Kapellimestari George de Godzinsky – pakolainen jonka äiti hylkäsi

George de Godzinsky vieraili 1950-luvun lopulla Sveitsissä nunnien varattomille naisille pitämässä täysihoitolassa. Tunnettu kapellimestari, pianisti ja säveltäjä tapasi naisen, jota ei ollut nähnyt 35 vuoteen, äitinsä.

Matkustaessaan Keski-Euroopassa 1957 George de Godzinsky vieraili sveitsiläisessä täysihoitolassa, jota nunnat pitivät yksinäisille, varattomille naisille. Matkaseurana Godzinskylla oli vaimonsa Elisabeth, joka odotti toista lastaan.

Hymyilevä ja käytökseltään hienostuneen kohtelias Godzinsky oli Suomessa kuuluisa ja arvostettu viihdetaiteilija. Hänet tunnettiin Radion viihdeorkesterin kapellimestarina, taitavana pianistina ja monen menestyskappaleen säveltäjänä. Godzinsky oli kansainvälisen Harmony Sisters -lauluyhtyeen pitkäaikainen läheinen työtoveri. Hänen kynästään oli trion hitti Sulle salaisuuden kertoa mä voisin vuodelta 1940 ja monet muut hienot sävellykset ja sovitukset. Äänisen aallot oli puolestaan Godzinskyn sota-aikana säveltämä suosittu valssi, jonka levytti iskelmäkuningas Georg Malmstén.

Godzinsky oli lyönyt läpi myös elokuvasäveltäjänä. Yksi hänen tarttuvimmista sävelistään oli Katupoikien laulu vuodelta 1941 elokuvassa Onnellinen ministeri. 1950-luvun puolivälissä Godzinsky oli juuri aloittanut yhteistyön suositun Kipparikvartetin kanssa.

Lähestyessään Eggin kylää Zürich-järven rannalla Godzinsky tunsi itsensä jännittyneeksi ja hermostuneeksi. Hänen oli määrä tavata täysihoitolassa äitinsä Maria Neuscheller, jota hän ei ollut nähnyt 35 vuoteen.

Mahtavat Neuschellerit

Varakkaiden pietarilaisten tapaan liikemies Maximilian Othman Neuscheller oli ostanut vuonna 1900 perheelleen lomanviettopaikaksi maatilan Suomesta. Saksalais-slaavilainen Neuscheller oli Sveitsin kansalainen. Hänen isänsä, sveitsiläinen teollisuusmies Leopold Neuscheller oli asettunut aikoinaan Pietariin, ja isän kuoltua poika oli perinyt tämän valtavan omaisuuden. Neuschellerit omistivat maailman suurimman kumitehtaan, jossa työskenteli 9600 työntekijää.

Neuschellerin maatila sijaitsi Viipurin ja Tienhaaran välissä. Vuonna 1901 tehtailija ryhtyi rakennuttamaan tilalle uutta päärakennusta. Suomalaiset arkkitehdit Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren suunnittelivat kansallisromanttisen Metsälinnan, jonka sisustamiseen osallistuivat taidemaalarit Väinö Blomstedt ja Gabriel Engberg, kuvanveistäjä Felix Nylund ja taidetakoja Eric. O.W. Ehrström.

Koska Maximilian Othman Neuscheller harrasti valokuvausta ja tähtitiedettä, kartano varustettiin valokuvalaboratoriolla ja pihapiiriiin rakennettiin erillinen observatorio.

Jugendlinna torneineen ja holvikaarineen valmistui 1904 ja tunnettiin nimellä Suur-Merijoen kartano.

Tehtailija Maximilian Othmar Neuscheller oli naimisissa Cornelia van Gilse van der Palsin kanssa, ja pariskunnalla oli kymmenen lasta. Vuonna 1913 heidän tyttärensä Maria solmi avioliiton puolalaisen insinöörin Franciszek de Godzinskyn kanssa.

Rikkaiden elämää Pietarissa

Maria Neuscheller ja Franciszek de Godzinsky olivat tutustuneet toisiinsa yhteisen pianonsoitonopettajan Aleksandr Zilotin luona.

Varsovassa syntyneen Franciszekin isänsuku tuli Oderin rannalta läheltä Saksan rajaa. Isänäiti oli ranskalainen Elise Magdalena de Simon. Franciszek oli valmistunut talousinsinööriksi Tarton saksankielisestä yliopistosta. Hän oli saanut viran Venäjän kauppaministeriöstä, missä johti rautateiden makuu- ja ravintolavaunujen liikennöintiä. Franciszek oli lisäksi liikemies, joka myi venäläistä puuvillaa suomalaisille kutomoille, muun muassa Finlaysonille.

