Pandemian piti mullistaa musiikkibisnes, mutta palasiko kaikki lopulta ennalleen? Nuori poptähti ja rockvaarit kohtasivat eristyksen eri tavoin
Miten elektropopin nuori maailmantähti Charli XCX ja rockin kehäraakit Backstreet Girls selvisivät pandemiasta? Antti Lähde kirjoittaa kahdesta musiikkidokumentista, jotka katsovat korona-aikaa muusikon näkökulmasta, mutta vastakkaisista vinkkeleistä.
Oletko käynyt viime aikoina keikoilla tai festivaaleilla?
Minä olen. Se on tuntunut aika lailla samalta kuin ennenkin.
COVID-19-pandemian piti mullistaa musiikkibisnes kokonaisvaltaisesti, mutta kävikö kuitenkaan niin?
Tietenkin lukemattomat artistit kärsivät tulonmenetyksistä ja moni tapahtumajärjestäjä joutui lyömään pensselinsä santaan ja keikkapaikka sulkemaan ovensa, mutta nyt kun ”kaikki” on (muka) ”ohi”, emme kuitenkaan kökötä popcorn-kulhon kanssa kotisohvalla läppäri sylissä katsomassa suosikkiartistiemme kotikutoisia etäkonsertteja vaan kulutamme musiikkia niin kuin aina ennenkin.
Kaikkea on jälleen aivan liikaa, niukkuuden hetki on ohi.
Pinnallinen pop vs. rehellinen rock, nuori maailmantähti vs. kehäraakit, hehkuva Los Angeles vs. vuonotaajama Norjassa...
Kaksi Arenaan julkaistua uutta musiikkidokumenttia, Bradley Bellin ja Pablo Jones-Solerin ohjaama Charli XCX: Alone Together (2021) sekä Ole Magnus Storbergetin Backstreet Girls – pandemiakomedia (2021), katsovat korona-aikaa muusikon näkökulmasta, mutta monessakin mielessä vastakkaisista vinkkeleistä.
Kumpaakin elokuvaa rytmittävät välähdykset uutislähetyksistä. Siinä missä Charli XCX -dokumentissa ne kertovat pandemian alkuhetkistä kotonapysymismääräyksineen ja matkustuskieltoineen, Backstreet Girlsin rock-vaareille ne antavat toivoa poikkeustilan hellittämisestä ja liki vuoden mittaiseksi venähtäneen keikkatauon päättymisestä.
Muutenkin elokuvat tarjoavat virkistävällä tavalla vastakkaiset näkökulmat samaan teemaan: naiset ja muunsukupuoliset vs. miehekkäät miehet; ”pinnallinen” pop vs. ”rehellinen” rock; uransa huipulla oleva nuori maailmantähti vs. parhaat päivänsä nähneet kehäraakit; internetissä elävä LGBTQ-faniyhteisö vs. 400 kilometrin matkan pubin nurkkaan kaljoittelemaan ajavat heviukot; hehkuva Los Angeles vs. Mo i Ranan vuonotaajama Norjassa.
Charli XCX:ssä eli Charlotte Emma Aitchisonissa (s. 1992) pandemia synnyttää löytää uudenlaisia kanavia luovuudelle ja uudenlaisia tapoja fanien tavoittamiselle.
Backstreet Girlsin kuusikymppisille Hans Petter Baarlille ja Bjørn Müllerille se tarkoittaa kotisohvalla nyhjäämistä, kunnon rapistumista, kodin ja ”pitkäripaisen” välillä ramppaamista sekä rock’n’roll-elämän ikävöintiä.
Ensin tein hyvän levyn, jota kukaan ei kuullut. Sitten tein biisejä, joita kukaan ei tiennyt minun säveltämikseni”, sanoo Charli XCX.
Näin Charli XCX:n keväällä 2019 Barcelonan Primavera-festivaalilla. Brittiläinen elektropopartisti oli uransa huipulla ja ampaisemassa syksyllä ensimmäiselle maailmankiertueelleen.
Aitchisonin uran alku oli pomppuinen. Kuten hän dokumentissa sanoo: ”Ensin tein hyvän levyn, jota kukaan ei kuullut. Sitten tein biisejä, joita kukaan ei tiennyt minun säveltämikseni.”
