Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Kellomäki

Huvituksen kauhistus – Huvituksen kartanossa toimineessa Yläneen tyttökodissa alaikäisten minuus nujerrettiin kovalla kurilla ja moraalisaarnoilla

Päivitetty 10.09.2022 11:08.
Outi Paltta ja Eila Kotkamaa kuvattuna ikkunan läpi Huvituksen kartanon puutarhassa Yläneellä.
Kuvateksti Outi Paltta ja Eila Kotkamaa vierailivat tyhjillään olevassa Yläneen tyttökodissa muutama vuosi sitten. Kipeät muistot nousivat kummallakin pintaan.
Kuva: Vesa Ranta / Kuva kirjasta Huvituksen kartanon tytöt

Eilan äiti sairastui skitsofreniaan ja Outin äiti alkoholisoitui, kun tytöt olivat alaikäisiä. Kumpikin päätyi katuelämän ja puistoporukoiden kautta pahamaineiseen Yläneen tyttökotiin. Lääkitys oli vahvaa ja putkaa rapsahti pienimmästäkin rikkeestä.

“Sain viettää ensimmäisen yöni kellarissa, huoneessa oli patja lattialla. Aamulla hoitaja tuli hakemaan minua. Minulle annettiin laitoksen vaatteet, moneen kertaan paikattu leninki. Siinä luki Huvitus, Yläne. Sain numeron 73.”

Näin kirjoittaa päiväkirjassaan nyt 74-vuotias Eila Kotkamaa ensi hetkistään Suomen pahamaineisimmassa tyttökodissa, Huvituksessa eli Yläneen tyttökodissa. Siveellisesti hairahtuneiksi leimattuja alaikäisiä tyttöjä vietiin Yläneelle vielä 1970-luvullakin.

– Olin lähtenyt Haapavedeltä karkuun huonoja kotioloja, päätynyt huonoon seuraan Helsingissä, ja sitten poliisit kuskasivat minut Yläneelle. Siellä minusta piti kurilla ja työnteolla koulia yhteiskuntakelpoinen ihminen, Eila kertoo.

Vuodesta 1943 toiminut Yläneen tyttökoti lakkautettiin 1978. Eila kävi kohtalotoverinsa Outi Paltan, 69, kanssa paikan päällä jokunen vuosi sitten. Muistot ja tunteet nousivat pintaan.

– Käytiin katsomassa putkaa, jossa minäkin jouduin pariin otteeseen olemaan. Jos joku olisi nyt sulkenut sen oven takanani, enpä tiedä miten olisi reagoinut, Eila pohtii.

– Huvituksen kartanohan oli valtavan kaunis paikka. Mutta kun mentiin Kivitalon, sen suljetuimman osan sisälle, niin kyllä sieltä sellainen katkeruus nousi, että tämmöisessä paikassa on joutunut olemaan, Outi sanoo.

Samalla retkellä oli mukana myös Outin pikkusisko, toimittaja ja tietokirjailija Jaana Skyttä, joka on halunnut kirjassaan Huvituksen kartanon tytöt antaa äänen Yläneen tyttökodin oppilaiden tarinoille.

– Moni on hävennyt tyttökotimenneisyyttään ja vaiennut siitä tähän päivään asti, Jaana arvelee.

Huvituksen kartanon omenatarha Yläneellä.
Kuvateksti Huvituksen kartano kätki vuosikymmeniä sisälleen monia rankkoja elämäntarinoita. Tilan omenapuut tuottavat yhä runsaasti satoa Huvitus-lajikkeesta, joka on saanut nimensä kartanon mukaan.
Kuva: Vesa Ranta / Kuva kirjasta Huvituksen kartanon tytöt

Nousevan auringon talossa

Eilan koti Haapavedellä Pohjois-Pohjanmaalla oli köyhä, ruuasta oli pulaa ja perhe joutui muuttamaan monta kertaa, aina vain huonompaan tölliin. Lopulta ei ollut edes ulkovessaa, vaan tarpeillaan piti käydä talon takana.

– Minä olen kutsunut sitä nousevan auringon taloksi. Paikka kuulu kurjuuden, Eila sanoo.

Eilan äiti sairastui skitsofreniaan ja joutui vuodeksi sairaalaan, kun Eila oli 13-vuotias. Siihen loppuivat Eilan lapsuus ja koulunkäynti, koska hänen tehtäväkseen jäi hoitaa koti, pienemmät sisarukset, tehdä ruokaa ja pestä pyykit.

– Liian paljon, liian varhain, Eila sanoo.

Outi kasvoi Oulussa, omien sanojensa mukaan tavallisessa perheessä, isä kävi töissä, äiti oli kotona. Mutta siinäkin perheessä lapsuus loppui liian aikaisin, kun isä kuoli äkillisesti.
Outi oli silloin 12-vuotias.