Heinäkuun viidentenä 1914 syntyi Marian ja Franciszekin esikoinen George. Kolme viikkoa myöhemmin Euroopassa syttyi suursota.

Godzinskyjen koti Pietarissa oli Kirovin valtakadun varrella. Neuschellerien sveitsiläinen kotiopettaja Elise Regenass oli siirtynyt nuoren perheen palvelukseen ja opetti pikku-Georgelle ranskaa. Perheessä puhuttiin venäjää, ranskaa, saksaa ja puolaa.

Franciszek kuului Pietarin puolalaisseuraan, missä hän tutustui muun muassa musiikkielämän suuruuksiin, sellaisiin kuin Alexander Glazunov, Sergei Rahmaninov ja Fjodor Shaljapin.

Franciszek ja Maria nähtiin säännöllisesti Mariinski-teatterin ensi-illoissa, jonne heillä oli kausiliput. Salissa seisoi kaksi Becker-flyygeliä. Kun Maria soitti toisella pianokonserton solistina, Franciszek säesti toisella soittaen orkesteriosuutta. Pianon lisäksi Franciszek soitti selloa ja trumpettia. Maria opiskeli pianonsoittoa Pietarin keisarillisessa konservatoriossa ja suoritti loppututkinnon ennen kuin maailman ympärillä mullistui.

Vallankumous ja pako Suomeen

Vuonna 1917 George sai pikkusiskon Elisabethin. Samoihin aikoihin elämä Pietarissa kävi levottomaksi ja varakkaalle väelle vaaralliseksi. Kun sotilaat ja poliisit mellakoivat kaduilla, Franciszek hävisi maan alle. George de Godzinsky on muistellut myöhemmin, kuinka hän istui lastenhoitajan kanssa kellarissa kuuntelemassa tykkien jylinää.

Vuonna 1919 Franciszek oli pidätettynä useita kuukausia. Myös Maximilian Othmar Neuscheller vangittiin ja kuljetettiin oikeuteen Moskovaan. Siitä, että hänet vapautettiin, hän sai kiittää kirjailija Maxim Gorkia. Vankeus oli 59-vuotiaan tehtailijan terveydelle liikaa. Vapautumisen jälkeen istuessaan santarmin saattamana raitiovaunussa hän sai sydänkohtauksen ja kuoli. Muu perhe pakeni välittömästi Suomeen. Matka Suur-Merijoelle tehtiin reellä pitkin maaliskuista Suomenlahtea.

Godzinskyt ja kotiopettaja jäivät Pietariin, mutta tekivät seuraavan vuoden aikana neljä pakoyritystä Suomeen. Kolmesti heidät käännytettiin rajalla takaisin, neljäs yritys 19. helmikuuta 1920 onnistui. Paetessaan he kuulivat perässään puna-armeijan laukaukset. Neljännellä kerralla he inkeriläisten talonpoikien neuvosta kulkivat metsien kautta ja seurasivat Laatokan rantaviivaa.

“Muistan, miten kuljimme vetäen perässämme kelkkaa, jossa oli pikkusisareni sekä joitakin tavaroitamme. Oli aivan hiljaista. Puita oli aivan jään rajaan asti, oli 20 astetta pakkasta ja aivan tyyntä, ei tullut eikä satanut lunta. Emme nähneet ainoatakaan ihmistä. Olimme yötä ladossa, aikuiset eivät nukkuneet, mutta meille lapsille laitettiin makuusija, meidät käärittiin lämpimiin, ja me nukuimme hyvin. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa, ja lopulta tulimme maalaistaloon, se oli ensimmäinen talo Suomen puolella! Se sijaitsi Sortanlahden kylässä Laatokan rannalla vastapäätä sitä saarta, jolla oli Konevitsan munkkiluostari. Ja isä sanoi, että nyt me olemme vapaita. Siinä me seisoimme vähäisine tavaroinemme ja arvottomine ruplanseteleinemme vaellettuamme lähes 45 kilometriä Laatokan rantaa pitkin”, George de Godzinsky on muistellut.

Äiti jättää perheen

Maaliskuun 1920 perhe joutui viettämään karanteenissa Siestarjoella, Neuvosto-Venäjän rajan tuntumassa. Kun karanteeni oli ohi, vanhempien tiet erosivat. Maria jätti miehensä ja lapsensa ja matkusti sukulaistensa luo Suur-Merijoelle. Franciszek ja kotiopettaja, josta tuli lasten varaäiti, jatkoivat ensin Kauniaisten kylpylään ja sieltä edelleen Imatralle, missä he saivat turvapaikan Onnelan kartanosta.

