Susi tupasvillasuolla näyttää upealta kuvassa, mutta ei kerro totuutta Suomen luonnon kriisitilasta – Antti Haataja etsii uusia tapoja kuvata muutosta

Koskemattoman maiseman valloittajat ja kojuista kuvatut söpöt eläimet toistavat Suomen luonnosta yli sata vuotta vanhaa, maalauksista tuttua mielikuvaa. Kulttuuricocktail haastatteli ympäristön muutosta dokumentoivaa Antti Haatajaa Saariselällä.

Maisema on varvikkoista tunturiavaruutta silmänkantamattomiin. Tässä vihreänruskeassa tyhjyydessä on kieltämättä jotain puhuttelevaa. Tekee mieli pysähtyä ja kokeilla, saisiko silmä otteen Saariselän Kiilopään huipusta.

Nämä romantisoidut maisemat ovat valokuvaaja-tietokirjailija Antti Haatajalle tuttuja, vaikka hän ei ole käynyt tällä reitillä aikaisemmin. Olemme Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitsevan Vahtamapään huipulla matkalla Rumakuruun.

Ylä-Lapin avaruus ilta- ja aamuaurinkoineen on tallennettu tuhansiin myyviin maisemakuviin. Siksi Haatajasta tuntuu kuin hän olisi kokenut jo tämän kaiken.

– Valtavirtavalokuviin kyllästyy, eikä se välttämättä resonoi todellisuuden kanssa, Haataja sanoo.

Tuntureiden päällä näkyy porojen siluetteja. Kuten mekin, ne ovat nousseet puurajan yläpuolelle pakoon sääskiä ja kesäkuun tukalaa hellettä. Tunturissa käy mieto tuulenvire.

Haataja katsoo poroja. On hänen valokuvaprojektinsa ensimmäinen maastopäivä.

– Täältä puuttuu jäkälä täysin. Se on kylmä tosiasia.

Jäkäläraja myötäilee Suomessa poronhoitoalueen rajaa, mutta ei mennä nyt poronhoidon ongelmiin ja ylilaidunnukseen. Haatajan pointti on tämä: ihminen muuttaa maisemaa, emmekä välttämättä edes huomaa sitä.

Saariselän kaltaisissa suosituissa retkeilypaikoissa otetuissa myyvissä maisemakuvissa eivät ilmastonmuutos tai luontokato näy. Tai ehkä näkyvätkin, jos osaa katsoa: jäkälän katoaminen on esimerkki muutoksesta, jonka ihminen on saanut aikaan poronhoidolla.

Tätä ihmisen aiheuttamaa muutosta Haataja on tullut kuvaamaan.

Maisemien uusi kultakausi

Luontokuva elää kultakauttaan valokuvissa, eritoten Instagramissa ja Facebookissa.

Samaan aikaan luontovalokuvauksen suosio harrastuksena kasvaa. Yksi syy tähän puolestaan on todennäköisesti retkeilyn suosion kasvu: luonnossa liikkuminen on nyt suosittua.

Satu Vaarula voitti pelkonsa ja sukelsi kameran kanssa pimeyteen: kuvat paljastavat pinnanalaisen maailman, jossa ihmisen jälki ei näy

Luontokuvaajien kenttä on moninaistunut. Suomen Luonnonvalokuvaajien jäsenistä joka kymmenes oli nainen kymmenen vuotta sitten, nyt heitä on jo melkein kolmannes.

Siinä, missä retkeilijä harvoin näkee luonnossa petoeläimiä, näkevät katsojat Instagramin ja Facebookin kuvissa susia (erittäin uhanalainen), maakotkia (vaarantunut) ja karhuja (silmälläpidettävä).

Suomen seuratuin luontokuvaaja Konsta Punkka on kuvannut myös äärimmäisen uhanalaisen naalin.

Karhut ja sudet houkutellaan kojuille ruualla, mikä on Antti Haatajan mukaan ongelmallista. Vastaavasti suurin osa maisema- ja luontokuvista on otettu kansallispuistoissa tai luonnonsuojelualueilla.

