Pia Pitkänen lähti ultrapitkälle yksinvaellukselle testaamaan rajojaan – tunnekuohu yllätti

Yksinvaeltaja suunnittelee kaiken tarkasti, mutta oman mielen liikkeitä ei voi ennustaa. Toimittaja lähti ottamaan selvää, onko yksinvaelluksen maine vapauttavana kokemuksena totta.

Ensimmäisten kahden vaellusviikon aikana Pia Pitkänen oli innostunut ja kiitollinen, mutta välillä päälle vyöryivät myös yksinäisyys ja koti-ikävä. Pahimpina hetkinä hän kyseenalaisti koko reissun ja oli jopa itkuinen, mitä ei yleensä ole. Kaupan päälle hän sairastui flunssaan.

Elokuun 8. päivänä 2022 turkulainen Pia hyvästeli perheensä ja aloitti Ruotsin Kvikkjokkista loputtomalta tuntuvan urakkansa, noin 800 kilometrin ja kuuden viikon mittaisen vaelluksen.

Pia on kokenut retkeilijä ja kulkenut yksin ennenkin. Silti ailahtelevat tunteet tulivat hänelle yllätyksenä.

Legendaarinen Kalottireitti

Kun Pia oli lapsi, takapihalta alkanut metsä oli luonteva leikkipaikka. Muutamia murrosiän mukanaan tuomia välivuosia lukuunottamatta Pia on aina viettänyt aikaa luonnossa ja raivannut harrastukselleen aikaa.

Arjessa on paljon vastuuta ja aikataulutusta. Vaelluksella olen vastuussa vain itsestäni. Syön, nukun ja liikun sisäisen kelloni mukaan.

Koronapandemian vallatessa maailman vuonna 2020 ihmiset linnoittautuivat koteihinsa. Pia ahmi retkeilyyn ja vaellukseen liittyviä artikkeleita ja katseli videoita. Silloin muistui myös mieleen kauan sitten luettu juttu naisesta, joka käveli yksin pohjoisen Kalottireitin.

Pian opinnot olivat tulossa päätökseen ja samaa tahtia kypsyi päätös Kalottireitille lähdöstä. Monesti viikon tai kahden mittaisten vaellusten jälkeen Pia on kokenut päivien loppuvan kesken. Kalottireitillä Pia haluaa testata itseään, tulisiko sitä samaa tunnetta vielä 800 kilometrin jälkeenkin.

Läheistensä lisäksi Pia kertoi aikeistaan vain retkeilyä harrastaville ystävilleen. Heiltä hän sai hieman ymmärrystä suunnitelmalleen. Monen muun mielestä idea oli täysin hullu.

Vaeltamisen vaativa kuningaslaji - ennakointia ja suunnittelua

Suomen Ladun hiljattain julkaiseman retkeilybarometrin mukaan yli puolet retkeilyä harrastavista tekee useamman vuorokauden mittaisia vaelluksia. Yli 8 vuorokauden vaelluksia tekee kuitenkin vain 9% vastaajista. Yksinvaeltajista 61% on miehiä.

Sosiaalisen median palstoilla vaeltajan taidot ja uskottavuus mitataan yksinvaellusten määrällä, kestolla tai kohteella. On kuitenkin tärkeää muistaa, että oikeassa elämässä jokainen vaellus on syytä mitoittaa kulkijalleen sopivaksi ja turvalliseksi. Etenkään yksinvaellukselle ei pidä lähteä hetken mielijohteesta.

Mitä pidempi vaellus, sitä enemmän työtä ja suunnittelua pitää tehdä etukäteen.

Pia hankki karttoja, hahmotti reittiä ja laati suuntaa antavan aikataulun, jonka mukaan hän kävelisi keskimäärin 18 kilometriä päivässä. Aikaa olisi noin kuusi viikkoa.

Hän kuivasi ja vakumoi ruokia. Niiden piti olla sellaisia, joiden valmistamiseen ei kulu paljon kaasua.

Hän myös kasasi valmiiksi täydennyspaketteja, jotka puoliso sitten lähettäisi oikeaan aikaan matkan varrelle, Abiskoon ja Kilpisjärvelle. Paketeissa oli lisää ruokaa ja hygieniatarvikkeita.

Oli hankittava myös uudet polkujuoksukengät ja kevyempi teltta.

Pia mietti pahimmat riskit jo etukäteen. Tällä reissulla niitä ovat loukkaantumiset hiljaisilla polkuosuuksilla ja vuolaiden vesistöjen ylitykset yksin. Erilaiset varusterikotkin ovat mahdollisia.

Erämaassa kännykän kenttää ei ehkä ole eikä ihmisiäkään tule vastaan jatkuvasti. Apua on saatava, jos eksyy, sairastuu tai loukkaantuu.