Georgen ja Elisabethin suhteet äidin sukulaisiin katkesivat nyt lähes kokonaan. Vuonna 1927 Neuschellerit myivät Suur-Merijoen Suomen valtiolle. George de Godzinsky on muistellut, kuinka kotiopettaja vei hänet ja pikkusiskon Helsingin Seurahuoneelle tapaamaan äidinäitiä. Isä ei lähtenyt mukaan tapaamiseen. Seurahuoneella kaunis vanha nainen suuteli molempia lapsia otsalle. Tämän jälkeen äidinäiti jätti Suomen ja muutti tyttärensä luo Berliiniin.

Äidin sisar Corinne ja veli Wladimir jäivät kuitenkin Suomeen ja ojensivat auttavan kätensä Franciszekille ja tämän lapsille. Välit tätiin ja enoon säilyivät lämpiminä koko loppuelämän.

Äidin matka jatkui Suur-Merijoelta Wieniin. Marialla oli unelma, hän halusi pianotaiteilijaksi. Hän käytti tyttönimeään Maria Neuscheller, otti pianotunteja Franz Lisztin oppilaalta Moritz Rosenthalilta ja sai jonkin verran esiintymistilaisuuksia. Leipänsä hän tienasi Wienin konservatorion pianonsoiton opettajana. “Ne jotka ovat tunteneet Maria Neuschellerin, sanovat että hän oli hyvä pianisti ja taiteilija, mutta ei sellainen virtuoosi, jollaiseksi hän itse oli unelmoinut tulevansa”, George de Godzinsky on kertonut äidistään.

Imatralta Helsingin Kaivopuistoon

Georgen rakkaus musiikkiin syttyi Imatralla hetkellä, jolloin hän kuuli torvigramofonista Tshaikovskin Pähkinänsärkijän Kukkaisvalssin: “Se oli minusta kauneinta mitä olin kuullut.”

Poika soitteli ensin mandoliinia ja löydettyään naapurista harmoonin opetteli sen koskettimet. Kun isän ystävät hankkivat Onnelaan vanhan flyygelin, George tutustui siihen omin päin: “Opettelin soittamaan aivan hullusti. Peukaloa käytin hyvin säästeliäästi, tekniikkani oli hyvin omaperäinen. Tultuani Helsinkiin sain opetella kaiken uudestaan.”

1920-luvun puolivälissä Franciszek, lapset ja kotiopettaja muuttivat Imatralta Helsinkiin. Uusi koti löytyi kaksikerroksisessa puutalosta Kaivopuistosta. Osoitteessa Itäinen Kaivopuisto 4 A perhe asui vuoteen 1938, jolloin talo purettiin.

Lapset kävivät venäläistä koulua, mistä George jatkoi venäläiseen yhteislyseoon, entiseen Aleksanterin lukioon. Poika puhui sujuvasti venäjää ja ranskaa, kankeasti suomea ja ruotsia ja oppi koulussa saksaa. Kerran hän kaatui Kaivopuiston luistinradalla niin pahasti, että katkaisi vasemman jalkansa. Jalka ei parantunut täysin, vaan siihen jäi liikerajoitus.

Insinööri Franciszek de Godzinsky elätti perheensä Suomessa ravintolamuusikkona. Monsieur François oli säveltäjä ja taitava pianisti, jonka kykyä improvisoida ihailtiin. Hänen säveltämänsä on muun muassa hurmaava Valse orientale pianolle. Franciszek perusti pienen tanssiorkesterin, jonka kanssa hän esiintyi Seurahuoneella, Oopperakellarissa ja Erottajan Palladiumissa.

Myös George perusti venäläisten koulutoveriensa kanssa balalaikkaorkesteri Livadin, joka kiersi Helsingin kouluissa soittamassa tanssimusiikkia. Lisäksi hän oli mukana sekä venäläisten emigranttien Helsingin balalaikkaorkesterissa että Putilinin veljesten ja mandoliinivirtuoosi Grossbergin kokoonpanossa, joka soitti tanssimusiikkia Lönnrotinkadun ravintola Tarinassa. Silloin Georgen soitin oli kolmirivinen hanuri. Tarinan maksama palkka Georgelle oli tervetullut lisä emigranttiperheen ruokakassaan.

George haluaa kapellimestariksi

George oli 15-vuotias, kun hän istui kuuntelemassa Robert Kajanuksen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin konserttia, jossa Beethovenin viulukonserton solistina esiintyi ihmelapsi Wolfgang Schneiderhahn. Konsertin jälkeen George ei haikaillut enää akateemisen uran perään. Hän halusi omistautua musiikille ja tulla kapellimestariksi.

