Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Hyvästi rakkaani Venetsia – totuus turismista lyö kasvoille, kun ihana harhailu yhdistyy suruun koko touhun mielettömyydestä

Päivitetty 01.09.2022 16:19.

Venetsia on turisteille rakennettu taideperformanssi, jonka lemuisissa porttikongeissa iskee haikeus. Kriitikko Maaria Ylikangas kirjoitti seitsemän matkakirjettä upealle kaupungille, joka uppoaa vääjäämättä.

Kun jalkaudun bussista kuumuuteen toukokuussa 2022 ja ylitän Canal Granden neljännen ja uusimman sillan, Ponte della Constituzionen, samanlaisten kuvien ottajat kulkevat kuin koreografin merkintöjen mukaan maiseman päällä. Heidän taustallaan näkyy sinivihreän veden päällä leijuvia rakennuksia, kevyttä tiilenpunaista, hailakkaa terrakottaa, lämmintä persikkaa, keltaisia, oransseja ja vaaleanpunaisia kuin ilmassa leijuisi kypsää lohta ja aprikoosia.

Haluan niin ottaa valokuvan, ja otan. Käsi tärisee, kannattelen sen varassa reppua; lähetän puolisolleni: ”Täällä”.

Kuvassa näkyy roomalainen numero yksi, osa kivilaituria ja merta

Venetsia on historiahuvipuisto

Olen tehnyt tätä matkaa puolitoista vuotta, pandemian yli.

Vesi haisee kaikkialla. Kaikenlainen vesi. Seisova vesi, tuulinen raikas merivesi, oksettava metaaninen suovesi, tunkkainen kostea ilma kylpyhuoneeessa, satunnainen vesiräiske, liplattelu, yöllisen sateen haihtuva vesi.

Joissakin paikoissa historia tuntuu tiivistyvän. Kuin katkeriksi pisaroiksi, kuten laulussa sanotaan.

Historia ei ole menneisyys, vaan kertomus siitä. Se ei voi tiivistyä muualla kuin tekstissä, kuvissa, filmissä – historian esittämisen muodoissa. Se ei ole paikoissa, siinä ei voi elää. Aika menee, eikä se ole historiaa, vaan pelkkää mennyttä.

Venetsiassa kaikki markkinointi opastetuista kierroksista museoihin pitää itsestään selvänä, että historiaa tänne tullaan elämään. Mainokset puhuvat sille, joka matkustaa historiaan kuin huvipuistoajelulle.

Kävelykierroksen oppaasta irtoaa aina sama kasku aina samalla sillankorvalla, sielukkaat nostalgikot kallistavat päätään painaakseen mieleen ja toistaakseen jutun jossain pohjoisessa kahvipöydässä, nisu kourassa ja sormi kupinkorvassa.

Venetsia herättää historiallisen mielikuvituksen, joka kuitenkin kiinnittyy suoraan sen puitteisiin, vuosisatojen taakse. Ehkä juuri se on turismin ydinkohde täällä. Kokemus historian olemassaolosta, kuin sitä voisi koskettaa.

Minulla ei ole kiire, en tarvitse kirkkojen ja överien hallintorakennusten kehystämiä aukioita, en kiiltäviä, viileitä luksusmerkkien liikkeitä, vaikka ne henkivät kuulasta rauhaa kadulle asti.

Äitini kävi Venetsiassa 1970-luvulla. Lapsuudenkodissani lojui jonkinlainen valmispakkaus diakuvia Venetsiasta, katsoin niitä ikkunaa vasten lukuisia kertoja. Se oli pieni pala suuren maailman turismia. Kävin itse ensi kertaa Tallinnaa edempänä vasta 28-vuotiaana ja silloin matkustin konferenssiin – Venetsiaan.

Vanhoista dioista en ymmärtänyt, että Venetsiassa on lähinnä kyse väylistä, olivat ne sitten kiveä tai vettä: campo, calle, fondamente, rama, sottoportego, rio, canal – sestiere sestiereltä. Kummallisesti rakentunut kaupunki on antanut kaupunkirakenteen osille omat nimensä; ja ruuat ne vasta outoja ovatkin.