Jossain vaiheessa näyttikin siltä, että Aitchison ei tulisi tekemään uraa popartistina vaan lauluntekijänä; hänen säveltämiään biisejä veivät listoille muut artisti, niin Icona Pop (I Love It), Camila Cabello (Senorita), Selena Gomez (Same Old Love) kuin ikioma Almammekin (Phases). Nyt hän jakoi vihdoin samat lavat suojattiensa kanssa.
Kuten Lady Gagalla on ”pienet hirviönsä”, on Charli XCX:llä ”enkelinsä”. The Angels -faniyhteisön jäsenet elävät aktiivisesti internetissä ja tapaavat toisiaan idolinsa keikoilla ympäri maailmaa. Alone Together -dokumentti näyttääkin, miten pandemia iski myös fanien ja faniyhteisöjen elämään.
Charlin ”enkeleistä” merkittävä osa identifioituu osaksi LGBTQ-yhteisöä. Dokumentissa haastateltavia faneja yhdistää se, että lähes poikkeuksetta he kertovat saavansa merkittävimmän tuen elämässään kaltaisiltaan faneilta, eivät esimerkiksi perheiltään tai muilta läheisiltään.
Heiltä pandemia ei siis katkaissut vain mahdollisuutta bailata ja käydä keikoilla, vaan myös kaikkein tärkeimmät sosiaaliset kontaktit.
Alone Together kuvaa kiinnostavasti sosiaalisen median aidosti sosiaalisia puolia.
Jos fanit tarvitsevat idoliaan, Charli XCX:n kohdalla tarve on myös päinvastainen. Masennuksestaan ja epävarmuuksistaan dokumentissa avautuva Aitchison tuntee itsensä arvottomaksi jos ei saa osakseen hyväksyntää.
”Työ tekee minusta erilaisen ja mielenkiintoisen. Ilman sitä en ole mitään”, artisti itkee heikkona hetkenään. Kun pandemia pysäyttää maailman, hän tarvitsee siis projektin.
Alone Together alkaa maaliskuusta 2020, kun Aitchison päättää tehdä uuden albumin – viidessä viikossa, koko prosessin maailmalle avaten ja jokaisen hetken huolellisesti dokumentoiden. Hiukan siis kuin The Beatles ja Get Back puoli vuosisataa aikaisemmin, mutta Zoom-palavereilla, hyperpop-biiteillä ja sateenkaaren väreillä höystettynä.
Aitchison opettelee käyttämään äänityslaitteistoa, mölisee siansaksaisia melodiakulkuja toimintahousuissa ja goottihupparissa nuhjustellen. Faninsa hän valjastaa osaksi levyntekoprosessia; soittaa näille keskeneräisiä biisiaihioita, työstää näiden kanssa sanoitusideoita, pyytää lähettämään kuvamateriaalia musiikkivideoihin ja levynkansiin.
Kaiken tohinan reunoilla omassa kulttuurishokissaan leijuu Huck, Aitchisonin pitkäaikainen poikaystävä, joka ei ole seitsemän seurusteluvuoden aikana viettänyt koskaan aiemmin yhtämittaisesti kauempaa kuin puolitoista viikkoa kumppaninsa kanssa.
Alone Together kuvaa kiinnostavasti paitsi pandemian alkuaikoja ja luovan työn prosessia, myös sosiaalisen median aidosti sosiaalisia puolia sekä väistämättä myös narsismia.
Aitchison väittää kameralle tekevänsä albumia ”faniensa takia”, mutta on ilmiselvää ketä varten hän yöt läpeensä puurtaa: itseään.
Backstreet Girls on sellaisella tavalla rock, ettei edes Hurriganes oikein pysty samaan.
Backstreet Girls -elokuvaa on kulunut 20 minuuttia, kun kuullaan dokumenttihistorian tarpeettomin kommentti. ”Rock on minun juttuni”, laulaja Bjørn Müller sanoo.
Onkohan noin, tuumaa katsoja, joka on juuri katsellut Müllerin teettävän itselleen tatuoinnin, jossa lukee ”Kick Ass Rock’n’Roll”. Ja ollut sitä ennen kärpäsenä katossa norjalaisyhtyeen pöhnäisissä treeneissä, jossa rööki palaa, Jack Daniel’sia hörpitään pullon suusta, ja touhua valvoo seinälle ripustetusta julisteesta Keith Richards.