Seuraavana vuonna George lopetti koulunkäynnin ja siirtyi Helsingin konservatorion opiskelijaksi. Konservatoriossa häntä opettivat muun muassa Selim Palmgren, Bengt Carlsson, Leo Funtek, Eino Linnala ja Leevi Madetoja. “Parasta mitä olen saanut aikaan ovat kyllä Saint–Saensin ja Tshaikovskin pianokonsertot, mutta jo silloin olin päättänyt, että urani kulkisi toiseen suuntaan. Minusta ei tulisi pianovirtuoosia”, Godzinsky on kertonut piano-opinnoistaan myöhemmin.

Vaikka Georgesta ei tullut pianotaiteilijaa, eikä hän suorittanut konservatoriossa loppututkintoa, kysyntää pianistina riitti.

Venäläisten emigranttien balettiesityksiä säestäessään 1930-luvun alussa George tutustui balettitanssija Alexander Saxeliniin. Saxelin oli valmistunut Pietarin keisarillisesta balettikoulusta ja toimi Helsingissä balettiopettajana. Saxelin puolestaan esitteli nuoren pianistin Suomalaisen Oopperan balettimestarille George Gélle, joka oli myös entinen Pietarin keisarillisen baletin tanssija. Niin Georgelle tarjottiin töitä pianistina Suomalaisen Oopperan balettikoulussa.

Oopperalle, konservatoriolle, ravintolaan, oopperalle…

Nuoren Georgen päivät olivat kiireisiä ja pitkiä. Aamut hän säesti Oopperalla balettitunteja, päivät opiskeli konservatoriolla ja illat soitti ravintoloissa.

Vuodesta 1931 George oli ollut mukana myös isänsä orkesterissa, kun ravintola halusi suuren tanssiorkesterin. Silloin isä ja poika soittivat omilla flyygeleillään saksofonien, trumpettien ja jousten säestäminä. Joskus sattui, että isän kiinnitys johonkin tanssiravintollaan oli katkolla, silloin poika vastasi koko perheen elatuksesta.

George tuurasi tanssiorkestereissa sellaisia pianisteja kuin Asser Fagerström ja Robert von Essen, pääsi keikalle Melody Boys -orkesterin kanssa ja osallistui Dallapén ja Ramblers-orkesterin kiertueisiin.

Baletin pianistina toimimisesta seurasi, että myös Ooppera alkoi käyttää Georgea harjoituspianistina. Vuonna 1933 hän sai Oopperasta vakituisen paikan. Tehtävänä oli toimia oopperoiden, operettien ja balettien näyttämöharjoitusten pianistina ja kapellimestarien apulaisena. Kapellimestareina olivat tuolloin Armas Järnefelt, Leo Funtek ja Martti Similä. Helsingin kaupunginorkesteri säesti Suomalaisen Oopperan näytännöt, mutta laulajilla oli harjoituksia orkesterin kanssa vain vähän. Kun vähissä orkesteriharjoituksissa soittivat usein eri muusikot kuin ensi-illoissa, Oopperan ensi-illoissa teos ei ollut koskaan valmis, Godzinsky on kertonut.

Shaljapinin kanssa Kaukoidässä

Vuonna 1934 George pääsi ensimmäisen kerran isänsä synnyinmaahan, kun Franciszekin johtama Helsingin puolalainen yhdistys teki matkan Puolaan. George kiersi ympäri maata tapaamassa sukulaisiaan. “Varsova oli siihen aikaan kuin pieni Pariisi!”

Syksyllä 1935 johtaja Sulo Räikkönen onnistui kiinnittämään maailmankuulun venäläisen bassobaritonin, Fjodor Shaljapinin vierailjaksi Oopperaan Gounod’n Faustiin ja Rossinin Sevillan parturiin. “Leo Funtek sai tehtäväkseen oopperan kapellimestarina opastaa Shaljapinia, kun hän tutustui taloon. Juuri silloin harjoittelimme Toscaa harjoitushuoneessa, ja minä istuin pianon ääressä. Shaljapin jäi kuuntelemaan. Muistan, että silloin lauloi Armas Hanttu, tenori, jolla oli kaunis, lyyrinen ääni. Shaljapin katsoi hämmästyneenä minuun, kiitti ja sanoi, että suomalaiset ovat suurenmoisen musikaalista kansaa ja että sen hän oli tiennyt jo kauan ennen vallankumousta tutustuessaan suomalaisiin muusikoihin Pietarissa.”

Seuraavaksi Shaljapin halusi tavata Georgen kahden kesken, sillä laulaja oli päättänyt pestata tämän säestäjäkseen Kaukoidän kiertueelle. “Olin aivan ymmällä. Minä, 21-vuotias musiikinopiskelija. Minun oli vuoroon kylmä ja kuuma ja pelkäsin pyörtyväni."

