Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Olen luottotiedoton enkä haluaa maksaa velkojani – esitän olevani keskiluokkainen ja tunnen häpeää ja surua

Päivitetty 02.10.2022 19:07.

Olemme oppineet, että velat on maksettava ja töitä paiskittava hinnalla millä hyvänsä. Väärin! Tärkeämpää on vältellä töitä kuten Ossi Nymanin romaanissa, taiteilija Joel Karppanen kirjoittaa.

Puhelin soi kesken aamiaisen.

”Hei! Tämä on automaattinen puhelu Lowellin asiakaspalvelusta. Tavoittelemme sinua koskien velkaasi. Mikäli haluat, että puhelu yhdistetään…”

Piip, piip, piip – lyön luurin korvaan. Minua ahdistaa, sillä myös ulosottolaitoksen kuukausittainen kirje tipahti postiluukusta enkä halua kuulla enempää muistutuksia varattomuudestani.

En tänään, jolloin olen päättänyt aloittaa päiväni pitkällä aamiaisella ja Bruce Springsteenin vinyyliä kuuntelemalla.

Sadan ja viidenkymmenen euron seteleitä

Tiedän kyllä mitä perintätoimiston puhelu koskee. Menetin luottotietoni vuonna 2016, kun en kyennytkään maksamaan näyttelyä varten vuokraamaani esitystekniikkaa. Samaan aikaan muutin uuteen asuntoon ja takuuvuokraan piti saada rahaa. Sitten pikavipit astuivat kuvioihin. Tein huonoja kulutusvalintoja, ja minulla oli vaikeuksia maksaa myös ennakko- ja arvonlisäverojani. Olin 23-vuotias.

Kirjoitushetkellä minulla on ulosotossa reilu kymppitonni. Iso raha yhdelle, pieni toiselle. Ja nyt ne kerran ulosotossa olleet velat, joita en ole kyennyt maksamaan, ovat siirtyneet takaisin perintäyhtiölle.

Siksi Lowell minulle soittelee: haluavat että olen kunnon kansalainen ja sovin heidän kanssaan maksusuunnitelman.

Raha ja velka läpäisevät kaikki arkipäiväiset suhteet.

Oman kokemukseni myötä olen ymmärtänyt, että raha ja velka läpäisevät kaikki arkipäiväiset suhteet. Ne muokkaavat suhtautumistamme itseemme ja toisiin ihmisiin; ne määrittävät ihmisen yhteiskunnallisen arvoaseman ja toimivat moraalin mittana. Luottotiedottomuus on velallisen ja velkojan välillä vallitseva moraalisesti latautunut valtasuhde, jossa luottotiedoton on kakkosluokan kansalainen, epäonnistunut yksilö.

Velan moraalisuudessa ei ole sinänsä mitään uutta. Esimerkiksi monissa uskonnoissa velka on nähty syntinä, ja muinaisissa sanskritinkielisissä kirjoituksissa velka on sekä konkreettinen taakka että sisäinen kärsimys, dokumentaristi Simo Sipola kirjoittaa kattavassa tietoteoksessaan Velkakirja (2022). Hän avaa velan etymologiaa: Suomen kielen sana synti voidaan johtaa saksan Schuldiin joka merkitsee, paitsi velkaa ja syntiä, myös syyllisyyttä.

Kirjassaan Sipola myös muistuttaa, että jo ennen rahan keksimistä velkoja merkittiin savitauluihin 5000 vuoden takaisessa Mesopotamiassa.

Nyt ympyrä sulkeutuu, sillä sosiologi Maurizio Lazzaraton mukaan rahataloudesta on tullut taas velkataloutta. Homo economicus saanut rinnalleen homo debitorin – velkaantuneen ihmisen, joka on meistä jokainen. Keskiluokkainen ihminen luottokortteineen kantaa ikuista velkaa mukanaan, ja se, jolla ei ole varaa luottoon, on osallinen julkisen velan takaisinmaksun kautta.

”Ihminen on vapaa siinä määrin kun hän omaksuu velan takaisinmaksun kanssa sopivan elämäntavan”, Lazzarato kirjoittaa teoksessaan Velkaantunut ihminen (2004).