Polentaa ja vasikanmaksaa (en edes!); saor, joka maistuu sillipurkin sipuleilta rusinoilla ja pähkinöillä ja pasta tai risotto seepianmusteella, joka tuo mieleen veriletut nestemäisessä muodossa. Tämän jälkeen ei tälle laguunille ja Azovanmerelle ominainen kala, jonkinlainen tokko (ruokalistoilla ”go”), houkuttele, miten tahansa se sitten onkin valmistettu.

Pysyttelen sivussa pääkaduilta, ilmeisistä syistä. Kohti Rialton siltaa ja Markuksentoria kadut kapenevat ja ihmiset pusertuvat solaan talojen välissä. Minulla ei ole kiire, en tarvitse kirkkojen ja överien hallintorakennusten kehystämiä aukioita, en kiiltäviä, viileitä luksusmerkkien liikkeitä, vaikka ne henkivät kuulasta rauhaa kadulle asti. Siellä missä on kuumaa, ahdasta ja haisevaa, kaupat ylevine esineineen ja muurien taakse suljetut puutarhat antavat suojan niille, joilla on riittävät edellytykset hankkia tuo turva.

Tätä kaupunkia sanotaan “romanttiseksi”. Mitä kauemmin olen täällä, sitä merkityksettömämmältä sana tuntuu. Päätän kiinnittää sen historiaan. Tarkoittakoon aikakautta, joka Venetsian kannalta merkitsi lähinnä turismin muuntumista nykyiseen muotoonsa.

Kuvassa näkyy roomalainen numero kaksi, talojen julkisivuja ja moottoriveneitä kanaalissa

Kun ranskalainen taiteilija stalkkasi Venetsiassa

Luin kirjaa iltamyöhään. Se kertoi hupaisasta ajojahdista.

Helmikuussa 1980 ranskalainen taiteilija Sophie Calle tuli Venetsiaan. Hän oli päättänyt seurata Henri B. -nimistä henkilöä, joka oli sanonut matkustavansa kaupunkiin. Calle lähti matkaan ilman erityistä syytä, muuta kuin itse seuraaminen. Pyytäessään apua muukalaisilta hän alkaa sanoa rakastuneensa mieheen: ”vain rakkaus tuntuu pätevältä syyltä”.

Suite Vénitienne (1983) sisältää merkintöjä Henri B:n etsinnästä ja liikkeistä. Karttoja, valokuvia, kellonaikoja, keskusteluja.

Aina havaitessaan Henri B:n, Calle seuraa häntä, ja pyrkii ottamaan samat valokuvat kuin varjostettavansa. Hän vakoilee ja jäljittelee kohteensa liikkeitä, pyrkii sulautumaan maisemaan.

Missä vain ihmisiä onkin, pysähtelemme samoihin pittoreskeihin kohtiin. Ihmiset kulkevat vähintään pareittain, yksin matkustavia on vähemmän. Otan kuvia, joista puuttuu sillalla poseeraava kumppani.

Vain rakkaus tuntuu pätevältä syyltä.

― Sophie Calle: Suite Vénitienne

Olen viiden minuutin kävelymatkan päässä Venetsian Ghettosta. Siellä kapitalismi laski ensilanttejaan panttilainaamoiden muodossa: omaisuutta pystyi kiinnittämään käteislainaa vastaan. ”Punainen pankki”, Banco Rosso, toimii nyt museona. Puhelimen karttasovellus suosittelee vahvasti torin ravintoloita, jotka ovat aina täynnä. En viitsi tehdä varausta.

Ghetto oli juutalaisille vuonna 1516 määrätty asuinalue. Rahaliikenne oli ainoita elinkeinoja, joita tuolloisen Venetsian tasavallan laki heille salli.

Taloushistoriankirjoitus on päättänyt nimittää Venetsian punaista, vihreää ja mustaa pankkia pörssitoiminnan varhaisiksi muodoiksi.

Local, kuten majapaikkani vuokraaja toisteli osoitellessaan karttaa.

