"Jag är homosexuelle", Harald Gallen kirjoitti vuonna 1904 päiväkirjaansa ja teki tietämättään historiaa – tämän takia homoudesta on oltu hiljaa Suomessa

Suomalaisen historiankirjoituksen mysteeri on, että homoseksuaalisuutta ei mainita. Tutkijat kutsuvat tätä "syväksi hiljaisuudeksi".

Vetolaatikon kyljessä lukee Paikallistarinat: Epätavalliset ihmiset.

Oli kesä vuonna 1992, ja väitöskirjatutkija Jan Löfström seisoi pienen puulaatikon edessä SKS:n perinteen ja nykykulttuurin arkistossa. Hän oli tekemässä tutkimusta homoseksuaalisuudesta Suomessa 1900-luvun taitteessa.

Arkistoon on kerätty paperilapuille neljä miljoonaa suomalaista satua, tarinaa, sananlaskua ja laulua 1800-luvulta 1900-luvulle. Löfström huomasi pian, että homoseksuaalisuutta tarinoissa ei käsitelty. Mutta nyt taisi tärpätä.

"Epätavalliset ihmiset" -laatikosta löytyy 13 kertomusta otsikolla "miesmäiset naiset, naismaiset miehet".

Yhdessä niistä lukee:

"Paavo Pennanen Juuan Halinkylässä se tekee naisten töitä ja kaikkea, mitä naiset. Ja sillä on miehen puku. – Sillä pitäisi olla kaksi värkkiä, miesten ja naisten. – Se kutoo kankaat, lypsää lehmät, neuloo kintaat, se pitää itse sen huushollinsa, se tekee leivät: ei sillä muijaa ole. Eikä se naisia tapaile ollenkaan."

Kertojana on maatilanvuokraaja Paavo Miettinen Pohjois-Savon Kaavista. Vuosiluku on 1910.

Löfström arvioi istuneensa salissa 500 tuntia. Homoseksuaalisuuteen tai normista poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin liittyviä mainintoja löytyi vain kourallinen. Mainitusta lipastosta löytyy tasan yksi seksuaalisuutta suoraan käsittelevä lappu: kertomus vienankarjalaisesta, joka "oli ruvennut naista ahistamah, vaikka oli naini". Hän oli vuonna 1868 syntyneen kertojan mukaan kaksineuvoinen.

Arkistossa on seksuaalisuutta käsittelevää aineistoa todella runsaasti. Materiaali on, miten sen sanoisi, hyvin värikästä ja monimuotoista.

Jan Löfström

Kyse ei ole siitä, että suomalaiset olisivat menneinä aikoina suhtautuneet seksuaalisuuteen punastellen. Löfströmin mukaan aineiston antama kuva on pikemminkin päinvastainen.

– Arkistossa on seksuaalisuutta käsittelevää aineistoa todella runsaasti. Materiaali on, miten sen sanoisi, hyvin värikästä ja monimuotoista.

Eli roisia. SKS:n aineistossa on omat asiasanoitukset seksilauluille ja -jutuille. Tabuaiheistakin löytyy tietoa, esimerkiksi eläimiinsekaantumisesta.

Kummallista oli, että homoseksuaalisuutta ei esiinny edes seksuaalikaskuissa, jossa nauretaan etnisten ja sosiaalisten "toisten" hölmöydelle ja nöyryyttämiselle.

Löfströmin mukaan ei vaikuta uskottavalta, että homoseksuaalisuus olisi siivottu pois. Kansanperinteen kerääjiä on ollut 30 000. Jos asiaa olisi peitelty, siitä olisi jäänyt jälkiä.

Löfström alkoi nimittää tätä "syväksi hiljaisuudeksi".

Antti Kauppinen käsittelee homoseksuaalisuuden historiaa Homotutka-podcastinsa jaksossa ”Historiasta se homokin ponnistaa!”

Historiasta se homokin ponnistaa!