Shaljapin oli jo ehtinyt jo olla yhteydessä isä-Franciszekiin, joka kannusti poikaansa ottamaan haasteen vastaan. “Pian opin, että tämä laulaja oli ikuinen keksijä, hän ei laulanut ainuttakaan laulua samalla tavalla kahta kertaa. Hän oli suuri improvisoija, joka saattoi venyttää tiettyjä fermaatteja ja niellä toisinaan tavuja, ja silloin oli säestäjänkin nieltävä samaan tahtiin, jotta rytmi säilyisi”, Godzinsky on muistellut.

Joulukuun 15. päivänä 1935 George tapasi Pariisissa Shaljapinin ja tämän seurueen, johon kuuluivat vaimo, nuorin tytär, impressaario ja joukko palvelijoita. Pariisista matkustettiin junalla Marseille’hin, mistä jatkettiin laivalla Japaniin. Laivamatka Jokohamaan kesti viisi viikkoa. Ensimmäinen konsertti Tokion Hibiya-Kokaido -salissa oli 25. tammikuuta 1936. Loppuunmyydyssä katsomossa istui 6000 kuulijaa.

George vietti 196-senttisen “suuren venäläisen sielun” seurassa kahdeksan kuukautta. “Keskustelimme enimmäkseen venäjäksi ja ranskaksi, hän oli hyvin kielitaitoinen mies. Jo lapsena hän oli oppinut ukrainaa, ja hän puhui myös italiaa sekä virheetöntä englantia, jossa oli pieni viehättävä slaavilainen korostus.”

Shaljapin polveutui kasanilaisesta talonpoikaissuvusta. "Hän oli kotoisin Uralin eteläosista Volgan rannalta. Perhe oli köyhä, ja isä ansaitsi elatuksensa monin eri tavoin. Hän oli sekä talonpoika että käsityöläinen ja hevosenkasvattaja.”

Shaljapinin kiertue jatkui Japanin jälkeen Kiinaan ja japanilaisten miehittämään Mantshuriaan. "Mukanamme oli kolme laukullista nuotteja. Siinä oli noin 470 laulun suunnaton ohjelmisto, mutta niistä käytimme vain noin 200 niissä 50 konsertissa, jotka pidimme. Shaljapin vaihteli koko ajan ohjelmaansa. Toisinaan en lainkaan tiennyt, missä sävellajissa hän aikoi laulaa. Monesti tapahtui niin, että hän flyygelinkannen suojassa antoi minulle merkin, että soittaisin sävelaskeleen tai puoli alempaa.”

Helmikuun alussa 1936 Shaljapin ja Godzinsky äänittivät Tokiossa amerikkalaiselle levy-yhtiölle 16 kappaletta kaksipuolisille savikiekoille. “Mitä levyihimme tuli, Shaljapin hyväksyi niistä vain toisen, nimittäin sen, jonka toisella puolella oli Musorgskin Laulu kirpusta ja toisella Volgan lautturit. Yhä tunnen nostalgista nautintoa kuunnellessani näitä hienoja kappaleita, jotka Shaljapin tulkitsi puhtaalla, lyyrisellä äänellään”, Godzinsky on muistellut.

Ikävyyksiä Berliinissä kesällä 1936

Pian Kaukoidästä kotiuduttuaan kesällä 1936 George matkusti uudestaan ulkomaille. Nyt levyttämään iskelmäkuningas Georg Malmsténin ja kuplettimestari Matti Jurvan kanssa Berliiniin. Äänitykset tapahtuivat Berliinin radiotalossa kapellimestari Otto Dobrindtin orkesterin säestyksellä.

Samaan aikaan Berliinissä järjestettiin Olympialaiset, joita George lähti innoissaan seuraamaan muiden suomalaisten mukana. “Sattui ikäviä välikohtauksia, jotka johtuivat slaavilaisesta nimestäni. En selvästikään ollut toivottua rotua, ja siitä syntyi hankaluuksia, jotka oli selvitettävä Suomen lähetystössä. Konserttisalin ovella minua olivat vastassa nuoret saksalaiset vartijat SS-univormuissaan. Jos olisin ollut juutalainen, olisin joutunut suoraan selliin. Lopulta sain kuitenkin liput olympiakentälle ja näin suomalaisten voittavan.”

“Silloin vuonna 1936 en ymmärtänyt asiasta paljoakaan. Toki Hitlerjugend ja hakaristi näkyivät kaikkialla, mutta kaikesta tiedettiin niin vähän. Ihmisiä oli paennut, mutta siitä ei puhuttu. Nimeeni liittynyt välikohtaus oli hyvin epämiellyttävä, mutta muutoin ei minua kiinnostanut, mitä Saksassa tapahtui. Vasta sitten kun Puola miehitettiin ja sukulaiseni joutuivat pulaan, ymmärsin mistä oli kyse”, Godzinsky on kertonut.