Voisinpa itsekin vain nostaa tilini tyhjäksi ja paeta.

Näin velka luo omantunnon, ja palautuu jälleen syntiin ja syyllisyyteen: erityisesti oikeistolaisten poliitikkojen ja median mukaan ihmisten, jopa kokonaisten kansakuntien (laiskat kreikkalaiset!), on otettava itseään niskasta kiinni. Velkatalous pakottaa meidät olemaan joka päivä parempia versioita itsestämme.

”But I’ve got debts no honest man can pay / So I drew out what I had from the Central Trust / And I bought us two tickets on that Coast City bus”, Pomo laulaa kun perintäyhtiön asiakaspalvelu soittaa uudestaan.

Painan punaista ja käännän musiikkia kovemmalle. Voisinpa itsekin vain nostaa tilini tyhjäksi ja paeta.

Mies makoilee setelirahojen päällä
Kuva: Sari Casal / Yle

Springsteen soi myös kirjailija Ossi Nymanin tuotannossa.

Tuoreimmassa Häpeärauhassa kertoja soittaa ysäri-Brucea levyraadissa. Sitten hän tilaa netistä Pomon tuoreimman albumin kansikuvasta tehdyn litografian ja kehystää sen kotinsa seinälle. Esikoisromaani Röyhkeydessä päähenkilö jonottaa Pomon konserttiin. Keikalla hän yrittää laulaa mukana, mutta sanat takertuvat itkuiseen kurkkuun.

”Laulut kertoivat tavallisista ihmisistä, jotka kävivät töissä ja joiden arki tuntui dramaattiselta ja merkitykselliseltä, vaikkei siinä ulkoisesti tapahtunut mitään erikoista”, kertoja kuvailee Brucen musiikkia.

Globalisoituneessa maailmassa, jossa työtä ei tehdä enää liukuhihnan ääressä, Nyman onkin ennen kaikkea työläiskirjailija.

Samoin voisi kuvailla myös Nymanin omaa, moniulotteisia kuvauksia yhteiskuntaluokista ja sosiaalisista normeista sisältävää tuotantoa. Globalisoituneessa maailmassa, jossa työtä ei tehdä enää liukuhihnan ääressä, Nyman onkin ennen kaikkea työläiskirjailija. Lakonisen yksinkertaisella kielellä, lempeästi ja vaivihkaa, Nyman osoittaa työn kultin absurdiuden

”Ensimmäisenä aamuna uraohjaaja oli tullut kättelemään ja toivottamaan hyvää huomenta niin innokkaasti, että minulla oli mennyt pasmat sekaisin ja olin sanonut hänelle kiitos, vaikka olisi pitänyt sanoa hyvää huomenta”, Röyhkeyden kertoja kuvailee osallistumistaan työvoimakoulutukseen. Hänen työttömyytensä on ideologista, hän ei yksinkertaisesti halua tehdä töitä.

”Suuri osa työstä on turhaa, joten miksi sitä sitten pitäisi tehdä? Siitä, että myy Kiinassa valmistettua muoviroskaa jossain Flying Tigerissa on ihmisille ja ihmiskunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Silti tällaista toimintaa arvostetaan, koska se luo työpaikkoja ja tuottaa verovaroja”, Nyman itse kertoi haastattelussa töiden välttelystään.

Kommenttikentässä hän sai osakseen nettivihaa – totta kai, sillä niin syvällä työntekoa ihannoiva moraalilakimme on.

Sadan ja viidenkymmenen euron seteleitä

Vaihtoehtoisia suhtautumismalleja työhön tarkastellaan myös Etsitkö töitä? -nykytaideteoksessa. Esitystaiteilija Lauri Antti Mattilan ja elokuvataiteilija Juhani Haukan projektissa etsittiin keväällä 2020 ihmisiä töihin kahden kuukauden apurahajaksoille

Ajatuksena oli, että ihmiset saisivat tehdä juuri sitä työtä, mitä haluaisivat. Työhakemuksia saapui määräaikaan mennessä yli 2000, joista kahdeksan työtä valittiin toteutettavaksi. Näyttely oli esillä Tampereella Työväenmuseo Werstaalla keväällä 2022, ja nyt teoksesta on julkaistu samanniminen kirja.