32:35

Jantso Jokelin ja Touko Hujanen ovat kirjoittaneet tuoreessa Joutoretki-kirjassaan (Like 2022) suomalaisesta puulusikkasyndroomasta. He tarkoittavat sillä perisuomalaista pelkoa siitä, että historia katoaa edestämme, mistä seuraa pakkomielle säilöä ja museoida jokainen ruokailuväline maakuntamuseoihin.

Voisi sanoa, että suomalainen kulttuuri perustuu asioiden keräämiselle.

1800-luvulla fennomaanit heräsivät siihen, että suomenkielistä kulttuuria ei juurikaan ole tallennettu. Suomi oli tuolloin kyökkikieli ja sivistyneistö puhui ruotsia. Alkoi valtaisa hanke, jonka tarkoitus oli todistaa, että suomalaisilla on suomenkielistä kulttuuria ja ikiaikaista sivistystä. Ihmisiä haastateltiin niemennokissa, pelloilla ja kylillä ympäri maan. Keruuretkien myötä syntyi esimerkiksi Elias Lönnrotin keräämä Kalevala.

Missään maassa ei ole kerätty yhtä innokkaasti kansanperinnettä kuin Suomessa, SKS:stä sanotaan.

Tästä kaikesta keräilyinnosta huolimatta homoseksuaalisuutta ei mainita.

Silloin tällöin tietysti joku huono-onninen mies on tuomittuna pariksi kuukaudeksi vankilaan, koska joku yli-innokas virkamies on nostanut häntä vastaan syytteen, mutta jopa sellaiset tapaukset ovat harvinaisia.

Fritz Wetterhoff, 1914

Kyse ei ole siitä, että homoseksuaalisuutta ei jotenkin maagisesti olisi ollut: lakiteksteissä homoseksuaalisuus esimerkiksi mainitaan. Samansukupuolinen haureus kriminalisoitiin Suomessa 1894 – seksuaalisesta kanssakäymisestä samaa sukupuolta olevan kanssa tuomittiin korkeintaan kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Tuomiot olivat kuitenkin harvinaisia, minkä todistaa aikalaishavainto:

"Silloin tällöin tietysti joku huono-onninen mies on tuomittuna pariksi kuukaudeksi vankilaan, koska joku yli-innokas virkamies on nostanut häntä vastaan syytteen, mutta jopa sellaiset tapaukset ovat harvinaisia", Hämeenlinnan entinen varapormestari Fritz Wetterhoff kuvaili 1900-luvun alussa saksalaiselle seksologille.

Suomi otti Saksan rikoslaista vaikutteita, sanoo tuomioita tutkinut historioitsija Sandra Hagman. Homoseksuaalisuus kriminalisoitiin heti kun Saksan keisarikunta perustettiin 1871, ja pian sen jälkeen Suomessa.

– Kaikki avioliiton ulkopuolinen seksi oli rikoslain mukaan väärin. Suomessa oli absoluuttisen seksuaalimoraalin ideaali.

Kurkkua kuristava saksalainen seksuaalimoraali ei kuitenkaan ulottunut kansaan. Hagmanin mukaan esimerkiksi satunnaisista suhteista puhutaan oikeuden pöytäkirjoissa avoimesti.

Esiaviollinen seksikin oli lain silmissä rikos Jumalan järjestystä vastaan, mutta kansan parissa asiaa ei pidetty tuomittavana, tutkijatohtori Pasi Saarimäki Jyväskylän yliopistosta on sanonut. "Sitä tapahtui, ja ihmiset hyväksyivät sen."

1894–1924 Suomessa annettiin vain kymmenen tuomiota homoseksuaalisuudesta.

Hagman on tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka rikoslaki sanoi yhtä, kansalaisten kesken homoseksuaalisuutta ei pidetty rikoksena. Homoseksuaalisella halulla ei tuona aikana ollut hänen mukaansa suurta painoarvoa.