Georgen oli määrä säestää Shaljapinia vielä Berliinissä ja Varsovassa talvella 1936-1937, mutta konsertit eivät toteutuneet. “Valitettavasti Shaljapinin terveydentila huononi, hänellä oli sokeritauti. Se oli kovin surullista, ja hoito oli uuvuttavaa ikuisine insuliinipistoksineen. Shaljapin ei antanut enää kovinkaan monta konserttia.” Suuren laulajan terveys petti, hän kuoli keväällä 1938.

George haluaa säveltää, sovittaa ja johtaa

Syksyllä 1936 työt Oopperalla, ravintoloissa ja laulajien ensikonserttien säestäjänä jatkuivat, mutta George ei halunnut olla enää pelkkä säestäjä. Hän halusi säveltää, sovittaa ja johtaa. Niin alkoi yhteistyö suomalaisten elokuvatuottajien kanssa. Ensimmäisen elokuvamusiikkinsa George teki Erik Blombergille. Sen jälkeen hän sävelsi musiikkia Adams-filmille, Suomi-Filmille ja kahteen Toivo Särkän menestyelokuvaan, Kulkurinvalssiin ja Onnelliseen ministeriin. Kaiken kaikkiaan hän sävelsi elämänsä aikana musiikin 64 elokuvaan.

Syksyllä 1936 alkoivat myös työt Yleisradiossa. Hyvä ystävä Nils-Eric Fougstedt ehdotti Georgelle, että tämä vierailisi radiossa viihdemuusikkona. Kun Yleisradio hankki Hammond-urut, George soitti radiossa viihdemusiikkia joka toinen viikko puolitoista vuotta.

Kesinä 1937, 1938 ja 1939 George oli Dallapén Martti Jäppilän innostamana mukana Neljän pojan kiertueella. Muut pojat olivat hanuristi Viljo Vesterinen, ksylofonin soittaja Eino Katajavuori ja laulaja, säveltäjä ja kapellimestari Georg Malmstén. Bussilla ajettiin ympäri Suomea aina Terijoelta Petsamoon. Lisäksi tehtiin äänilevyjä, vaikka levyttäminen kotimaassa olikin kallista. Levytysstudiona toimi Saksalainen koulu Malminkadulla.

Taskulampun kanssa elokuvissa

Georgelle oli tärkeää tietää, mitä saksalaisessa ja amerikkalaisessa viihdemusiikissa tapahtui: “Muistan, että Westerlundin musiikkikaupassa työskentelevien hyvien ystävieni ansiosta sain kuunnella levyjä, joita heillä oli myytävänä. Mutta levyä sai kuunnella vain yhden kerran, he korostivat, vain yhden kerran. Ja minä kuuntelin ja panin merkille soinnutuksen. Äänilevyt ja radio opettivat minulle sangen paljon. Öisin kuuntelin lyhytaaltolähetyksiä kuulokkeet korvilla, etten häiritsisi seinän takana nukkuvia. Sillä tavoin opin tuntemaan melko tarkkaan tanssiorkesterin soitinnuksen.”

George omaksui kuuntelemalla viihteen uusimmat virtaukset: “Minulla ei ole lainkaan näkömuistia, mutta korvani muistavat sävelet. Usein istuin elokuvissa mukanani taskulamppu ja pala nuottipaperia kunnellen Fred Astairea ja Ginger Rogersia. Siihen aikaan Suomi oli todella syrjäkylä, äärettömän kaukana kevyen musiikin metropoleista. Minua pyydettiin moneen kertaan, että menisin kuuntelemaan ja kirjoittamaan muistiin sävelmät. Siihen aikaan ei ollut magnetofoneja ja kopiointi olisi varmasti ollut laitontakin, minun menetelmäni oli siis ainoa, jota me täällä takametsissä saatoimme käyttää. Muistan, että minun täytyi nähdä se elokuva kolme, neljä kertaa ennen kuin lopulta sain kaikki soinnut muistiin.”

Harmony Sisters

Viipuri oli Georgen toinen kotikaupunki. Sinne hän polki usein pyörällään, sillä siellä Boris Sirpon perustamassa emigranttivetoisessa Musiikkiopistossa hänellä oli paljon ystäviä. Sirpon lisäksi yksi tärkeimmistä oli kielinero Andrej Rudnev, pianisti ja yhteissoiton opettaja, joka ennen vallankumousta oli ollut Pietarin keisarillisen yliopiston mongolian kielen professori.