– Minulla on jo vuosia kulkenut mukana satellittiiviestintälaite, jolla voin pitää yhteyttä kotiin ja hälyttää tarvittaessa apua.

Ainakin naisten kesken keskustellaan yksin luonnossa kulkemiseen liittyvistä riskeistä tai peloista.

Naiset saattavat pelätä petoeläimiä ja pimeää, mutta etelän kansoitetummissa kohteissa naisia yleensä pelottavat eniten muut ihmiset, pääasiassa huonosti käyttäytyvät miehet.

Piaa ei ihmiset pelota. Hän luottaa järkeensä ja intuitioonsa. Jos joskus onkin autiotuvalle tai leiriin osunut vaikkapa juopottelevia ja tytötteleviä miesporukoita, Pia on yleensä katsonut parhaaksi jatkaa matkaansa.

Sen sijaan vuosi sitten koettu ukkosmyrsky meinasi lopettaa koko harrastuksen. Pia oli yksin teltassa, kun ukkonen tuli suoraan päälle. Teltta kylpi valossa ja iholla tuntui sähköistä kihelmöintä. Lähistöllä kaatui puu.

– Silloin ajattelin, etten telttaile enää koskaan! Mutta olen jatkanut kuitenkin.

Ensimmäiset 600 kilometriä

Parin viikon ja sairastetun flunssan jälkeen sekä keho että mieli olivat sopeutuneet ja matka alkoi taittua paremmin. Päivämatkat pitenivät siten, että Pia kuroi nopeasti umpeen sairaspäiviin tuhrautuneet päivät ja enemmänkin. Mitään muita fyysisiä ongelmia ei ilmennyt.

Pohjoisen sää oli viileä, sateinen ja tuulinen, aurinko paistoi harvoin. Päivät kuluivat nopeasti yksin kävellessä. Illan tullen Pia majoittui autiotupiin aina kuin mahdollista. Siellä oli mukava päästä rupattelemaan muiden kulkijoiden kanssa.

Uudet kengät alkoivat hajota jo alkumatkasta ilmeisen valmistusvirheen vuoksi. Liiman avulla ne kestivät Abiskoon saakka, mistä Pia sai täydennyspaketin mukana vanhat kenkänsä. Uusi ultrakevyt telttakaan ei ollut parhaimmillaan tunturien navakoissa syystuulissa. Helmaan tuli repeämä ja oviaukko repsotti auki. Pia pyysi puolisoaan lisäämään seuraavaan Kilpisjärvelle tulevaan täydennyspakettiin vanhan luottotelttansa.

Treffit Kilpisjärvellä

Kun tapaan Pian kilpisjärveläisen majoitusliikkeen pihassa lauantaina 3. syyskuuta, hänellä on takanaan noin 600 kilometriä ja hän kaipaa suihkua, unta ja kunnon ruokaa. Syömme maittavan ravintola-aterian ja majoitumme pieneen mökkiin.

– Ihanaa päästä puhumaan jonkun tutun kanssa! Pia huokaa.

Olen tuntenut Pian vuodesta 2017, kun hän poimi minut kyytiin Tuuloksen kauppakeskukselta. Osallistuimme molemmat Outdoor Siskot -yhteisön retkeen Evon retkeilyalueella.

Sittemmin olemme tavanneet muutaman kerran vuodessa vaeltaen, meloen ja hiihtäen. Pialta olen oppinut valtavasti suunnistamisesta, varusteista, rinkan pakkaamisesta ja retkiruuista. Hän on myös kärsivällinen, järkevä ja suunnitelmallinen.

Kun Pia kertoi tulevasta vaelluksestaan, sain järjestettyä aikatauluani niin, että voisimme kävellä pari päivää yhdessä.

Toisen puolen viikosta vaeltaisin itsekin yksin, ensimmäistä kertaa Lapin erämaaolosuhteissa.

Kaksi vuorokautta yhtä matkaa

Seuraava päivä alkaa järkytyksellä: puolison lähettämä täydennyspaketti ei olekaan saapunut Kilpisjärvelle.
Nyt Pialta puuttuvat niin loppumatkan ruuat, teltta kuin kengätkin, sillä vanhatkin lenkkarit ovat jo puhkikuluneet.

Pian ei auta kuin lähteä ostoksille ja kilauttaa kaverille. Onneksi kengät ja ruokaa saa paikallisista kaupoista, vaikka Pia ei valmisruokia yleensä suosikaan. Kilpisjärveläisen tuttavan varastosta löytyy sopiva teltta lainaksi loppumatkan ajaksi.

Pia kävelee rivakasti kivisestä polusta huolimatta ja minä yritän pysyä perässä. Hänellä on tietysti puolta vähemmän ikävuosia ja takanaan monta sataa kilometriä. Reidet silkkaa rautaa ja taitavasti pakattu kevyt rinkka. Saarijärven tuvalla nautitun lounaan jälkeen lähdemme nousemaan Teemalovaaran rinnettä ylös.