– Isän kuoleman jälkeen äiti alkoi juoda, ja meillä alkoi hypätä nuoria ja vanhoja miehiä. Elämä muuttui sekavaksi, eikä minullakaan ollut teininä enää mitään rajoja. Sain mennä ja tulla niinkuin halusin, Outi sanoo.

Oululaiset Sylvi ja Pentti Skyttä poseeraavat Outi-vauva sylissään Oulussa 1950-luvun alkupuolella.
Kuvateksti Kun kaikki oli vielä hyvin. Sylvi ja Pentti Skyttä perhekuvassa Outi-vauvan kanssa 1950-luvun alkupuolella Oulussa.
Kuva: Jaana Skytän kotialbumi

Sekä Eila että Outi päätyivät asumaan kaduille, puistoihin ja kavereiden nurkkiin.
Mutta kuinka hairahtuneita he sitten olivat?

– Niin, onko se nyt sitten hairahtumista vai mitä, mutta onhan se nyt selvää, että kun majaili vaikka kavereiden nurkissa, niin jollakin keinolla se yösija oli maksettava. Yleensä seksillä, Eila sanoo.

Outi sanoo, että seksillä yösijan maksaminen oli tavallaan se pienimmän riesan tie.

– Kun heti antoi, niin sai lopun yötä nukkua. Sai ruokaa ja ehkä ryypynkin.

Käsinkirjoitettua tekstiä Jaana Skytän päiväkirjasta joulukuulta 1969, jossa hän kirjoittaa siskonsa karanneen nuorisokodista kaksi kertaa.
Kuvateksti Jaana Skyttä kirjoitti lapsena päiväkirjaansa, että Outi-sisko on karannut nuorisokodista. Nuorisokodin jälkeen Outi joutui Yläneen tyttökotiin ensimmäisen kerran vuonna 1970.
Kuva: Jaana Skytän kotialbumi.

Ihmisen minuus yritettiin nujertaa

Yläneen tyttökodissa oli kova kuri ja tarkka päiväjärjestys. Huvituksen kartano oli iso maatila, ja työnteko oli se keino, jolla hairahtunut tyttö palautettiin yhteiskuntakelpoiseksi. Tyttökodin johtaja oli ankara ja pelätty mies, Martti Kuusikoski.

– Hän sanoi, että kova työ ja rukous ovat parhaat parannuskeinot. Ja että pelko on tytöille vain hyväksi, tällaisia ajatuksia Jaana Skyttä on tyttökotiin liittyvistä lähteistä löytänyt.

Tyttökotiin joutuminen oli suuri häpeä. Sitä häpeää eivät ainakaan hälventäneet johtajan säännölliset moraalisaarnat.

– Hän sanoi, että me tytöt emme ole mitään eikä meistä koskaan tulekaan mitään. Että kaatopaikan rotatkin ovat meitä arvokkaampia. Kyllä se oli nuorelle tytölle kuin piiskansivallus päin kasvoja, Eila sanoo.

Mutta jos laitoksessa oli tarkoitus oppia tavoille, niin mistä tuollainen henkinen mitätöinti oikein kertoo?

– Kun ihmisen koko identiteetti ja minuus yritettiin nujertaa, niin sillä tavalla ihminen saatiin helpommin tottelemaan ja vallan alle, Jaana arvelee.

Jokaisesta rikkeestä lähti pisteitä - Toista Yle Areenassa

Alaikäiset tytöt leimattiin siveettömiksi

Tyttökodin johtaja arvelee vuonna 1967 tehdyssä Ylen tv-dokumentissa, että valtaosalla tytöistä on seksuaalihäiriöitä ja siksi heidät on passitettu tyttökotiin.

Todellisuudessa moni Yläneelle päätyneistä tytöistä tuli rikkonaisesta perheestä, oli väkivaltaa, alkoholismia ja kaltoinkohtelua. Huoltopoliisi korjasi putkaan vailla vakinaista asuntoa olevat, kuten Outille ja Eilallekin kävi. Osa tytöistä kuului niin kutsuttuihin laiva- ja rekkatyttöihin.
Kirjaa kirjoittaessaan Jaana Skyttä penkoi arkistoja ja kävi läpi melkein 400 tytön potilaskortit.

– Monella oli takanaan lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä. Eniten minua kosketti 10-vuotiaan tytön tarina. Kuusi miestä oli hänet porukalla raiskannut, mutta tyttö todettiin seksuaalisesti häiriintyneeksi ja hänet passitettiin laitokseen. Vika oli siis lapsessa, uhrissa, ei niissä aikuisissa miehissä, Jaana sanoo.

Toimittaja, tietokirjailija Jaana Skyttä Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman studiossa.
Kuvateksti Jaana Skyttä penkoi runsaasti arkistoja ja tutki lähes 400 Yläneen tyttökodin potilaskorttia kirjaansa varten.
Kuva: Harri Hinkka / Yle

Outi raiskattiin, kun hän oli 13-vuotias, ja siitä jäi pitkät jäljet. Hän arvelee, että tyttökodissa seksuaalihäiriönä pidettiin sitä, että ei ole enää neitsyt. Myös Eilalla on takanaan kokemuksia siitä, miten aikuiset koskettelevat paikoista, joihin ei kuuluisi koskea.

