Hyppää pääsisältöön

Oppiminen

Some Deep Story 7-kauden päähenkilö Juuso Kunelius katsoo kivisen aidan takaa sivulle.

Juuso Kunelius, 26, löysi itsetuntonsa vasta muutettuaan Helsinkiin – "Mä sovin vitsiksi ja kevennykseksi, kun olen tämän näköinen”

Juuso oli aina "se hieman pyöreämpi lapsi". Äidin sairastumisesta alkunsa saanut lohtusyöminen johti painon nousuun ja itsetunnon murenemiseen.

Päivitetty 18.11.2022 11:45.

Juuso Kunelius on yksi Some Deep Story 7 -kauden päähenkilöistä. Kausi käsittelee miesten ulkonäköpaineita.

”Olin alle kouluikäinen, kun äitini leikattiin lukuisia kertoja, ja hän joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa. Muistan pelänneeni äidin kuolemaa. Aina kun muiden silmä vältti, kävin hakemassa kaapista jotain kahvileipää. Näin sain ajatukset pois pelottavista asioista.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Siellä mies oli joko kova hiihtäjä tai kunnon nikkaroija käsityöläinen. Minä en ollut kumpaakaan. Olin luokkani parhaita piirtämisessä ja kirjoittamisessa, mutta koska ne olivat 'tyttöjen juttuja', sain niistä harvoin kiitosta eivätkä ne merkanneet siinä yhteisössä mitään. Aina mentiin urheilu edellä.

Minulla on ikäviä muistoja ala-asteen koululiikunnasta. Talvisin ei ollut muuta liikuntaa kuin hiihtoa tai luistelua, joissa olin aivan sysipaska. Tuntui, että kovaa yrittämistäni ei huomioitu ollenkaan, ainoa mikä ratkaisi oli vain ja ainoastaan tulos. Aloin inhota liikuntaa.

Minua punnittiin ala-asteella usein. Välillä jopa kahden viikon välein. Kaikki tiesivät, miksi Kuneliuksen poika menee taas kouluterveydenhoitajalle. Annettiin ymmärtää, että paino pitäisi saada laskuun, mutta eihän alle kymmenvuotias tiedä, miten se käytännössä tehdään.

Kovaa yrittämistäni ei huomioitu ollenkaan. Aloin inhota liikuntaa.

Yläasteella suhde liikuntaan vähän helpottui. Kokeiltiin eri lajeja ja yrittämisestä palkittiin. Muistan, että kerran opettajat keräsivät pienen rahallisen tsemppipalkinnon koulun maratontapahtumaan. Olin ällikällä lyöty, kun sain sen. Kun olin poistumassa palkinnonhausta, kuulin takaa jonkun tokaisevan: 'Hyvähän se on syödä itsensä v***n punkeroksi ja vastaanottaa rahaa, kun menee kävelemään maratontapahtumaan.'

Yritin selvitä siitä vähättelemällä omaa suoritusta ja itseäni: enhän minä oikeasti olisi palkintoa ansainnut.

Itseni vähättelystä ja mollaamisesta tuli toistuva selviytymiskeino. Kun minua piikiteltiin painosta, heitin sen huumoriksi ennen kuin kukaan muu ehti. Se oli varmaan alitajuinen juttu. Kun sanot itsestäsi pahoja asioita, se ei tunnu yhtä pahalta kuin jonkun toisen sanomana. Itseäni vähättelemällä tuhosin oman itsetuntoni.

Itseni vähättelystä ja mollaamisesta tuli toistuva selviytymiskeino.

Yläasteella pahimmat kiusaajat olivat tyttöjä. Olin alkanut kiinnostua tytöistä ja tuntui tosi pahalta, kun liikuntatunnilla parikseni joutunut tyttö kieltäytyi tanssimasta kanssani ilmaisten selvästi inhonsa.

Minulle tuli mollausten jälkeen sellainen kuva, että olen kaikkien maailman naisten silmissä ällöttävä ihminen. Se veti mielen matalaksi. Itsetunto oli jossain meren pohjassa asti.

Olen vielä aikuisiälläkin pelännyt naisia. Pitkään en uskaltanut deittailla ketään ja olin tosi syrjäänvetäytyvä. Ajattelin aina automaattisesti uuden naisihmisen tavatessani, että tuo varmaan vihaa minua.

Pahinta oli, kun kaverit alkoivat löytää tyttöystäviä. Kaikkialla oli rakkautta ja romantiikkaa, ja itse olin yksin. Se syöksi minut surun kierteeseen.

En tarkoita, että olisin muuttunut joksikin inceliksi, mutta aloin kokea yhä enemmän sellaisia tunteita, että olen yksinkertaisesti niin ällöttävä kasa paskaa, ettei kukaan voisi ikinä tykätä minusta.

Monta vuotta elin jonkinlaisessa tunneluupissa. Saatoin seistä peilin edessä ja sanoa itselleni, että v**** mä olen ällöttävä. En haluaisi kenellekään samaa kokemusta.

Muutos alkoi siitä, kun muutin askel askeleelta kauemmaksi kotiseudustani ja lopulta löysin itseni Helsingistä. Silloin viimeistään tajusin, että nyt on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Nykyään minulle on ihan paskanhailee, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minä teen elämälläni mitä haluan, eikä minun tarvitse hyppiä enää kenenkään pillin mukaan.

On ihan paskanhailee, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Naisten kehopositiivisuus on lyönyt hyvin läpi ja se on hieno homma, mutta tuntuu, että miehet on jotenkin unohdettu. Yhdessä vaiheessa kun googlasi pluskokoinen miesmalli, niin ei tullut yhtään tulosta. Kaikkialla näkyi vaan mainoksia, joiden mieskuvana oli pyykkilautavatsa ja tuuhea tumma tukka.

Itse olin ylipainoinen ja kalju.

Vanhakantainen miehenmalli on jyrännyt tosi pitkään. Nyt ehkä pientä muutosta on ilmassa sen suhteen.

Ihmisten pitäisi saada olla sellaisia kuin ne on ja tehdä omalla kropallaan mitä haluaa. Eihän kukaan muu päätä sitä, minkälainen sun sielu on. On todella absurdia ajatella, että sinun pitäisi olla tietyntyylinen, koska joku on joskus niin päättänyt.

Kirjoittaminen on vuosien mittaan auttanut tosi paljon. Tulevaisuudessa haluan ehdottomasti jatkaa sitä ja tienata kirjoittamalla elantoni.”

Some Deep Story -dokumentissa Juuso kertoo mm. kokemuksistaan Tinderissä.

Tuntui, että olen ällöttävä kasa paskaa - Toista Yle Areenassa

Toimittaja Anu Heikkinen on kirjoittanut minä-muotoisen tekstin Juuson kirjeen, videon ja haastattelun pohjalta.

Keskustelu