Haatajan kolmas tietokirja Tappajat (Tammi 2022) käsittelee suurpetoja. Kirjan taustatyötä tehdessään Haataja luki susien luontaista reviiriä käsitteleviä tutkimuksia. Niiden mukaan sudet eivät juurikaan viihdy soilla.

Silti Suomessa otetuissa valokuvissa sudet ja karhut seisoskelevat usein usvaisella tupasvillasuolla.

– Siis ympäristössä, joka ei todennäköisesti edes ole niille luontainen. Kojut ovat soilla, Haataja sanoo.

Antti Haataja on usein miettinyt, mitä kojukuvia ottavien valokuvaajien mielessä liikkuu matkalla kuvauspaikalle: matkan varrella ei voi olla näkemättä avohakkuita.

Kainuuseen ja Lappiin suuntautuneilla kuvausmatkoillaan Antti Haataja on usein miettinyt, mitä kojukuvia ottavien valokuvaajien mielessä liikkuu matkalla kuvauspaikalle. Matkan varrella ei voi olla näkemättä avohakkuita, tuulivoimapuistoja tai muita ihmisen voimaperäisiä jälkiä ympäristössä.

– Toisaalta, mikä velvollisuus yhdelläkään luontokuvaajalla olisi kuvata rumia juttuja, esimerkiksi avohakkuita.

Haataja vastaa itse: Ei mikään.

Eläimiä enemmän kuvissa kuin luonnossa

Selaan vielä kertaalleen, miltä retkipaikkamme Saariselkä näyttää Instagramissa. Näytöllä oleva kuvavirta on talvinen, vaaleanpunainen ja revontulipainotteinen.

Kesäisissä kuvissa näkyy avara maisema, pyöräilijöitä, vaeltajia ja heidän koiriaan. Kaikkina vuodenaikoina merkittävää on valo: talvella sen puutteen ansiosta näkyvät revontulet, kesällä matalalla roikkuva yöttömän yön aurinko.

Eläimistä eniten tilaa saavat porot.

Luonnonvaraisista eläimistä otettuja valokuvia kutsutaan valokuvauskielellä perinteisiksi luontokuviksi ja luonnonmaisemiin keskittyviä maisemia maisemakuviksi.

Ekologisia kysymyksiä tietoisesti käsitteleviä kuvia kutsutaan puolestaan ympäristökuviksi.

Kategoriat menevät usein limittäin, mutta sisällöllisesti kuvat imitoivat vanhempia maalauksia ja kuvia, kuten Eero Järnefeltin vuonna 1930 maalamaa teosta Maisema Kolilta. Sitä imitoivia kuvia löytyy pelkästään Instagramista tuhansia.

Karhut, ahmat ja joutsenet ovat kansallista kalustoa ja niiden avulla säilytetään koskemattomasta erämaasta löytynyttä kansallisuutta. Maisemaa katsotaan ylhäältä alas ja se aukeaa laajana silmien eteen.

Saariselän kuvissakin korostuu avaruus, iltavalossa kylpevien matalien tunturien silhuetit ja päättymättömistä erämaista kertova koskematon maisema.

Haataja saapui Saariselälle Kainuun Kuhmosta, jossa avohakkuiden ja raiskioiden näkemiseltä ei voi välttyä. Hänen mukaansa hakkuut laajenevat alueella vuosi vuodelta, koko ajan uusiin paikkoihin.

Täällä kansallispuistojen ja porotalouden Ylä-Lapissa metsätalouden jäljet eivät ole yhtä silmiinpistävät kuin muualla Suomessa.

– Siinä mielessä tänne tuleminen on kuin ensihoitoa sielulle, hän sanoo.

Avohakkuukuvasto ja valokuvat tuhotuista metsistä tehtiin tunnetuksi jo 1970- ja 1980-luvuilla, kun metsänhoitomenetelmän kritiikki todenteolla alkoi.

Tunnettuja ympäristönmuutoksen kuvaajia Suomessa ovat esimerkiksi Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, joiden Suomen metsiä käsittelevän trilogian ensimmäinen osa, Puiden kansa, julkaistiin vuonna 1997.

Viimeinen, kuluvana vuonna valmistunut osa kuvaa pohjoisen rikkaita havumetsäekosysteemejä ja metsäluonnon uhanalaistumista. Pohjoistuulen metsä -näyttely on lokakuun alkuun asti esillä Suomen valokuvataiteen museossa.