Kivikkoinen maisema muuttuu koko ajan kuumaisemmaksi ja tuuli puhaltaa viiltävän kylmästi.
Päivän päätteeksi on mukava majoittua lämpimään Kuonjarjoen autiotupaan.

Aamuun mennessä kaminan piipussa koko yön myrskylukemissa kolistellut tuuli on huomattavasti laantunut. Tänään kävelemme yhdessä Meekonlaaksoon, missä tiemme eroavat.

Aamupäivän tihkusateen jälkeen taivas alkaa rakoilla ja aurinko pääsee valaisemaan jylhän Saivaaran ja laakson reunojen kellastuneet tunturikoivut. Harmaan ja kivisen maaston jälkeen on ihanaa nähdä taas värejä.

Meekonjärven söpö autiotupa nököttää hieman kalottireitistä erillään kirkkaana kuohuvan joen varressa. Kuin pieni paratiisi.

Syömme pussilounaat ja sitten Pian on aika jatkaa kohti Kautokeinoa. Toivotan hänelle turvallista matkaa ja muistutan laittamaan viestiä, kun on päässyt perille.

Minun yksinvaellukseni - omia polkuja ja itsetutkiskelua

Seuraavat kolme päivää kuljen yksin.

Ensin kuitenkin vietän pitkän illan laiskotellen kauniissa Meekonlaaksossa Saivaaraa ihastellen.

Etsin joelta sopivan kohdan, mistä uskallan kahlata yli.

Vesi on kylmää.

Kauempaa katsottuna maasto näyttää samalta, verrattain helppokulkuiselta ylängöltä, mutta todellisuussa jättimäisten lohkarepeltojen välissä väijyy kosteaa mättäikköä.

Toiseksi viimeisen yöni vietän aivan yksin.

Yksinäisyyden tunne korostuu silloin kun pystytän telttani keskelle erämaata enkä muiden majoitteiden sekaan autiotuvan pihapiiriin.

Pilvisen päivän maisema on hiljainen, kuin vähän uupunut sekin. Ikäänkuin se vain kaikkensa antaneena odottaisi talven tulemista ja paksuun lumivaippaan kääriytymistä.

Ymmärrän Piaa. Itsekin voisin nyt jonkun kanssa rupatella siitä miten päivä sujui. Sen sijaan kuuntelen äänikirjaa.

Nukun aika huonosti ja toivon, etteivät porot jyrää telttaani ja minua sen mukana.

Niin kuin sää vaihtelee tunturissa, vaihtelee myös vaeltajan mieli.

Torstaina aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.

Talvi ei tullutkaan vielä.

Shortsit olisivat sopivin asu, mutta tyydyn vain riisumaan ylimääräiset merinovillakerrokset pois.

Löydän helposti reitin Kutturakuruun ja laskettelen sen reunaa alas.

Pesen hiukseni jääkylmällä purovedellä ja syön itsekuivattua hernekeitttoa sekä kuivalihaa.

Vitsit, että on hyvä fiilis!

Elina Toivonen

Olen aivan haltioitunut kaikesta kauniista ympärilläni.

Ymmärrän, että sää olisi voinut olla täysin päinvastainen. Sateella, märässä kivikossa alaspäin kulkeminen ja reitin löytäminen olisi ollut hankalampaa.

Polku loppuu, haikeus jää

Polku Termisjärveltä Kilpisjärvelle on pitkä ja suora. Se valmistelee minua perillä odottavaan mökkimajoitukseen, suihkuun ja tuoreeseen ruokaan, aivan kuten Piaa vajaa viikko sitten. Minulla on takanani kuitenkin vain noin 70 kilometriä ja kuusi päivää.

Tietynlaista haikeutta vaelluksen päättymiseen kuitenkin aina liittyy, vaikka minulle matka-aika tuntuikin sopivalta.

Seuraavana päivänä, lauantaina 10.syyskuuta, kilahtaa viesti Pialta. Hän on päässyt määränpäähänsä Kautokeinoon. Jälleen aikataulustaan edellä. Hän on kävellyt noin 800 kilometrin matkan 34 päivässä, keskimäärin vajaat 27 kilometriä päivässä. Siis päivittäin lähes kymmenen kilometriä enemmän kuin oli aluksi suunnitellut.

Omien sanojensa mukaan hän olisi voinut edelleen jatkaa kävelyä. Ja koska junaliput olivat varattuina vasta viikon päähän, hän jatkoi retkeilyä vielä Urho Kekkosen kansallispuistoon.

Epätodellinen ja haikea olo. Tässäkö tää oli? Ehkä ymmärrän kaiken vasta myöhemmin....

Pia Pitkänen