”Juovathan jotkut töissä kahviakin”, järkeilee kitaristi Hans Petter Baarli jollain vaikeasti määriteltävällä mutta kuitenkin vastaansanomattomalla tavalla.
Vuonna 1984 perustettu Backstreet Girls on sellaisella täsmällisen tavanomaisella ja täysimääräisellä tavalla ”rock”, ettei edes Hurriganes oikein pysty samaan. Koko ajan puhutaan, kuinka hulluja meidän matkassa sattuu ja kuinka kaikenlaista kahjoa tapahtuu, mutta lähinnä siinä vaan kajalit silmissä kaljaa juodaan ja rokkia soitetaan.
”Harva on omistautunut rockille niin kuin me”, kiteyttää asiaintilan Müller, jonka kaoottinen asunto on katosta lattiaan täynnä pääkalloja, vinyylilevyjä, Lords of the New Church -julisteita, silmämunia ja muuta vuosikymmenten mukana tarttunutta kampetta. Laulaja esittelee erityisen ylpeänä uimasaappaita, sähköistä kärpäslätkää ja kauko-ohjattavaa ampiaista.
En pääse korkealle enkä matalalle”, kuvailee bändin laulaja ääntään.
Langanlaiha ja kaksimetrinen Müller on olemukseltaan kuin Alice Cooperia imitoiva variksenpelätin. Lauluääntään hän kuvailee ”huonoksi”: ”En pääse korkealle enkä matalalle.”
Kolme neljä biisi päivässä tykittävä Baarli on piskuinen energiapommi, joka muistuttaa hiukan myöhempien aikojen Diego Maradonaa. Kummatkin puhuvat niin kauan ja niin levottomasti kuin heidän antaa.
Kvartetin täydentävät kaksi täsmälleen käsikirjoituksen mukaista uutta jäsentä: lempeästi arkaillen maailmaa tarkasteleva basisti Gaute (hänen edeltäjänsä, Dan Thunderbird, lienee ollut rajumpi jätkä) sekä rumpali Jonas, kolmekymppinen perusjulli, joka on loputtoman kiitollinen tilaisuudesta päästä veivaamaan rockia legendojen matkassa.
Backstreet Girls on soittanut neljänkymmenen vuoden aikana noin 3 500 keikkaa, mutta edellisestä on päässyt vierähtämään pandemian takia 11 kuukautta. Bändi tuntee ruosteen nivelissään, mutta Pohjois-Norjassa olisi tarjolla kaksi ”rajatun kapasiteetin” keikkaa.
Paha tilanne: Bodøn keikkapaikassa ei artistien sallita nauttia viinaa eikä tupakkaakaan saa lavalla polttaa. Ei kun piilopulloja kitaralaukkuihin pakkaamaan.
Hans Petter Baarlin norjalaisessa pikkuklubissa 60 hengen yleisön edessä erityisestä kiellosta huolimatta sytyttämä savuke nousee Backstreet Girls -dokumentin väkevimmäksi vastarinnan ja ikuisen rock-elämäntavan symboliksi.
”Toivoin, että he olisivat heittäneet minut lavalta”, Baarli kihisee keikan jälkeen. Tietenkään eivät heittäneet; henkilökunta katsoi tilannetta apaattisesta ja odotti pääsevänsä kotiin.
Where have all the bad boys gone?
Eli mikä on muuttunut? Charli XCX on kiertänyt kesän ja syksyn Britanniaa ja Pohjois-Amerikkaa uransa ylivoimaisesti menestyneimmän albumin, maaliskuussa ilmestyneen brittilistaykkösen Crashin hedelmistä nauttien.
Backstreet Girls on veivannut rockfestivaaleja pitkin ja poikin kotimaataan sellaisissa metropoleissa kuin Kongsvinger, Åndalsnes ja Austvat. Ohjelmisto on muodostunut kappaleista, jotka edustavat jo nimiensä puolesta rockin rockeinta ydintä: One for the Road, Boogie My Life Away, Where Have All the Bad Boys Gone, Rattlesnake Charlie, Awright Awright Awright, Speed City ja Rollin’ With the Stones.
Ei, mikään ei ole muuttunut.
Molemmat musiikkidokumentit on julkaistu Areenaan 10.10., ja ne esitetään Teemalla torstai-illoissa 13.10. ja 20.10.
' /%3E%3C/svg%3E)
