Hyppää pääsisältöön

Dokumentit

Toimittajalta: Onko pölyttäjäkatoa liioiteltu? Kohuotsikot ja ylitulkinnat peittävät alleen todellisen ongelman

Päivitetty 29.08.2022 10:44.
Kärpänen ja kimalainen voikukkien seassa.
Kuva: Jari Salonen / Yle

Dokumenttielokuvani Kuningattaren kuolema kertoo torjunta-aineiden vaikutuksista pölyttäjiin. Lähdin tekemään dokumenttia intoa puhkuen. Mitä enemmän perehdyin asiaan, sitä hämmentyneemmäksi tulin.

Pölyttäjäkato on viime vuosina noussut maailmanlaajuiseksi uhkakuvaksi ilmastonmuutoksen rinnalle. Otsikot varoittavat pölyttäjähyönteisten katoamisesta ja ruoantuotannon romahtamisesta. Vihreät poliitikot vaativat pölyttäjien sukupuuttoaallon pysäyttämistä. Tämä on totisesti aihe, josta haluan tehdä dokumenttielokuvan!

Tapani mukaan pyrin tekemään dokumentin taustatyöt perusteellisesti. Aluksi perehdyin mehiläisten joukkokuolemiin, jotka ovat piinanneet erityisesti amerikkalaisia mehiläiskasvattajia. Vuosina 2007–2010 jopa kolmannes mehiläisistä kuoli selittämättömästi. Kuolemien syyksi on arveltu mm. torjunta-aineita, tauteja, aliravitsemusta, varroapunkkia tai näiden yhdistelmää.

Aiheesta on tehty hengästyttävä määrä dokumenttielokuvia: Vanishing of the Bees (2009), The Strange Disappearance of the Bees (2011), Keep the Hives Alive (2017) ja The Pollinators (2019).

Kuten nimetkin kertovat, kaikki nämä elokuvat keskittyvät tarhamehiläiseen (Apis mellifera). Mutta tarhamehiläinen ei ole uhanalainen, ei välttämättä edes uhattuna. Mehiläispesien määrä maailmassa on lisääntynyt kymmenillä prosenteilla viimeisten vuosikymmenten aikana.

Hunajaa valmistava tarhamehiläinen on tuotantoeläin, ihmisen ruokkima ja hoivaama. Se ei varsinaisesti voi kuolla sukupuuttoon. Tarhamehiläisten pitäminen "pölyttäjien suojelemiseksi" on kuin kasvattaisi kanoja pelastaakseen luonnonvaraiset linnut.

Mehiläiset parveilevat pesänsä edustalla.
Kuvateksti Mehiläisiä pesän suuaukolla.
Kuva: Hannu Kettunen / Yle

Median ylilyönnit

Tarhamehiläisten joukkokuolemat ovat eri asia kuin luonnonvaraisten pölyttäjien kato, vaikka syyt niiden taustalla ovat osin samoja. Luonnonvaraisia pölyttäjiä ovat mm. kimalaiset, villit mehiläiset, kukkakärpäset ja perhoset. Niistä moni on uhanalainen tai jo kadonnut.

Halusin nähdä pölyttäjäkadosta kertovan datan omin silmin. Kävi ilmi, että sellaista on vaikea löytää.

Laajoja, pitkäaikaisiin havaintoaineistoihin perustuvia tutkimuksia luonnonvaraisten pölyttäjähyönteisten määrästä on hyvin vähän. Yksi harvoista on tämä tutkimus. Sen mukaan mukaan neljännes luonnonvaraisista mehiläislajeista on kadonnut havaintoaineistoista.

Tutkijat toteavat itsekin, että heidän työnsä on "ensimmäinen pitkäaikainen arvio maailmanlaajuisesta mehiläiskadosta". Aiempi tutkimus on rajoittunut tiettyihin lajeihin tai tietylle maantieteelliselle alueelle.

Silti kohuotsikoissa puhutaan hyönteisten maailmanlopusta. Mediassa toistuu väite, että sukupuutto uhkaisi 40 prosenttia kaikista hyönteisistä. Luku on peräisin Sánchez-Bayon ja Wyckhuysin tekemästä analyysistä vuodelta 2019. Analyysi on saanut runsaasti tieteellistä kritiikkiä. Se perustuu kokoelmaan muita artikkeleita, jotka arvostelijoiden mukaan on valittu tarkoitushakuisesti.

Osin kritiikkiin vastatakseen Sánchez-Bayo ja Wyckhuys julkaisivat seuraavana vuonna uuden artikkelin, joka nojaa aiempaa laajempaan aineistoon. Siinä he toteavat, että havaintodatan tai pitkäaikaisseurannan puute eivät saa olla syy lykätä toimia hyönteiskadon estämiseksi.

Seurantatietoa ei ole

Vielä vähemmän tiedetään Suomen tilanteesta. Suomessa ole pitkäaikaista seurantatietoa luonnonvaraisten kimalaisten tai mehiläisten määrästä. Pölyttäjien tilaa kartoittavan selvityksen mukaan yhä useampi pölyttäjälaji on uhanalainen, mutta kehitys saattaa johtua pääosin siitä, että tietoa on tullut lisää. Kun etsii, niin löytää.