Turismi on Venetsialle local. Kaupungin väliaikaisten asukkaiden virta alkoi, kun pyhiinvaeltajat tulivat tänne odottelemaan laivakyytiä Levanttiin.

Kuvassa näkyy roomalainen numero 3, talojen julkisivuva ja gondoleita kanaalissa

Turistina olen täysi klisee

Halusin tulla Venetsiaan, nimenomaan. Sain apurahan juuri tähän matkaan. Matkustelun rakenteet tukevat massan kulkua, mahdollisimman arvattavat kuviot ovat suotuisimpia. Moni tympääntyy täällä – hinnat ja ruuhkat saavat kauneuden tuntumaan mitättömältä.

Kun koronavirus jähmetti matkailun, näin viikkojen ajan unia niistä paikoista, joissa olin koskaan käynyt. Ne sulivat yhteen järjettömäksi lontoopietariksi, jossa on välimerinen ranta. Koska tiedän, mitä ilmakehä ajattelee matkailuaikeistani, uneni alkoivat perua kaiken, lopullisesti. Kellot soivat sille elämäntavalle, jossa lepoa, kosmopoliittisuutta tai vaihtelua voi pienemmilläkin tuloilla toisinaan saada. Se tuntui valtavalta menetykseltä, isommalta kuin olin osannut kuvitella.

Se mykistävä toiskielinen iloinen päämäärättömyys, kun kulkee turistina vieraassa paikassa, huolettomana, toisessa ilmanalassa (sana tuntuu vanhalta miljööteorialta: eri ilmastoissa kasvaa erilaisia luonteita)! Huolettomuus tuo eleisiin vaativuutta: tahdon tämän tällaisen nyt! Minunlaisteni mukaan on nimetty caffe americano, joka koostuu kahdesta espressosta ja pienestä määrästä kuumaa vettä.

Herää pieni itseinho, kun minua katsotaan kuin rikasta ja typerää, auringossa punehtuvaa lylleröä. Suurempi itseinho: nuuskin paikassa, joka ei kuulu minulle mitenkään. Vain koska voin, hakeudun hiljaisille kujille ja päädyn porttikäytäviin, jotka johtavat yksityisille oville. Kuin käytökseni alkaisi kieliä siitä, että turistina kuulun eri yhteiskuntaluokkaan kuin kotona.

Tulin tänne kirjoittamaan, tämä on työmatka, muistutan itselleni. Kirjoittavan ihmisen suuruusharha apunani keksin helposti jotain suurempaa merkitystä olemisilleni ja menemisilleni.

Olen silti valmis klisee. Tilaan hehkeän Aperol Spritzin ja pidän aurinkolasit päässä. Juoma maksaa neljä euroa viisikymmentä senttiä, jätän pöytään vitosen ja lähden, koska en viitsi odottaa tarjoilijaa. Tällainen ihminen minusta tulee.

Kuvassa näkyy roomalainen numero neljä ja nuorisoa istuskelemassa varjoisella laiturilla

Pyhyys ja merkitys täyttävät tajunnan

Ensimmäisille turisteille pyhäinjäännökset olivat tärkeitä. He etsivät kirkkoja ja kolkkia, joihin reliikkejä oli säilötty, he halusivat koskettaa ja suudella armoa itseään.

Taide tuli jälkeenpäin, ja nyt se määrittelee Venetsiaa. Kulkiessa ei jää epäselväksi, että on taidebiennaalin vuosi. Eikä sekään, minkä seurakunnan alueella milloinkin astelee.

Yli sata kirkkoa vain pääsaaren alueella tekee maallistuneenkin elämästä hurskaampaa. Minäkin menen katsomaan reliikkejä, jotka nykyään on huolella eristetty suukoilta ja sivelyiltä.

Pyhä Lucia, alkuaan Syrakusasta, lepää täällä. Venetsiaan hän tuli Konstantinopolista. Hän suojelee näkövammaisia, kirjailijoita, satulaseppiä, lasimaalausten tekijöitä… Hän sai surmansa keisari Diokletianuksen vainossa vuonna 304.