Kuuntele Areenasta Minna Pyykön toimittama Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon haastattelu Pohjoistuulen metsä -näyttelystä kesältä 2022.

Hienojen metsien kuvat

26:57

Sekä kiiltokuvamaisemat että hakkuukuvasto on jo nähty.

Suomessa on kritisoitu metsän hävitystä valokuvalla jo vuosisadan alussa vuonna 1913. Tuona vuonna I.K. Inhan Päijänteen rannalta ottamassa kuvassa näkyy hakkuuaukea.

Vielä vuonna 1896 julkaistussa teoksessaan Suomi kuvissa Inha oli kuvannut samaa aluetta kansallisromanttisessa hengessä.

Haataja kertoo kysyneensä suomalaiselta tunnetulta luontokuvaajalta Heikki Willamolta, miksei tämä kuvaa avohakkuita.

– Hän vastasi, että se tehtiin jo 70- ja 80-luvuilla, eikä se oikeastaan muuttanut mitään.

Sekä kiiltokuvamaisemat että hakkuukuvasto on jo nähty.

– Pitäisi keksiä jotain muuta, Haataja sanoo.

Kuvaajat uuden edessä

Antti Haataja ei ole ainoa, jonka tapa katsoa ja tulkita luontoa on murroksessa ilmastokriisin ja luontokadon seurauksena.

Kirjailija-toimittaja Jenni Räinän teos Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla pohtii, miten ylipäänsä luonnossa pitäisi olla ilmastonmuutoksen ja luontokadon aikakaudella.

Yksi Räinän haastateltavista on Instagramin tunnetuksi tekemä valokuvaaja Eeva Mäkinen. Haastattelu on tehty Riisitunturilla, yhdessä tunnetuimmista tykkylumen kuvauspaikoista Suomessa.

Vielä joitain vuosia sitten Mäkisen ottamat luontokuvat olivat esimerkiksi Uudesta-Seelannista, Galapagos-saarilta tai Patagoniasta. Kirjassa Mäkinen kertoo kuvaavansa nykyään lähinnä Suomessa, sillä hän ymmärsi, ettei matkustamisen romantisointi ole kestävää.

Mäkinen miettii kirjassa, miten kauniita luontokuvia esittämällä voi toisaalta näyttää, mitä olemme vaarassa menettää. Samalla hän pohtii, osaako katsoja katsoa kuvia niin.

Mäkinen kertoo Kulkijoissa tiedostavansa, että hänen kuvaamisensa tulee muuttumaan ja sen yhteys hänen arvomaailmaansa näkymään selvemmin.

Viime vuosien aikana havahtuneita luontokuvaajia on ilmaantunut muutamia.

Esimerkiksi Muoniossa asuva valokuvaaja Terhi Tuovinen (@terhituovinen) on alkanut kuvata ilmastonmuutoksen myötä pohjoisesta katoavia palsasoita ja Riku Karjalaisen videoissa kuvataan ilmastonmuutoksen myötä katoavia talvia ja palsasoita. Myös Instagram-valokuvaaja Ossi Saarinen (@soosseli) nostaa usein julkaisuissaan esille ilmastonmuutoksen ja luontokadon.

Ihmisen jäljet ja äänet

Maastopyöräilijä ohittaa meidät. Polkupyörän kellon kilahdus kansallispuistojen kansallismaisemissa, varsinkin täällä Saariselällä, on tullut viime vuosina tutuksi.

Pyöräilyreittejä on kehitetty viime vuosina ja puistossa vierailee vuosittain noin 370 000 kävijää.

Puisen tolpan päässä on neliö laatta, jossa on aaltoileva v-kirjain ja sen päällä aurinko. Kuva symboloi Saariselän ja Kaunispään väliltä löytyvää Rumakurua. Merkit viitoittavat reittimme sinne.

Haataja on tutkinut Kansallisarkistosta löytämiään suomalaisen maantieteilijän, geologin ja valokuvaaja Erkki Mikkolan kuvaamia maisemakuvia, jotka Mikkola on ottanut sata vuotta sitten.