Loppiaisena 1937 keikkaillessaan Livadin kanssa Viipurin Den sjunde januari -hyväntekeväisyysjuhlassa George tutustui kolmeen kotkalaiseen laulavaan sisareen. Trio tunnettiin pian nimellä Harmony Sisters. Kun yhtye keväällä 1937 pääsi esiintymään Kaivohuoneelle, George teki sille useita sovituksia. Valtosen siskoksista tuli Georgelle läheisiä työtovereita ja ystäviä seuraavan 20 vuoden ajaksi ja myös tärkeä tulonlähde.

Vastoinkäymisiä perheessä

Samaan aikaan vuonna 1938, kun Godzinskyt muuttivat Kaivopuistosta Museokadulle, isän kädet alkoivat vapista, vartalo jäykistyä ja painua kumaraan. Pian hän ei pystynyt enää soittamaan ravintoloissa, hän oli sairastunut Parkinsonin tautiin. Kun samoihin aikoihin myös kotiopettajan terveys heikkeni, lapset George ja Elisabeth joutuivat elättämään koko perheen.

Samoihin aikoihin Wienissä äiti Maria Neuscheller joutui lähtemään jo toisen kerran elämässään pakomatkalle, kun Itävalta liitettiin Saksaan. Maria pakeni Sveitsiin ja asettui pieneen Egg-nimiseen kylään lähelle Zürichiä. Hän ryhtyi elättämään itsensä antamalla pianotunteja ja soittamalla urkuja kylän kirkossa.

Viihdytysjoukoissa

Vuonna 1939 George sai esiintyä ensimmäisen kerran kapellimestarina. Ruotsalaisessa teatterissa esitettiin Mustalaisruhtinatar-operettia, kun vakituinen kapellimestari sairastui, ja George hälytettiin paikkaamaan.

Talvisodan sytyttyä marraskuun viimeisenä päivänä 1939 George otti hanurinsa ja liittyi vapaaehtoisena viihdytysjoukkoihin.

Asepalveluksen hän suoritti Vaasassa 1940. Luisteluonnettomuudessa vahingoittuneen jalan vuoksi George rankattiin B-mieheksi. Samana vuonna 1940 hän sai kutsun palvelukseen lääkintämieheksi.

Kesällä 1941 George kutsuttiin ensimmäisen kerran Radio-orkesterin kapellimestariksi. Hän johti suorassa radiolähetyksessä musiikkiaan elokuvaan Kulkurin valssi.

Jatkosodan aikana hän toimi muusikkona sekä viihdytysjoukoissa että kotirintamalla. George soitti hanuria tuvissa ja korsuissa aina Karhumäkeä myöten. Syvärillä hän joutui niin lähelle taistelua, että näki sotilaiden kaatuvan. Kun Harmony Sistersit eli Geschwestern Valtonen matkusti elokuussa 1942 kiertueelle Saksaan, George teki heille useita sovituksia eri kielillä. Ja kun siskot palasivat Suomeen, George lähti heidän kanssaan kiertueelle rintamalle.

Viihdytyskiertueet tekivät Georgesta täysipäiväisen viihdemusiikin ammattilaisen. Lomille päästyään hän kiirehti tekemään elokuvamusiikkia Harry Bergströmille ja Toivo Kärjelle. Haave urasta oopperakapellimestarina alkoi haihtua.

Radion viihdeorkesterin kapellimestariksi

Vuosi 1944 oli käännekohta Georgen yksityiselämässä. Hän meni naimisiin sukujuuriltaan puolalaisen Elisabeth Urbanowiczin kanssa.

Rauhan tultua kesällä 1944 työt radiossa alkoivat toden teolla, ja Radio-orkesteri soitti paljon operettimusiikkia Godzinskyn johdolla.

George de Godzinskyn kapellimestariuran huippuhetki koitti 1946, kun Suomalainen Ooppera vieraili Tukholmassa ja hän sai johtaa Joutsenlampi-baletin. Yleisradio ja elokuva- ja äänilevyteollisuus työllistivät kuitenkin koko ajan enemmän, ja niin Ooppera jäi.

Vuonna 1950 syntyi Georgen ja Elisabethin esikoinen Robert. Syksyllä 1951 George otti vastaan kiinnityksen Göteborgin Suuren teatterin kapellimestariksi. Hän johti Göteborgissa operetteja ja musikaaleja, muttei viihtynyt poissa kotoa ja palasi keväällä 1952 Suomeen perheensä luo.

Vuonna 1953 Godzinsky kiinnitettiin Yleisradion vastaperustetun Radion viihdeorkesterin vakituiseksi kapellimestariksi. Kiinnityksen takana oli jälleen ystävä Nils-Eric Fougstedt. Radio-orkesteri pitkäaikainen ylikapellimestari Toivo Haapanen oli kuollut äkillisesti sydänkohtaukseen 1950. Seuraavana vuonna Fougstedt nimitettiin hänen seuraajakseen.