Jotkut kootuista hakemusteksteistä tuovat mieleen Nymanin kertojan.

”Minun työni on olla tekemättä mitään. Lähteä joka aamupäivä (kun on valmis ja siltä tuntuu) kotoa ja mennä jonnekin ja tehdä ei-mitään. Tämä on se, mitä kaikkein eniten tarvitsemme”, kirjoittaa anonyymi työnhakija.

”Käytännössä ajattelin tehdä ei-mitään noin 6 tuntia päivässä, 4 päivää viikossa, eli osa-aikaisesti. - - - 40 tuntia olisi ehkä vähän liikaa. Ei-minkään tekeminen saattaa olla vaikeinta mitä voi tehdä”, toinen jatkaa.

Lenkillä minäkin mietin apurahahakemuksia, ja sitä millä katan velkojeni kasvavat korot.

Ei minkään tekeminen on todellakin vaikeaa. Työttömällä ei nimittäin ole rajaa työn ja vapaa-ajan välillä kuten ei ole enää nykypäivänä työläiselläkään. Kapitalismi on tehnyt elämästä pelkkää työtä, kun pääoman valta työntyy kaikkialle; arkeen ja askeesiin, uniin ja unelmiin – jopa juoksulenkeille jotka aiemmin tyhjensivät pään, mutta muuttuivat sitten palkattoman ajatustyön iltakouluksi, itsensä kehittämisen mystifioiduksi vyöhykkeeksi.

Lenkillä minäkin mietin apurahahakemuksia, ja sitä millä katan velkojeni kasvavat korot.

Sadan euron seteli

Luottotiedottoman elämä on usein hankalaa. Asuntoa on vaikea saada, osamaksusopimukset eivät tule kuuloonkaan.

Muutama vuosi takaperin kävin vaihtamassa puhelimeni panssarilasin liikkeessä. Kun olin noutamassa tilausta, myyjä antoi tarjouksen: jos nyt vaihtaisin operaattoria, saisin tilaamani lasin ja sen vaihtotyön ilmaiseksi. Epäröin hetken, sillä tiesin että liiitymänvaihto ei luottotiedottomana onnistuisi. En kuitenkaan kehdannut myöntää tilannetta.

”Hmm, tässä nyt on joku häikkä. Mutta ohitan tämän ja saat laput siten perästä kotiin!”, asiakaspalvelija sanoi ja hymyili.

Tiesin ”häikän” koskevan luottotietoja, mutta niin vain liittymänvaihto onnistui. Veikkaanpa, että tilanne olisi ollut toinen, jos olisin esimerkiksi lihava (liitetään laiskuuteen ja köyhyyteen) tai epäsiististi pukeutunut (liitetään laiskuuteen ja köyhyteen). Mielikuvat istuvat lujassa, vaikka Suomessa on miltei 400 000 luottotiedotonta eivätkä he muodosta yhdenmukaista joukkoa.

Tunnistan ennakkoluulot välillä myös itsessäni, sillä minut on kasvatettu kulttuuriin, jossa raha on moraalin mitta ja työteliäisyys kunnollisuuden tunnus.

Pikkuporvallisuus ei tunnusta taiteellisen työn arvoa, ei ymmärrä sitä, että joutilaisuus on muutakin kuin kattoon syljeskelyä.

Filosofi Brian O’Connor osoittaa tuoreessa kirjassaan Joutilaisuus, kuinka joutilaisuuden paheksunnalla on pitkälle ulottuva historia. Hän kritisoi muun muassa Immanuel Kantin itsensä toteuttamisen teoriaa, jonka mukaan ihmiset saavuttavat täyden potentiaalinsa, oman ihmisarvonsa, vain ponnistelemalla.

Arvoisuuden myytti mustamaalaa joutilaisuutta elämäntapana, sillä se väittää, että itsensä hyödylliseksi tekeminen on joutilaisuutta arvokkaampaa. Sen vuoksi moralisoimme myös työttömiä. Myisivät mieluummin vaikka roskaa siellä Tigerissa!