Mikkola kuvasi Rumakurun vuonna 1929. Haataja aikoo ottaa nyt samanlaisen kuvan. Tai niin samanlaisen kuin voi: maisema on muuttunut sadassa vuodessa paljon.

– Ilmastonmuutos näkyy varmasti selvästi. Puuraja on todennäköisesti noussut paljon.

Haataja on kotoisin Kajaanista ja viettänyt lapsuudessaan paljon aikaa Kuhmossa. Nykyään hän asuu Sipoossa. Hän on opiskellut kansantaloustiedettä Helsingin kauppakorkeassa ja lisäksi muun muassa matematiikkaa ja informaatioverkostoja.

Vuonna 2007 hänelle tuli tarve hankkia kamera ja lähteä pohjoiseen kuvaamaan.

Vuodesta 2014 lähtien Haataja on kirjoittanut ja valokuvannut tietokirjoja. Viimeisen kolmen vuoden aikana hän on viettänyt yhdeksän kuukautta vuodesta kuvaamassa ja dokumentoimassa luontoa projekteihinsa.

Paikka on muuttunut enemmän kuin ajattelin.

Antti Haataja Saariselän Rumakurusta

Meneillään olevan, kaksivuotisen projektin kuvauslistalla on noin 150 Mikkolan kuvaamaa paikkaa, joista mahdollisimman monta Haataja aikoo kuvata Koneen Säätiön apurahan turvin.

Haataja dokumentoi muutosta asettamalla rinnakkain nykyhetken ja sata vuotta sitten otetut kuvat.

Saavumme Rumakuruun. Näemme päivätuvan, liiterin, nuotiopaikan ja huussit. Sääsket huomaavat meidät. Haataja katsoo puhelimeensa tallennettua Erkki Mikkolan ottamaa kuvaa Rumakurusta ja kaivaa kameran esiin repusta.

– Paikka on muuttunut enemmän kuin ajattelin.

Mikkolan ottamassa kuvassa näkyy lähes puuton, karu maisema. Mäntyjä ei juurikaan ole, eikä tietenkään päivätupaa tai muita rakenteita. Katsomme kurua sen viereen tehtyjen rakennusten kohdalta. Näemme kurusta vain sen yläosan, sillä alaosaa peittää tiheä koivikko. Kurun eteläpuolella Vävypään laella kasvaa yksi känkkyrämänty.

Tietoisesti rakennettu kansallismaisema

Sosiaalisen median silotellut maisemat ja asetelmalliset eläinkuvat eivät ole sattumaa.

Suomen taiteen kultakauden maalauksia ja nykypäivän Instagram-kuvavirran kuvia yhdistää tapa esitellä luonto koskemattomana ja loputtomana. Kun suomalaista maisemaa ja suomalaisuutta alettiin todenteolla rakentamaan 1800-luvun lopulla, yksi keino kansallisidentiteetin rakentamiseen oli maisema.

Valokuvaaja Joel Karppanen tutki vuonna 2020 valmistuneessa opinnäytetyössään kultakaudella syntyneiden luontoihanteiden suhdetta kaupallisen luontovalokuvauksen perinteiden rakentumiseen eli siihen, mikä on kultakaudella luotujen maisemien vaikutus niihin luontokuviin, joita näemme Instagramissa ja esimerkiksi matkailumarkkinoinnissa nykyään.

Myytti koskemattomasta erämaasta ja sen vahvoista eläinkannoista elää Karppasen mukaan edelleen vahvana. Siitä on pitänyt huolen kansallisromantiikan maalauksien perinteitä jatkava luontovalokuvaus.

Axel Gallén-Kallela matkusti Kuhmoon, Vienan Karjalaan ja Kuusamoon. Pekka Halonen Laatokan Karjalaan ja sitten Kolin ja Sotkamon kautta Paltamoon. Suomalainen valokuvataiteen pioneeri ja maisema- sekä luontokuvauksen isä I.K. Inha Kainuuseen ja Vienan Karjalaan.

Kolista muodostui karelianistien eli suomalaisuuden alkulähteelle pyrkineiden taiteilijoiden pyhiinvaelluskohde.