Lucian kalmo saapui kaupunkiin yli 800 vuotta sitten. Legenda kertoo, että hänen silmänsä kaivettiin päästä ennen teloitusta – tai hän kaivoi ne itse; sekalaisia juttuja liikkuu, koska hän on ollut suosittu todella pitkään.

Täällä hän makaa, katseen vangitsevassa kaupungissa, kirkossa jonka valkea, ränsistynyt selkäpuoli on sietämättömän kirkas Gran Canalen häikäisyssä keskipäivän aikaan.

Hänen maallisista jäännöksistään on pidetty huolta jo 1700 vuotta. Ehkä ne eivät ole juuri hänen, mutta joitakin hyvin vanhoja ruumiinosia on hänen nimissään vaalittu. Valaistussa lasiarkussa muumiosta näkyvät vain mustuneet pienet jalat. Muutoin hän on vaatteen ja naamion peittämä.

Pyhimysalttaria lukuunottamatta kirkko, San Geremia, on hämärä, sen alkuaan kirkasväriset maalaukset ovat noen ja lian sumentamia. Kirkko kerää rahaa kunnostustöihin kaksieuronen kerrallaan.

Näihin juttuihin on helppo kadota. Joka kadunkulma paasaa merkitystä, jokainen askel osuu jonkun aaveen laahukseen.

Kuvassa näkyy roomalainen numero viisi, talojen värikkäitä julkisivuja jotka heijastuvat kanaalin veteen

Turistit tallaavat, Venetsia vajoaa

Tärkein nähtävyys on San Marcon kirkossa. Siellä on evankelista Markuksen arkku, jonka sisällä on hänen ruumiinsa, vaikka paikka olisi ansainnut hänen sitkeän haamunsa. Tämä on haalijoiden kaupunki. Ne kahmivat ja ottivat ja veivät.

Tämä on törkeän rikkaiden ihmisten kaupunki. Ennen kuin sanot, että on se muidenkin, huomautan, että se työvoima, joka pystytti paalut, valoi perustat ja latoi kivet, oli hyvin halpaa työvoimaa. Tämä on ryöstetty aarre.

Arviolta 20–30 miljoonaa ihmistä käy täällä tänä vuonna. Turismi ei loppunut tai edes hiipunut pandemiaan. Kuulen amerikkaa, brittiä, australiaa, saksaa, ranskaa, itäisiä aasialaisia kieliä, joita en tunnista. Toisinaan ruotsia ja suomeakin. Kuinka turvalliseksi sitä tunteekaan olonsa vieraskielisessä ympäristössä, kunnes suomi uhkaa anonymiteettia. Kuin jäisi kiinni ihan rysän päältä.

Joskus tämä kaupunki oli esikuvallinen tasavalta nimeltä rauhaisin, La Serenissima. Sitä se ei nyt ole, kolinat ja bassokajarit takovat yötä myöten, nauru kulkee vetten päällä.

Kusi, koiranpaska, jätteet, kukkienkasteluvesi, lintujen kaduille kiskoma roska. Varon yhtä sun toista, kadut ovat täynnä ääniä, hajua ja enemmän tai vähemmän määrätietoista väkeä.

En ajattele, että hänen kaupunkinsa olisi minun, mutta hänen kaupunkinsa asukkaita olemme me vaihtuvat sielut.

Fondamenta Novelta näkee San Michelen ja Muranon saarille. Päivänlaskun aikaan ilma muuttuu vaaleanpunaiseksi ja -siniseksi – ei siis liilaksi, vaan nimenomaan kahdeksi erillään pysytteleväksi, limittyväksi väriksi. Vesibussista purkautuvat matkustajat kiipeävät saman korkeaselkäisen sillan päälle, ottavat kuvia, otin kuvia. Nyt meidän kaikkien kuvissa San Michelen hautausmaasaaren sypressit litistyvät vähemmän vaikuttaviksi. Laguuni on niin litteä, suorastaan horisontaalinen.