”Taipumus vaatia omien käytösnormiensa noudattamista myös muilta on tyypillistä alemmalle keskiluokalle, jonka epävarma asema pakottaa luonnottomaan tiukkaan itsekuriin”, sosiologi Anna Kontula kirjoittaa teoksessaan Pikkuporvarit (2021).

Pikkuporvarille ei välttämättä ole ongelma, kun työttömäksi jäänyt naapurin insinööri käyttää aikansa kodin pikkuvikojen kunnostamiseen, mutta auta armias jos työtön alkaakin vaikka maalata vesiväreillä. Pikkuporvallisuus ei tunnusta taiteellisen työn arvoa, ei ymmärrä sitä, että joutilaisuus on muutakin kuin kattoon syljeskelyä.

Eihän Nymanin kertojakaan laiska ole: Röyhkeydessä hän hoitaa majapaikkansa puutarhaa, Häpeärauhassa hän viettää aikaa lapsensa kanssa. Joutilaisuus on vapautta luoda itse oma merkityksellisyytensä.

Inhoan, kun minulta kysytään, että onko minulla ollut töitä. Ymmärrän, että kysymys on usein vilpitön, sillä vapaiden taiteilijoiden ja freenlancereiden tilanne ei etenekään pandemia-aikana ole ollut häävi. Mutta totta kai minulla on töitä, paljon ja koko ajan, hamaan tappiin asti. Tällä hetkellä työstän valokuvakirjaa, näyttelyä, elokuvaa sekä kirjoitan tasaiseen tahtiin esseitä ja kritiikkejä.

Silti tunnen itseni laiskaksi; koen että pitäisi tehdä enemmän. Syytän siitä maassamme vallitsevaa ajattelutapaa.

Miksi köyhän joutilaisuus on paheksuttavampaa kuin rikkaimman prosentin joutilaisuus?

Kontulan mukaan pikkuporvarit eivät osaa rentoutua ja pitää hauskaa, sillä heillä on aina jotakin josta kantaa huolta. Työttömiä ja joutilaita moralisoivat siis heijastavat tuomitsemisella omaa pikkuporvallista kykenemättömyyttä rentoutumiseen. Todellinen joutilas taas ei koe tarvetta vastata työn ideologian odotuksiin ja velkatalouden vaatimuksiin, ja on siksi onnellinen, kuten Nyman kirjoillaan osoittaa.

Sitä paitsi miksi köyhän joutilaisuus eli tuilla eli verorahoilla eläminen on paheksuttavampaa ja vähemmän arvokasta kuin rikkaimman prosentin joutilaisuus, jossa niin ikään oma elämä kustannetaan muiden työllä, revitään alistettujen työläisten selkänahasta?

Kun pitää huolta itsestään – on jouten – saa voimavaroja muista ihmisistä välittämiseen ja yhteisten asioiden edistämiseen.

Kun Nymanin kertoja käyttää työttömyyskorvauksensa Springsteenin konserttiin, se muistuttaa että kapitalismi ei ole kaiken sisäänsä imevä, ihmisen jokaista tekoa hallitseva totaliteetti. Konsertin odottaminen ja kaljan juominen keskellä arkipäivää on kaunis pieni kapina, kuin kirjailija ja ihmisoikeusaktivistin Audre Lorden radikaalia self-carea, itsestä huolehtimista.

Lorde osoitti sanansa yhteiskunnassa heikommassa asemassa oleville mustille queer-ihmisille, mutta sittemmin self-care on terminä läpikotaisin valkopesty ja kaupallistettu. Siksi haluan muistuttaa Lorden sanoman ytimestä, jonka mukaan itsestä huolehtiminen ei ole omahyväistä, vaan pikemminkin itsesuojelua: kun pitää huolta itsestään – on jouten – saa voimavaroja muista ihmisistä välittämiseen ja yhteisten asioiden edistämiseen.

Kuten Nymanin kertoja, joka Brucea kuunneltuaan jaksaa taas huolehtia lapsestaan.

Sadan ja viidenkymmenen euron seteleitä

Täällä sitä nyt sitten osoitellaan nöyränä kiitollisuutta pääomalle, mutisen ironisesti kollegalleni Koneen Säätiön kesäjuhlassa.