Kansallismaisemia on monia ja monenlaisia: Kolin lisäksi virallisella kansallismaisemien listalla ovat muun muassa Pallastunturit, Imatrankoski ja Merellinen Helsinki. Yhteensä virallisia kansallismaisemia on Suomessa 27.

Koskemattomuuden illuusio

Jos kansallismaiseman luonteeksi käsitetään edes hieman sen koskemattomuus, olemme Haatajan mukaan myöhässä sen säilyttämisen suhteen.

– Jopa tänne pääsee autolla, hän sanoo ja osoittaa edessämme kulkevaa soratietä.

Saariselän UKK-puisto on monien retkeilykonkareiden sielunmaisema. Ja onhan se kaunis ja kuvaamiseen houkutteleva.

Pystyttäisiinkö me edes jollain tasolla näyttämään ympäristönmuutos muiden lajien näkökulmasta?

luontokuvaaja Antti Haataja

Haatajan mukaan kansallispuistoon retkeilijöitä varten rakennettu infra ja sen myötä paikalle saapuvat ihmiset vaikuttavat väkisinkin siihen, miten muut eläimet voivat käyttää aluetta.

– Kansallismaisema muuttuu, koska ihminen käyttää sitä niin paljon, että muiden eläinten jättämät jäljet katoavat alueelta.

Pitkiä aikoja luonnossa lapsesta asti viettänyt Haataja on viime aikoina pohtinut, miten eläimet kokevat ympäristön rajun muutoksen ja elinympäristöjensä tuhon.

– Pystyttäisiinkö me edes jollain tasolla näyttämään ympäristönmuutos muiden lajien näkökulmasta?

Jos vain käy jossain paikassa, vaikka kansallispuistossa, katse jää pintapuoliseksi.

valokuvaaja Eeva Mäkinen

Soitetaan vielä valokuvaaja Eeva Mäkiselle, joka uskoi Kulkijat-teoksessa valokuvauksensa muuttuvan tulevaisuudessa.

Kulkijat-kirjan ilmestymisestä on kulunut noin vuosi. Mäkinen on rakentanut sen jälkeen taloa puolisonsa kanssa Rukan pohjoispuolelle. Kuvaamiselle ei ole ollut aikaa, kuvien miettimisellekin niukasti.

Hänen mukaansa kantaaottavat kuvat vaativat paneutumista. Ne ovat pitkiä prosesseja.

– Jos vain käy jossain paikassa, vaikka kansallispuistossa, katse jää pintapuoliseksi, hän sanoo.

Maisemakuvat ovat Mäkisen mukaan pinnallisia. Kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden vieressä on usein avohakkuu, ja siksi suojelualueilla kuvaaminen herättää Mäkisessä ristiriitaisia tunteita.

Hän kuitenkin uskoo edelleen, että kauniit maisemakuvat voivat parhaimmillaan toimia kimmokkeena luonnonsuojeluun.

Taloa rakentaessa Mäkinen on ehtinyt samalla tarkkailla ympäristöään. Naapurissa asuu ainakin silmälläpidettäväksi lajiksi luokiteltuja kanahaukkoja, joiden elämää Mäkinen on seurannut mielenkiinnolla.

Pesiä on kolme. Niistä kahden viereen tehtiin juuri harvennushakkuu.

Jutussa on käytetty lähteinä Jouko Keski-Säntin ja Ville Vuolannon artikkelia ”Lappi ja kansallinen maisemakuvasto Finland i Bilder (1986) -teoksessa, Maunu Häyrysen teosta Kuvitettu maa, Jenni Räinän Kulkijat-kirjaa sekä Joel Karppasen Turun Amk:n opinnäytetyötä ”Simuloitu kansallispuisto ja muita luontokuvia”

Edit 26.9. klo 10:19. Korjattu artikkeliin Riku Karjalaisen nimi. Aiemmin hänen sukunimensä oli virheellisesti Saarinen. Poistettu sana 'häämatkalle' kohdasta ”Axel Gallén-Kallela matkusti häämatkalle Kuhmoon, Vienan Karjalaan ja Kuusamoon”.

Edit 28.9. klo 13:31. Poistettu kolme Instagram-kuvista koottua kollaasia.

Edit 28.9. klo 16.00. Vaihdettu artikkelin pääkuva.