Markus Kajo: Vihreetä

Silloin kun minäkin olin pieni, tietynlainen valkoisella lantratun oloinen vihreä väri oli kaiketi halvin saatavilla oleva maali, sitä näki monessa paikkaa, ja sillä vihreällä oli mummolassanikin halkolaatikko maalattu.

Että minä juuri sitä vihreää väriä vihaan! (Kun netistä tutkin, niin ilmeisesti vaalea turkoosi voisi olla sen kauhean halkolaatikonvihreän* nimi. )

Tuntuu oudolta että sitä halkolaatikkovihreää vihaan, koska, ensiksikin, tykkäsin pienenä kovasti hakea hellapuita, ja oli hyvin palkitsevaa kaataa romauttaa ne halkolaatikkoon, kun laatikko, hakukerta hakukerralta, täyttyi.

Tunsin itseni isoksi pojaksi ja hyödylliseksi, kun hoidin hellapuiden logistiikan mummolassa.

Eli halkolaatikkoon liittyy - väriä lukuunottamatta - vain positiivisia muistoja.

Sen valkoisella kalvennetun ja millimikronin verran siniseen päin olevan vihreän värin inho tuntuu oudolta sikälikin, että pidän kovasti sinivihreästä tai vihreänsinisestä. Siitä, mitä englanniksi kutsutaan nimellä teal.

Miksi siis halkolaatikon vihreä melkein saa laatan lentämään? Sitä ei tiedä ketkään.

Mutta koetan keskittyä halkolaatikon maalaamattomaan sisäpuoleen, ja värin asemesta tuoksuun.

Halkolaatikon tuoksu oli ihan omansa. Siinä oli puun ja pölyn tuoksua, ja tuohen.

Vaikka Lieksan mummolassani (jota kutsuttiin Ukkilaksi, päivän vastoin kuin Isojoen mummolaani, jota kutsuttiin Mammalaksi)) lämmitys ja hellahomma olivat puunpolton varassa, en muista mummolani (ts. ukkilan) koskaan tuoksuneen savulta.

Uunista ja hellasta tulee enemänkin mieleen ääniä.

Ritinää ja rapsahtelua, kun risut ja tuohet hellan sytytysvaiheessa intoutuivat palamaan. Tai rahinaa ja krahinaa, kun täti kaapi leivinuunista kekäleet hellaan.

Nuoret eivät ehkä tiedä, että sen ajan puuhellan metallikannessa oli erikokoisia, samankeskeisiä renkaita, ja renkaita poistamalla tai lisäämällä saatiin aikaan kulloinkin tarvitulle kattilalle, pienelle tai isolle, sopivankokoinen reikä, johon vaikka perunan- tai kastikekattila laitettiin lämpiämään.

Sitten jos ei tarvittu mitään kattilaa kiehuttaa, pantiin kaikki renkaat ja keskelle tuleva umpinainen metallikiekko paikoilleen, ja niin oli hellan levy taas tasainen, aukoton, kuin hyvä meriselitys.

Kun kummitätini touhusi lieden ääressä, kuului monenlaisia metallisia kilahteluja, kun täti metallikoukulla nosteli hellanrenkaita pois ja takaisin, touhutessaan eri kokoisten kattiloiden kanssa.

Kattiloiden pohjat olivat mustana noesta, koska keittäessä niiden alla loimusi hellan tuli.

Muita ääniä mummolassa oli illalla käkikellon vetäminen - kun kävynmuotoiset painot vedettiin ylös, jotta ne tarjoaisivat kellolle käyntivoiman taas yhdeksi vuorokaudeksi.

Käkikello raksutti ja kukkua paukutti läpi vuorokauden, ja erityisesti muistan sen käen luukun avautumisäänen - joku jousiääni - ja luukun lumpsahduksen kun luukku lumpsahti kiinni, käen hoidettua kukuntansa siltä kertaa.

Käki oli ahkera varsinkin loppuillasta ja aamupäivällä, kun piti kukkua isoja numeroita. Mutta muulloinkin se tuntui touhuavan yhtenään, kun kukkui aina tasalta ja lisäksi aina puolelta yhden kerran.

Öisiin ääniin saattoi kuulua lorinaa, kun ukki pissi neuvostoliittolaiseen sinkkiämpäriin, taikka metallista uikahtelua, kun ukki kääntyi uuniin takana sängyssään, ja luokille painunut sängyn metallinen pohjapunos uikahti kuin mikäkin öinen pikakuikka.

Aamun ääniä oli kahvinpapujen jauhaminen, sitten vedenkeittimen porina. Niitä seurasi kahvin tuoksu. (Ja ehkä hellansytytysääniä.) Ja sitten ilmestyi täti kammarin ovelle ja huikkasi “Nousehan Markus kahville”. Nuo aamut kuuluvat rakkaimpiin lapsuusmuistoihini.

Kammarissa, jossa minä nukuin, oli pyöreä kakluuni, ja siinä luukut, joissa oli jokin ristikkokuvio, josta tulen loimu heijasteli seinälle kuvioita. Niitä katsellen, ja tulen rapsahtelua kuunnellen olen nukahtanut monet kerrat.

Muistan vieläkin puhtaiden lakanoiden tuoksun. Isä sittemmin kertoi, että kun mummolassa oli monenlaisia pellavakankaasta tehtyjä juttuja; pyyhkeitä, koristeltuja pöytäliinoja, vaikka mitä - niin tätini oli itse kylvänyt ja korjannut pellavat, liottanut ne ja tehnyt valtavan työmäärän, ennen kuin oli niin pitkällä, että ryhtyi koristelemaan liinoja.

Noista kirjonnoista on minulla kotonani nykyään valtavan iso, läheisteni teettämä tyyny, jota tässä samalla katselen.

Tuntuu käsittämättömältä se työmäärä, mitä isäni ja sitä edellinen sukupolvi on tehnyt.

Kuinka moni nykyään aloittaa kylvämällä pellavansiemenen, kun haluaa kauniin, kirjaillun pöytäliinan?

Ei kuinka!

Miettii

nimim. “Yksi monten puolesta”.

*) P.S. Väri-innokkaille vinkiksi, se halkolaatikonvihreä on jotain samaa kuin RGB 164, 201,195 /hex #A4C9C3, tai Pantone 15-5217 2005 Blue Turquoise -värin sävy hex #a9dBd7, suunnilleen. Mutta en voi vannoa, koska eio ollu mahdollisuutta hankkia Pantone-vihkoja, vaan on pitänyt luottaa kalibroimattoman tietokonenäytön välittämiin kuviin. Jos jostain vaikka paperinkeräyksestä löytäis värivihkot, tai kirppikseltä käytettyinä niin voisi kertoa väristä tarkemmin, kun voisi tutkia vihkosia rauhassa, neutraalissa valossa, Kodakin keskiharmaata pahvialustaa vasten, vaikka savunmakuista Lapsang souchong -teetä siemaillen. (Kaksi palaa sokeria puolen litran mukiin, ja loraus maitoa. Oikea maitoteejuoman tummuusaste suunnilleen hex #9C7A52 tai hex #97501B. Ja ette sitten lallita diabeteslääkärille, että siehen tulee sokeria. Sanotte että ei tule sokeria siehen!)