Samanlaisessa tilanteessa on Ossi Nymanin kertoja Häpeärauhassa. Hän on saanut apurahan Suomen Kulttuurirahastolta ja osallistuu säätiön perinteiseen vuosijuhlaan Finlandia-talolla. Tilaisuutta varten kertoja on käynyt ostamassa elämänsä ensimmäisen puvun, vaikka osallistuminen ”Suomen omaan Nobel-juhlaan” hirvittää.

”Ajattelin, että apuraha oli niin suuri, että voisin maksaa puvusta hyvin 500 euroa. - - - Kun myyjä naputti kassaan 300 euroa, minä ajattelin, että olisin halunnut ostaa vähän kalliimman puvun”, kertoja toteaa.

Tuli tililleni rahaa 90 euroa tai 900 euroa, on se pian tuhlattu.

Minäkin haluan näyttää, kun minulla on rahaa. Kädestä suuhun elämisen malli on tuttua. Tuli tililleni rahaa 90 euroa tai 900 euroa, on se pian tuhlattu levyihin, leffoihin tai laatuvaatteisiin. Nyt voin kuvitella tämän jutun tulevan kommenttikentän.

Maksaisit ne velat niin käteen jäisi enemmän! Hävettää myöntää, etten aina tilitä kaikkea ulosottoon vaan välillä kannan rahani mieluummin vaikka klassikkoravintola Eliteen. Se on sitä self-carea, nautintoa joka merkitsee kapinaa.

Ottaisit toisen työn ja maksaisit sillä velkasi! Ennen olisinkin tehnyt niin, mutta en enää. Tiedostan oman jaksamiseni rajat, sen milloin tarvitsen lepoa. Se on sitä self-carea, joutilaisuutta joka merkitsee kapinaa.

Sitä paitsi nyt käsi sydämelle: huvittaisiko sinua kerryttää tuntemattomien virkamiesten virkistyskassaa? Ulosottolaitos on tulostavoitteellinen virasto, ja sen työntekijöiden palkat maksetaan muun muassa minun apurahoistani. Että sellaista tulonsiirtoa!

Hymyilevä poika levittää 100 markan seteleitä viuhkaksi
Kuva: Joel Karppasen yksityinen kokoelma

Uskoakseni kyse on myös luokasta. Vietin lapsuuteni tavallisessa, työväenluokasta keskiluokkaan nousseessa perheessä. Mitään ylimääräistä ei juuri ollut. Esimerkiksi ulkomailla kyllä käytiin, kahdesti, ja nekin kerrat silloin kun isä sattui voittamaan uhkapeleistä rahaa – työväenluokkainen rahanhankintamalli sekin.

Säästämistä ei opeteltu, rahasta ei puhuttu, eikä minulle todellakaan tehty ASP-tiliä. Siksi säästäminen ja sijoittaminen tuntuvat yhä saavuttamattomalta. En osaa käyttää rahaa, koska en ymmärrä siitä mitään.

Tiedän kyllä, että tällä hetkellä olen taiteilijana harvinaisen onnekkaassa asemassa. Viimeiset viisi vuotta olen työskennellyt yhtäjaksoisesti apurahoilla ja teosmyyntini on keskimääräistä parempaa ollakseen yleisesti heikosti myyvää valokuvataidetta. Palkintojakin olen saanut. Mutta se on menestystä ilman turvallisuutta, kirjailija Antti Nyléniä lainatakseni.

”Ajattelet, että jos ihmisellä on ura ja hän tekee hellittämättömästi töitä ja menestyy, hänellä täytyy olla pankkitilillään enemmän kuin 6,29 euroa.”, Nylén kirjoittaa omaelämäkerrallisessa esseeteoksessaan Häviö (2018).

Erittäin harvoja supertähtiä lukuunottamatta suurestakaan menestyksestä taiteen kentällä ei seuraa taloudellista turvaa. Nylén kutsuu ”korkeasti koulutettujen kynänpyörittäjien ja apurahakerjäläisten” joukkoa valkokaulusköyhälistöksi. He ovat köyhiä jotka eivät näytä köyhiltä; köyhiä joiden kohtalona on luokkakodittomuus, sosioekonomisen identiteetin täydellinen puuttuminen.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka voivottelevat että heillä ei ole rahaa, kun tilillä on ”vain” satasia tai säästöissä tuhansia.

