se ja kolme muuta kappaletta oli tarkoitus julkaista samana kesänä ja levyä promottiin jopa live-esiintymisillä, mutta jostain syystä myös uudet sessiot jäivät lopulta hyödyntämättä. Harvalukuisten tietäjien parissa koelevystä ja äänityksistä jäi kiertämään kasettikopioita, muilta osin Kainkäärmeenpoika-projekti hautautui hiljaisuuteen.

Jos projektin lopahtaminen oli artistille pettymys, ei Kaide sitä minulle paljasta.

– Mulle oli lopulta yks hailee tuliko ne ulos vai ei. En mä jäänyt suremaan sitä.

90-luvun alussa Kaide vaihtoi Helsingin Tukholmaan, ja jatkoi siellä seurapiirisurffauksen lisäksi myös taideuraansa, tehden kuvitustöitä esimerkiksi paikallisille naistenlehdille.

Värillinen pinnakkaisvedos artistista Kainkäärmeenpoika.
Kuvateksti Promokuvia otettiin Rahikaisen turkisliikkeessä Fabianinkadulla.
Kuva: Yksityiskokoelma

Kainkäärmeenpoika ei ollut ehkä sankari, jota Seta ja muut HLBTQ-aktivistit olisivat toivoneet, mutta omalla tavallaan kuitenkin antisankari, jota tarvittiin.

Mitä jäi sitten käteen Käärmeenpojasta, levy-artistista joka ei julkaissut urallaan yhtään levyä?

Kainkäärmeenpoika ehti esiintyä rockpyhättö Tavastialla ajan ykkösbändi Melrose taustamuusikoinaan, häntä haastateltiin ja kuvattiin maan isoimpiin sanomalehtiin Helsingin Sanomia myöten, hän sekä ärsytti että innoitti julkihomoudellaan aikana jolloin niin sanottu ”kehotuspykälä” sen laissa vielä Suomessa kielsi.

Syksyllä 2022 Kainkäärmeenpoika julkaistaan ensi kertaa vinyylinä, muodossa jossa sen oli määrä ilmestyä 38 vuotta sitten. Albumia pitkään fanittanut äänitetyn musiikin tutkija Samu Elmeri Montonen on sitä mieltä, että artistina Kainkäärmeenpojalla oli muutakin tarjottavaa kuin pelkkä shokkiarvo.

– Albumikokonaisuuden taiteellista tinkimättömyyttä arvioiden on hämmästyttävää, että levy jätettiin aikanaan julkaisematta, Montonen sanoo.

– Sanoitusten lakoninen äärimmäisyys ja visuaalisesti ylitsepursuavat kielikuvat ovat lähempänä runollista kaunokirjallisuutta tai elokuvaa, kuin perinteistä pop-lyriikkaa. Eräänlainen tunnelmallinen vastine voisi olla esimerkiksi Kenneth Angerin surumielinen juorueepos Hollywood Babylon.

Svart Recordsin tuottajan Juha Nikulaisen mukaan Kainkäärmeenpojan levy kannattaa tuoda markkinoille nyt, sillä se on “puuttuva pala kulttuurihistoriaa.”

– Projektissa yhdistyy hienosti musiikillinen substanssi mahdollisuuteen julkaista jotain, jota ei ole koskaan aikaisemmin dokumentoitu.

Kaide itse on huomattavasti pidättyvämpi kun kyselen tunnelmia levyn ulostulosta.

– No parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, hän kuittaa epäsentimentaalisesti tutkiessaan albumin grafiikoita ja taittoa.

Haastatellessani Kaidea useampaan otteeseen tajuan, kuinka vähän tätä kiinnostaa ottaa harteilleen pioneerin tai vapaustaistelijan viittaa. Moinen idealismi ei sovi vanhan punkkarin maailmankuvaan. Silti, halusi Kaide tai ei, Käärmeenpoika oli puhdasta vastarintaa ajan arvokonservatismia ja ahdasmielisyyttä vastaan.

Kainkäärmeenpoika ei ollut ehkä sankari, jota Seta ja muut HLBTQ-aktivistit olisivat toivoneet, mutta omalla tavallaan kuitenkin antisankari, jota tarvittiin. Juuri Kaiden kaltaiset kovapintaiset tyypit venyttivät ajan ihmisten maailmankuvaa ja sietokykyä asettautuessaan tulilinjalle 1980-luvun äärimmäisen homofobisessa ilmapiirissä.

Kaide kuitenkin vastailee kohteliaasti melkein kaikkiin kysymyksiini, vaikka ei selvästi kaipaa menneisyyteen. ”Se oli sillon, that’s it”, toistuu pariinkin otteeseen.

Ainoan kevyen nostalgiareaktion saavat aikaan vanhat, arkistosta kaivetut promokuvat, joissa nuori Kaide poseeraa jättimäiseen lilaan minkkiturkkiin kietouneena keskustan luksusliikkeessä.

Niistä Kaide innostuu hieman, ja kuvailee kuinka järkyttyneitä hienostorouville turkiksia välittävän liikkeen madamet olivat, kun Kaiden porukka pamahti paikalle – ja nauraa iloisesti päälle.

EDIT 27.6.2022: Korjattu Jimi Suménin yhtyeen nimi ja tarkennettu Ralf Örnin tekijyyttä Esa Saarisen levyllä.

Keskustelu