Yrittäessäni löytää luotettavan arvion turistien vuosittaiselle määrälle, törmään kuvaan, jossa joku aika pitkään elänyt ihminen pitää pientä protestikylttiä näkyvillä: Ciao Venexia mio. Hyvästi, Venetsiani. Luotettava arvio on ”liikaa”.

En ajattele, että hänen kaupunkinsa olisi minun, mutta hänen kaupunkinsa asukkaita olemme me vaihtuvat sielut. Hänen kaupunkinsa on kehittänyt majoittamiseen, viihdyttämiseen, porukan pidättelyyn erikoistuneita elinkeinoja omista lähtökohdistaan satojen vuosien ajan. Kun pyhiinvaeltajaturistit vähenivät, tulivat seuraavat seksikaupan ja bileiden perässä. Kun seksityö kiellettiin, taide vahvisti asemiaan ja uhkapeli vakiintui. Rantaelämä ja yleinen kulttuurihistoriallinen kuriositeetinnälkä seurasivat. Tuli 1900-luku ja massaturismi – ja 2000-luvun halpalennot ja risteilyalukset, jotka vasta todella näyttivät mitä ”massa” merkitsee.

Mieltä osoitetaan ennen kaikkea pikaturismia vastaan. Venetsia on pyrkinyt ohjailemaan väkeä mieluummin olemaan muutaman päivän kuin muutaman tunnin. Päiväturistit nähdään kirouksena.

PS. Luin kirjan loppuun. Vakooja-Calle jäi kiinni. Henri B. tunnisti hänet:

”’Silmäsi, tunnistin silmäsi. Ne sinun olisi pitänyt peittää’. Hän perääntyy ottaakseen minusta valokuvan. -- Mitä odotin? Että hän ottaisi minut mukaansa, haastaisi minut, hyödyntäisi minua? Henri B. ei tehnyt mitään, enkä minä löytänyt mitään. Banaalin tarinan banaali loppu.

Palaan karnevaaliin. Tanssin tuntikausia ja vietän yön penkillä harlekiinin kanssa.”

Kuvassa näkyy roomalainen numero kuusi ja auringonlasku kivilaitureilla

Miten tämä kaupunki pysyy pystyssä?

Asun talossa, jonka alin kerros haisee vedeltä. Siinä on merisyyttä, levää, mudan ja kellarin viileää.

Vesi oli nyt noussut, ja tulvinut alimman kerroksen lattian läpi. Suihkulähdettä muistuttava syvennys on täynnä vettä. Heleänvihreä kasviaines lilluu pinnalla. Rappukäytävä löyhkää, ilma sakenee hajoamistuotteista.

Tuolla alla on metsä. Hapettomassa tilassa sen puut ovat muuttuneet kiveksi. Se on nurja puoli. Ei mikään fantastinen hirviökääntöpuoli, vaan kaupungin tukirakenne. Kävelen latvuksissa – vai juurissa? Ovatko kiviset talot puisten puiden maaperä?

Venetsia sai alkunsa laguunin pohjoisosissa. Torcello, ensimmäinen saari, hylättiin, koska se muuttui asuinkelvottomaksi. Hiekka kasaantui särkiksi ja esti kulun satamaan, suoalueet levisivät ja malariaepidemia löi viimeisen naulan arkkuun.

Venetsia koostuu monista pikkusaarista. Vain Dorsoduron talot ovat kalliopohjalla, muut hetteessä.

En tiedä, miten tämä kaupunki tarkalleen ottaen pysyy pystyssä. Löydän netistä kiehtovia piirroksia talojen perustusten rakenteista. Vanhojen rakennusten teknisiä piirustuksia ei oikeastaan ole, mutta siltojen dokumentaation perusteella on päätelty paljon.

Rialton (nykyinen silta 1591) ja muiden kookkaiden siltojen tilauskirjoista selviää, mitä materiaaleja on tarvittu ja kuinka paljon. Puunrungot ovat olleet noin viisimetrisiä. Ne on pystytetty laguuniin, kohti pohjaa. Ei välttämättä pohjaan saakka, vaan liejuun. Se riittää.