Vuonna 2019 käynnistyi Pölyhyöty-hanke, jossa kerättiin tietoa mm. kimalaisista. Kolmen vuoden seurannassa kimalaisia oli sekä määrällisesti että lajistollisesti runsaasti. Mutta kolme vuotta ei kerro mitään. Pitäisi olla kymmenien vuosien aikasarja, jotta kantojen tilaa voitaisiin oikeasti arvioida.

Viime keväänä valmistui Kansallinen pölyttäjästrategia. Strategian mukaan "useimpien pölyttäjäryhmien yleiskehitystä ei ole mahdollista arvioida, koska käytettävissä olevat tietoaineistot ovat suppeita eikä systemaattista seurantatietoa ole".

Vain perhosista löytyy pidempi aikajana. Sen mukaan kannat ovat taantuneet. Lähes joka viides perhoslaji on uhanalainen.

Suojapukuun pukeutunut mies nostaa kennoa mehiläispesästä.
Kuvateksti Tutkija Sakari Raiskio ottaa näytettä mehiläispesästä.
Kuva: Jouni Soikkeli / Yle

En voi uskoa, että minä kirjoitan tällaista. En missään tapauksessa haluaisi vähätellä luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Siksi turhauttaa, että ei ole lukuja, joita lyödä tiskiin.

Ympäristöasioista kertominen on vaikeaa. Toisaalta pitäisi herättää tunteita ja havahduttaa ihmiset. Toisaalta olisi tärkeää pysyä totuudessa. Tulee mieleen Pekka ja susi -satu. Jos sutta huudetaan liian monta kertaa, ihmiset eivät enää usko, kun susi lopulta oikeasti tulee.

Arkiston kuolemanhiljaisuus

Pölyttäjäkato on 2020-luvun uhkakuva. Tätä ennen asiasta ei juuri puhuttu. Akateemisissa piireissä oli muutama huolestunut tutkija. Mediassa ei mitään. Esimerkiksi Yleisradion arkistosta ei löydy sanaakaan pölyttäjäkadosta ennen vuotta 2007.

Iso romahdus on todennäköisesti tapahtunut jo 1980- ja 90-luvuilla tai jopa aiemmin. En voi olla miettimättä, että jos pölyttäjien vähenemisellä on dramaattisia vaikutuksia ruokakasvien satoihin, miksi sitä ei tuolloin huomattu?

Torjunta-aineiden vaikutus mehiläisiin ja kimalaisiin kyllä tiedettiin, mutta siitä ei yksinkertaisesti piitattu, kuten tämä arkistopätkäkin osoittaa:

Uutiset ja valokeilassa - Toista Yle Areenassa

Tiedon puute pätee myös myrkkyihin. Aineita testataan usein laboratoriossa tai muutoin keinotekoisissa olosuhteissa – ja useimmiten tarhamehiläisillä. Tietoa siitä, miten torjunta-aineet (tai niiden yhdistelmät!) vaikuttavat luonnonvaraisiin pölyttäjiin, on hyvin vähän.

Toisaalta suurin uhka pölyttäjille eivät suinkaan ole yksittäiset valmisteet, vaan elinympäristöjen pirstoutuminen ja katoaminen sekä ilmastonmuutos.

Riskit paljastuvat

Jouduin dokumentaristina hankalan dilemman eteen: arvoni ja maailmankuvani vetivät minua yhteen suuntaan, journalistinen vakaumus ja pyrkimys rehellisyyteen toiseen suuntaan. Miten tehdä dokumenttielokuva pölyttäjäkadosta, jos tietoa on näin vähän?

Vähitellen aloin hahmottaa, että juuri tämä onkin asian ydin: uhkana on enemmänkin tiedon puute kuin todettu kato. Vaikka seuranta- ja tutkimustietoa on puutteellisesti, niin riskeistä ja uhkakuvista on laaja tieteellinen yksimielisyys.

Luonnonvaraisten eläinten suorittama pölytys on välttämätöntä ekosysteemien toiminnalle. Niiden lajikirjosta ja lukumäärästä riippuu monen muun lajin olemassaolo.

Asia on helpompi hahmottaa, jos kuvittelee ekosysteemin lentokoneeksi. Lentokoneesta voi poistaa monta pientä mutteria ja ruuvia (= lajia) niin, että kone pysyy yhä ilmassa. Mutta jossain vaiheessa tulee se osanen, jonka poistamista kokonaisuus ei kestä ja koko lentokone romahtaa. Emme voi etukäteen tietää mikä on tällainen avainlaji.

Matkustamme lentokoneessa, joka natisee liitoksissaan. Emme tiedä miten Suomen luonnonvaraisilla pölyttäjillä menee. Emme tiedä paljonko ympäristöön päätyy torjunta-ainejäämiä. Emme tiedä miten tutkittuja pitoisuuksia pienemmät ainemäärät vaikuttavat pölyttäjiin.

Näiden kysymysten kanssa painii myös Kuningattaren kuoleman päähenkilö, nuori tutkija Lotta Kaila. Lopputulos on nähtävissä Yle Areenassa.

Kimalainen etsii mettä kukasta.
Kuvateksti Kimalainen ojakellukan kukassa.
Kuva: Jari Salonen / Yle

Lisää aiheesta Yle Areenassa