Siksi Häpeärauhan kuvaus Kulttuurirahaston vuosijuhlasta on koomisuudessaan kivulias. Itsekin mietin Koneen Säätiön juhlissa, että tämän lähemmäs ”eliittiä” tulen tuskin koskaan pääsemään. Olo on epämukava: en tunne kuuluvani joukkoon, vaan koen esittäväni jotain mitä en ole.

Kokemus on sama, jota yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti Cynthia Cruz sanoittaa teoksessaan The Melancholia of Class (2021): työväenluokasta tulleita ihmisiä assimiloidaan osaksi keskiluokkaista kulttuuria. Omien juurten häpeäminen synnyttää surua ja alemmuuden tunnetta.

Raha satuttaa, koska se on luonteeltaan intiimiä ja yksityistä; rahasta ei puhuta vaan pikkuporvarillisesti vaietaan. Työväenluokkaisilla ystävilläni on mutkattomampi suhde rahaan: sitä joko on tai ei ole. Tilin saldon voi kertoa ääneen. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka voivottelevat että heillä ei ole rahaa, kun tilillä on ”vain” satasia tai säästöissä tuhansia.

Sadan euron seteli

Kun minä sanon että minulla ei ole rahaa, se tarkoittaa että minulla ei todellakaan ole rahaa. Mutta silti vain elän minäkin pikkuporvallisessa häkissä, jossa kulutusvalinnoillani esitän ansaitsevani enemmän rahaa kuin todella ansaitsen; häkissä jossa lukeneisuudellani esitän olevani korkeasti koulutettu vaikka en ole käynyt lukiota enkä yliopistoa. Miksi oikein rakennamme itsellemme kulisseja?

”Riipumme kaikessa toisten mielipiteistä. Meistä näyttää parhaalta se, mitä yleisesti tavoitellaan ja ylistetään – ei se, mikä on ylistettävää ja tavoiteltavaa”, kirjoitti antiikin filosofi Seneca 2000 vuotta sitten.

Senecan itsensä mielestä tavoiteltavaa oli joutilaisuus, sillä kuten Audre Lorde myöhemmin, jo Seneca ymmärsi itsensä huolehtimisesta positiivisesti kertautuvat vaikutukset. Ehkä minunkin siis olisi aika antaa kulissien murtua. Vasta silloin voin olla todellisesti jouten.

Tämänkin jutun kirjoituspalkkiosta tilitän jo kuudesosan ulosottoon.

Työstän esseetä työhuoneellani, kun perintätoimistosta soitetaan jälleen. Tällä kertaa linjan toisessa päässä on elävä ihminen. Pyydän häntä siirtämään eräpäivää kuukaudella, vaikka tiedän jo nyt summan olevan niin suuren, etten kykene maksamaan sitä. Tämänkin jutun kirjoituspalkkiosta tilitän jo kuudesosan ulosottoon.

Alkuperäinen velkani oli 20 604,22 euroa. Kuuden vuoden aikana olen lyhentänyt sitä 26 994,34 eurolla, mutta suurin osa maksuista kohdennetaan aina korkoihin ja kaikenlaisiin käsittelykuluihin.

Siksi ulosotossa on yhä 10 277,93 euroa. Pian summa kasvaa taas muutamalla tuhannella.

Kirjallisuus

Cruz, Cynthia: The Melancholia of Class (Repater 2021)
Haukka, Juhani & Mattila, Lauri Antti: Etsitkö töitä? (Poesia 2022)
Kontula, Anna: Pikkuporvarit (Into 2021)
Lazzarato, Maurizio: Velkaantunut ihminen (Tutkijaliitto 2014, suom. Anna Tuomikoski)
Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)
Nyman, Ossi: Röyhkeys (Teos 2017)
Nyman, Ossi: Häpeärauha (Teos 2022)
O’Connor, Brian: Joutilaisuus (niin&näin 2021, suom. Tommi Kakko)
Sipola, Simo: Velkakirja (Teos 2022)
Torkki, Juhana: Seneca. Elämän lyhyydestä. (Otava 2018)

Keskustelu