Fu Manchun naamio kiellettiin 1930-luvun Suomessa kokonaan – rasistisia kliseitä henkivä seikkailuelokuva oli näyttelijä Boris Karloffin bravuuri
Kino Klassikko esittää kulttielokuvan, jossa taistellaan valkoisen rodun tulevaisuudesta "keltaista vaaraa" vastaan. Vanhentuneessa filmissä on hyvätkin puolensa roolisuoritusten ja visuaalisten arvojen ansiosta.
Kirjailija Sax Rohmer loi reilut sata vuotta sitten kiinalaisen suurrikollisen Fu Manchun, joka valtavan romaanisuosionsa ansiosta päätyi pian myös elokuviin. Häntä ovat vuosikymmenien varrella tulkinneet myös Charlie Chania esittänyt ruotsalaissyntyinen Warner Oland, Christopher Lee ja parodian puolella myös Peter Sellers. Mutta definitiivisen Fu Manchu -tulkinnan teki englantilainen Boris Karloff elokuvassa Fu Manchun naamio (The Mask of Fu Manchu, 1932), joka valmistui hänen kahden kuuluisimman roolityönsä eli Frankensteinin hirviön ja Muumion lomassa.
Elokuvassa Fu Manchu etsii Tšingis-kaanin hautaa löytääkseen muinaisen hallitsijan naamion ja sapelin, joiden avulla hän aikoo nostaa Aasian kansat kapinaan valkoista ylivaltaa vastaan ja valloittaa maailman. Brittiläisten arkeologien mielestä moiset aarteet kuuluvat museoon ja he matkustavat Gobin autiomaahan etsimään kaanin hautaa. Scotlandin Yardin etsivä ja Fu Manchun arkkivihollinen Nayland Smith yrittää suojella retkikuntaa Fu Manchun ja hänen kätyreidensä sieppauksilta, kidutuksilta ja murhilta.
Rohmer kirjoitti romaaninsa kolonialismin valtakautena, jolloin Japanin ja Kiinan pelättiin murtautuvan kahleistaan ja vaarantavan valkoisen ylivallan. Rohmerin henkimä ”keltaisen vaaran” pelko heijastuu osittain vielä nytkin Kiinan talousmahdin ja poliittisen vallan kasvuun.
Kirjojen rasistiset, imperialistiset ja muukalaisvastaisuutta henkivät piirteet ovat siirtynyt lähes poikkeuksetta elokuvaversioihin, myös tähän, mikä on hyvä tiedostaa. Arkeologien touhut muistuttavat nekin usein haudanryöstöä ja ylipäänsä valkoiset seikkailijat kohtelevat paikallisväestöä siihen malliin, että Fu Manchun kapinahengen kyllä oikeastaan ymmärtää.
Fu Manchun naamio oli viimeisiä elokuvia, jotka livahtivat Hollywoodin itsesensuurin läpi.
Mutta Fu Manchun naamiolla on kaikessa vanhentuneisuudessaan myös ansionsa. Yksitoista kertaa Oscarilla palkitun Cedric Gibbonsin mielikuvitukselliset lavasteet ja Sol Politon sävykkäästi valaistu kuvaus antavat elokuvalle näyttävyyttä ja tunnelmaa enemmän kuin pienen budjetin elokuvalta odottaisi. Charles Brabin, joka muutaman viikon kuvausten jälkeen korvasi ohjaajana Charles Vidorin, kuljettaa aika mieletöntä juonta niin ripeästi, että elokuva on kestoltaankin vain reilun tunnin mittainen.
Mutta ennen kaikkea Fu Manchun naamio on näyttelijöidensä elokuva. Karloff tuntuu nauttivan kieli poskessa roolinsa esittämisestä, aivan kuten Myrna Loy Fu Manchun sadistisena ja seksinnälkäisenä tyttärenä, joka haluaa ruoskia ja sitoa sankarin tehdäkseen hänestä seerumin avulla tahdottoman seksiorjan.
Elokuva tulvii sellaista ilottelevaa julmuutta, sadismia ja perverssiyttä, että Suomessa se kiellettiin välittömästi 1930-luvun alussa. Yhdysvalloissakin Fu Manchun naamio oli viimeisiä elokuvia, jotka livahtivat Hollywoodin kiristyvän itsesensuurin läpi. Nyt se on kulttielokuvana melkoista hupia, kunhan sitä vain ei ota hyvässä tai pahassa liian vakavasti.
Fu Manchun naamio näyttäytyy myös myöhempien huippusuosittujen toimintaseikkailujen esikuvana. Se muistuttaa kummasti esimerkiksi James Bond -elokuvia, joissa superkonnat myös suunnittelevat maailmanvalloitusta suurissa maanalaisissa tukikohdissaan, missä he kehittelevät superaseita sekä ylenpalttisen monimutkaisia, hitaita ja siten yleensä epäonnistuvia menetelmiä vastustajiensa surmaamiseksi. Eksoottiset miljööt ja muinaisaarteet niitä tavoittelevine arkeologeineen ja konnineen tuovat mieleen myös samaan aikakauteen sijoittuvat Indiana Jones -elokuvat.
Fu Manchun naamio Kino Klassikon kakkoselokuvana lauantaina 24.9.2022. Areenassa 90 päivää.