– Miesten välinen seksi ei muodostanut aikalaisten silmissä uhkaa.

Ihmisen arvo mitattiin työllä, ei sukupuolirooleilla

Kun jostain ei ole merkkejä, pitää tutkia ympäröivää maailmaa vihjeiden löytämiseksi.

1900-luvun alussa neljä viidestä suomalaisesta sai elantonsa suoraan maasta: maalaisköyhyys oli ajan suurin sosiaalinen ongelma. Suomalainen nainen sai keskimäärin kuusi lasta, ja lapsia kuoli paljon.

Tällaisena aikana ihmisen arvo mitattiin työllä, Jan Löfström sanoo. Sukupuolten jako ei ollut niin tiukkaa ja ihmisen arvovaltaa ei mitattu seksuaalisuudella, kuten vaikkapa välimerellis-latinalaisissa kulttuureissa, hän arvioi.

Tätä tulee esimerkiksi historioitsija Jonas Liliequistin tutkimukset mieheydestä Ruotsissa 1600- ja 1700-luvuilla. Liliequistin mukaan miehenä olemiseen kohdistuva uhka ei ollut vain se, että mies liukuisi symbolisesti naiseksi, vaan että hänestä tulisi lapsen kaltainen eikä kykenisi samaan kuin aikuinen.

Vaikka SKS:n arkistosta löytyy oma asiasana "naisekkaille miehille ja miehekkäille naisille", pitää muistaa, että sen alla on vain kymmenisen aikalaiskertomusta. Vieressä on laatikoittan kertomuksia esimerkiksi voimailijoista. Jopa myyttisestä pohjoissavolaisesta vesiolennosta "räpylä-Niirasesta" on enemmän mainintoja kuin naisekkaista miehistä ja miehekkäistä naisista.

Kyse ei Löfströmin mukaan ole vaikenemisesta, salailusta tai asian poissaolosta, vaan hiljaisuudesta.

– Asiasta ei ole kohkattu niin paljon – siitä ei ole tehty numeroa.

Tutkija Sandra Hagman sanoo, että homoseksuaalisuus alettiin nähdä vasta 1930-luvulla Suomessa ongelmana. Homoseksuaalisuustuomioiden määrä kasvoi silloin huomattavasti.

– Homoseksuaalisuudesta tuli lääketieteen parissa kiinnostava kategoria, jota tutkittiin. Asia tuli ihmisten tietoisuuteen vaarallisena asiana.

Suomen sosiaalidemokraatti -lehti kirjoitti 1934 homoseksuaalisista rikoksista "rappioittavana" paheena, joka on saanut vain vähän julkisuutta.

Sivistyneistön parissa homoseksuaalisuudesta puhuttiin

1900-luvun taitteen homoseksuaalisuudesta löytyy sivistyneistön keskuudesta ainakin yksi maininta.

"Katsos, vaatii tiettyä rohkeutta ja voimaa sanoa tämä, tai kuten minä, kirjoittaa tämä elämäni historiaan. Mutta miksi pitää tämä salaisuus, joka on elämäni läpi kulkeva punainen lanka ja avain, joka avaa ovet elämäni salaisuuksien salonkiin. Jos tietää, että olen homo, tietää myös, kuinka arvostaa minua kaikkine virheineni ja harvoine ansioineni."

Näin kirjoitti taidemaalari Harald Gallen päiväkirjaansa marraskuussa 1904. Gallenin setä oli kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela. Ruotsiksi kirjoitettu homosexuelle on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun sana mainitaan suomalaisen kirjoittamassa tekstissä.

Kansainväliseen julkisuuteen homoseksuaalisuus tuli Eulenburg-skandaalin myötä 1907–1909, kun Saksan kabinetin useampaa jäsentä syytettiin homoseksuaalisuudesta. Aiheesta alettiin puhua esimerkiksi suomalaisessa mediassa vasta tämän jälkeen.