Koska laguunissa on metsä, on kaupunki täysin riippuvainen ekosysteemistä allaan. Venetsian vajoamisesta on puhuttu pitkään. Talvisin uutiskuvissa näkyy sitkeitä turisteja kalosseissa Markuksentorilla, ehkä erikoisuutta tavoittelemassa. Ilmastokriisi lisää tulvia kaupungissa.

Laguunin aukoille on valmistunut tulvaporttijärjestelmä Mose, joka pitää tulvaveden kaupungin ulkopuolella ehkä muutaman vuosikymmenen. Sitten vedenpinta nousee niin paljon, että järjestelmä alkaa käydä hyödyttömäksi.

Kieltäydyn ajattelemasta muita kaupunkeja, muita vajoavia uppoavia kaupunkeja, miljoonakaupunkeja, jollainen tämäkin tavallaan on.

Toukokuu aloittaa kuuman, kuivan kauden alueella. Venetsiassa ei sada kuin muutama pisara kahden viikon aikana. Jo kesäkuussa laguuniin laskeva Brenta-joki on kuiva, ja Veneton alueen vettä säännöstellään.

Kuvassa näkyy roomalainen numero seitsemän, kivilaituria ja merta

Viimeinen matka Venetsiaan

Ei kai ole enää tarpeen mennä Venetsiaan. Ajatus siitä, että olen viimeistä kertaa tässä, Zatterella, vajaata tuntia ennen auringonlaskua, tuntuu sillä hetkellä kirkkaalta.

Ei, muut turistit eivät ärsytä minua, en ole kyllästynyt tungokseen tai naamalle hyppiviin kaupustelijoihin. Kun tunne koronan väistymisestä on vakiintunut, tuntuu siltä, että juhlia on kaikkialla. Täälläkin. Minusta tuntuu, että meillä on ihanaa.

Mutta miksi tulin tänne? Pätevien syiden puutteessa, varmasti. Olen sanonut kaikille, että mentävä on, muuten joudun palauttamaan pandemian lykkäämän matka-apurahan.

Calle kirjoitti, että ainoa pätevältä tuntuva syy on rakkaus. Sen hän sanoi muille ihmisille, rakastuneensa satunnaiseen mieheen, jota lähti seuraamaan. Rakkaus oli sosiaalisesti hyväksyttävä syy stalkkaukselle, tietojen kalastelulle, tungettelevalle käytökselle. Samalla tavalla kuin välttämättömyys on paras veruke sille, että näinä helteisinä, kuivina, ilmastoepävarmuuden jäytäminä vuosina hyppää lentokoneeseen. Ikäänkuin olisi lopulta vain töissä omassa elämässään ja oudoissa paikoissa tuhansien kilometrien päässä. Rakkautta kai on että voi kävellä yksin satojen siltojen yli ja odottaa venetsiankäyntiin kuuluvaa rankkasadetta, jota ei tällä kertaa tule. Samalla se voisi olla muutakin. Tämä paikka ei voi olla muuta, mutta minä olen pelkkää virtaa täällä. Täällä pelkästään muuten vain.

”Muuten vain” kieltäytyy mielekkyydestä. Siitä puuttuu kerronnallinen motivaatio, siitä tulee menneisyyttä, joka ei kelpaa historiaksi.

Olinpa oikukas, voi sanoa itselleen, ehkä suorastaan törkeä. Näin matkustin.

Lisälukemista:

Sophie Calle: Suite vénitienne. 1983. Teoksessa Sophie Calle: Suite vénitienne, Jean Baudrillard: Please follow me. Käänt. Dany Barash & Danny Hatfield. Bay Press. 1988.

Robert C. Davis & Garry R. Marvin: Venice – The Tourist Maze. A Cultural Critique of The World’s Most Touristed City. University of California Press, 2004.

“How was Venice built?” https://allaboutvenice.com/how-was-venice-built/

Edit 1.9. klo 16:17: Korjattu tieto kirjoittajan iästä hänen matkustaessaan ensimmäistä kertaa Venetsiaan (aiemmin kohdassa luki "27-vuotiaana").

Keskustelu