– Kyllä lapsi jo tiesi, ettei tämä ole oikein.

Millaista apua tytöt sitten olisivat tarvinneet? Eila ja Outi ovat sitä mieltä, että tarkassa päiväjärjestyksessä oli paljon hyvää, koska monen elämänhallinta oli hukassa. Mutta rankat kokemukset olisivat tarvinneet myös muunlaista käsittelyä kuin haukkumista ja raskaissa töissä raatamista.

– Psyykenlääkkeitä tarjottiin, mutta jonkinlaista terapiaa sitä olisi kaivannut, Outi sanoo.

Yläneen tyttökodin niin sanottu kivitalo.
Kuvateksti Kivitalossa oppilaat joutuivat ankaran valvonnan alle ja huoneet lukittiin yöksi. Putkat olivat Kivitalon kellarissa.
Kuva: Vesa Ranta / Kuva kirjasta Huvituksen kartanon tytöt

Terapian sijasta tytöt joutuivat putkaan pienistäkin rikkeistä. Karkaaminen oli rikkeistä suurin, mutta päiväpeitolla istuminen, kiroilu, tupakanpoltto ja yleinen kapinallisuus saattoivat viedä neljäksikin päiväksi eristykseen.

– Siellä sitten istuttiin karheat putkahaalarit päällä ja mietitiin elämää. Itkuakin tuherrettiin, mutta mielessä oli myös uho: kyllä minä teille vielä näytän, Outi Paltta ja Eila Kotkamaa muistelevat.

Kuvassa Eila Kotkamaa Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman studiossa elokuussa 2022.
Kuvateksti Eila Kotkamaa muutti Yläneeltä vapautumisen jälkeen Ruotsiin ja teki työuransa päihde- ja mielenterveystyön parissa.
Kuva: Harri Hinkka / Yle

Pitkä tie tasapainoon

Sitten koitti päivä, kun Huvituksen portit aukenivat. Eila pääsi pois Yläneen tyttökodista vuonna 1966. Outi oli laitoksessa kolmeen otteeseen 1970-luvun alussa.

– Vaikka katu kutsui, niin tiesin, että en enää palaa irtolaiselämään. Sain aika pian vapautumisen jälkeen lapsen ja muutimme Ruotsiin. Kyllä kai se jonkinlaista pakoa oli, en halunnut, että tyttärelleni tullaan ilkkumaan, äitisi on tyttökodin kasvatti, Eila pohtii.

Outin mukaan katuelämä meni hänellä jollakin tavalla veriin, se oli tuttua ja turvallista. Silti hän halusi repiä itsensä siitä elämästä irti, ja kaikki muuttuikin, kun hän tapasi nykyisen puolisonsa.

– Hän pelasti minut, en varmaan olisi ilman häntä tässä kertomassa tarinaani. Ollaan oltu yhdessä 47 vuotta. Kun lapsuusperhe hajosi, niin nyt minulla oma perhe, lapset ja lapsenlapset ovat kaikki kaikessa, Outi sanoo.

Kuvassa Outi Paltta Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman studiossa Tohlopissa Tampereella.
Kuvateksti Outi Paltalle perhe ja lastenlapset ovat kaikki kaikessa.
Kuva: Harri Hinkka / Yle

Tänä päivänä Eila Kotkamaa ja Outi Paltta voivat jopa hymyillä karvaille kokemuksilleen, mutta tie tasapainoon on ollut pitkä. Jaana Skytän kanssa he ovat pohtineet sitä, miten tärkeää on ollut karistaa uhrin viitta harteiltaan ja jatkaa eteenpäin.

– Sitä saatetaan helposti sanoa, että miksette vaan menneet kouluun ja työhön, mutta kun se oli jo juurtunut sinne selkäytimeen se levottomuus, eikä niitä rakennuspalikoita välttämättä nuorena löytynyt, Jaana miettii.

Outi sai elämänsä järjestykseen terapian ja sopivan mielialalääkityksen avulla. Eila puolestaan hakeutui päihde-ja mielenterveystöihin, omien sanojensa mukaan kaltaistensa siipirikkojen pariin.

– Itsetuntoa pitää pala palalta rakennella. Tulee takapakkia ja menee siihen uhrin osaan takaisin. Vähitellen saa kuitenkin itsevarmuutta, kun huomaa, että pärjää, tekee töitä ja löytää paikan maailmasta. Siinä se häpeäkin hälventyy, pikkuhiljaa, Eila sanoo.
Flinkkilä ja Kellomäki Yle TV1 lauantaina 10.9. kello 17.10 ja sunnuntaina 11.9. kello 9.10 sekä Yle Areena. #flinkkiläkellomäki