Gallen oli mielenkiintoinen hahmo, sanoo esseisti Rita Paqvalén, joka on kirjoittanut Queera minnen – Essäer om tystnad, längtan och motstånd -kirjan (S&S 2021) 1900-luvun alun homoseksuaalisuudesta sivistyneistön parissa. Gallen oli taidemaalari ja seurapiirijulkkis, joka "teki elämästään pienenlaisen spektaakkelin".

Homoseksuaalisuus-sanan käyttöä selittää Gallenin sosiaalinen asema: hän vietti aikaa sivistyneistön parissa Pariisissa ja Espanjassa, jossa sana oli jo ihmisille tuttu. Saksassa esimerkiksi oppineisto kritisoi kriminalisointia jo 1800-luvulla.

Sivistyneistönkin keskuudesta tietoa homoseksuaalisista suhteista on vain vähän. Se johtuu esimerkiksi siitä, että kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja, jotka olisivat voineet paljastaa jotain henkilön rakkauselämästä, tuhottiin. Paqvalénin mukaan Harald Gallenin historiallisten päiväkirjojen selviytymistä voi selittää se, että ne sai haltuunsa hänen veljenpoikansa Jarl Gallen, joka vaali ihailemansa sukulaisen perintöä.

– Olen pohtinut paljon hiljaisuutta: sitä mitä historiasta voidaan tietää, ja sitä, mitä ei voida, esseisti Rita Paqvalén sanoo.

Esimerkiksi Harald Gallenin kohdalla ei voida tietää, miten rehellinen hän oli päiväkirjassaan: eihän päiväkirjoihin kirjoiteta objektiivisia totuuksia sitä varten, että myöhemmin joku arvioisi niiden kautta ajan henkeä.

Kun Gallen kirjoitti suhteistaan ja miehistä "Jumalan lahjoina", kyse saattaa olla todellisista muistoista, kuvitelmasta tai unelmista, Paqvalén sanoo. Tällaista lähdekritiikkiä pitää harjoittaa tulkitessaan historiallisia tekstejä.

Historiantutkimuksessa on ainainen riski, että menneisyyttä tarkastellaan tämän päivän ajatusmallien kautta, eli anarkronistisesti. Tutkijan on oltava avoin sille, että maailma on voitu aiemmin ymmärtää aivan eri tavalla kuin nykyään.

Minkälaista on ollut elämä, kun homoseksuaalisuudelle ei ole ollut sanaa?

– Jos ei ole kieltä eikä tietoisuutta siitä, että ihminen voi elää homoseksuaalisessa rakkaudessa, ei välttämättä tunnista eleitä ja signaaleja, jotka siihen kuuluvat, Rita Paqvalén sanoo.

Paqvalénin mukaan historiantutkimuksessa ei ole myöskään aina ymmärretty ihmisten homoseksuaalisuutta, jota selittää vähäinen historiallinen aineisto aiheesta. Sen lisäksi vallitseva oletus on ollut, että ihmiset ovat heteroita.

Kosketus käteen kahden naisen välillä voi näyttäytyä silloin ulkopuoliselle pelkkänä kosketuksena, vaikka tosiasiassa se voi olla latautuneempi teko. Ja se on saattanut jäädä kaikilta huomaamatta, mikä selittää syvää hiljaisuutta.

Jutussa on käytetty lähteenä Jan Löfströmin artikkelia Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon toimittamassa Salattu, hävetty, vaiettu -kirjassa (Vastapaino 2015) ja Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä -kirjaa (Gaudeamus 2016). Sen lisäksi artikkelia varten on haastateltu Helsingin yliopiston poliittisen historian yliopistolehtori Riikka Taavettia ja SKS:n arkiston kehittämispäällikköä Eija Starkia.

Lisätty 29.6. kello 18.34 tieto, että artikkeliin on haastateltu Eija Starkia. Korjattu 1.9. klo 11.59 kuvatekstissä mainittu Ekenäs suomen kielelle Tammisaareksi.