Fougstedt ajoi Yleisradiossa voimakkaasti oman viihdeorkesterin perustamista Radio-orkesterin rinnalle. “Nyt sai viihdemusiikki oman laillisen kotipaikan radiossa muusikkoineen, jotka työskentelivät vakavasti erikoistuakseen viihdemusiikkiin”, Godzinsky on muistellut myöhemmin. Niin Yleisradiolla oli kaksi orkesteria, jotka voitiin halutessa yhdistää suureksi sinfoniaorkesteriksi.

Helmikuussa 1953 Godzinsky teki ensimmäisen nauhoituksensa uuden Radion viihdeorkesterin kanssa. Radion vanha äänitysstudio Fabianinkadulla oli käynyt liian pieneksi, ja uutena studiona käytettiin Suomalaisen kauppakorkeakoulun juhlasalia, josta lähetettiin jatkossa lukemattomia viihde-, sinfonia- ja solistikonsertteja.

Kun iloon sekoittuu tuskaa

Isä Franciszek de Godzinsky kuoli 1954. Tämän jälkeen, kesällä 1957 George tapasi Sveitsissä äitinsä, jota ei ollut nähnyt sitten vanhempien eron maaliskuussa 1920.

“Äitini asui yksinäisille naisille tarkoitetussa täysihoitolassa, jota pitivät nunnat. Olin tietenkin nähnyt äidistäni useita valokuvia ajalta ennen pakoa Venäjältä ja myös Wienistä. Se ihminen, jonka nyt kohtasin, oli vanhentunut ja hänessä näkyivät useiden vaikeiden sairauksien jäljet, mutta hän oli edelleen kaunis. Edelleenkin hänessä oli jotakin, mikä sai minut täysin ymmärtämään, mitä hänen sisarensa oli tarkoittanut kuvatessaan häntä elämäniloiseksi, lahjakkaaksi ja kauniiksi,” Godzinsky on muistellut.

“Oli ymmärrettävää, että hän tuolla hetkellä oli hermostunut ja jännittynyt, kun hän nyt kaikkien noiden vuosien jälkeen tapaisi minut, poikansa. Vaikka olimme äiti ja poika, musiikki oli meidän suhteessamme vielä tuntematon ja kokematon alue. Iloon sekoittui tuskaa. Keskustelimme saksaksi, ja ehkä tilannetta helpottaakseen hän piankin pyysi minua soittamaan jotakin. Hän vei meidät huoneeseen, jossa oli flyygeli, ja soitin hänelle. Hänen pyynnöstään soitin useita kappaleita ja pitkään. Näin, että hän oli syvästi liikuttunut. Sitten pyysin vuorostani häntä soittamaan meille, mutta hän kieltäytyi ja syytti sormiaan, jotka reumatismi ja nivelsärky oli jäykistänyt. Huoneessaan hän sitten näytti meille valokuviaan, ei ainoastaan omista vanhemmistaan ja sisaruksistaan vaan myös meistä lapsista, ja hänellä oli kuva jopa minun ensimmäisestä pojastani, lapsenlapsestaan. Toinen ei ollut silloin vielä syntynyt. Kun sitten oli aika hyvästellä, ymmärsimme kaikki, että tämä olisi ainoa ja viimeinen tapaamisemme. Olen vakuuttunut siitä, että äitini myös käsitti sen.”

Pojan ja äidin tapaaminen kesti puoli tuntia.

Jälkisanat

Maria Neuscheller eli tapaamisen jälkeen kymmenen vuotta, hän kuoli 1967.

Godzinskyn ensimmäinen avioliitto päättyi eroon. Vuonna 1974 hänen täyttäessään 60 vuotta syntyi toisesta avioliitosta hänen kolmas poikansa Andrej.

George de Godzinsky jäi eläkkeelle Yleisradiosta 1980. Hän sai kunniaprofessorin arvon 1985.

George de Godzinsky kuoli 23. toukokuuta vuonna 1994.

Löydä Soiva arkisto - kuuntele, katsele, lue ja nauti!

Löydä Soivasta arkistosta säveltäjä, pianisti, sovittaja ja kapellimestari George de Godzinsky, lauluyhtye Harmony Sisters, iskelmäkuningas Georg Malmstén ja paljon muuta.

Lähteet

Franck, Anne-Marie: Hymyillen. George de Godzinskyn elämä. Tammi. Jyväskylä 1992.

Niiniluoto, Maarit: Harmony Sistersin tarina. Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. WSOY. Juva 1992.

Wikipedia: Suur-Merijoen kartano.