Markus Kajo: Ankaria aikoja

Ennen oli paljon toisenlaisempaa kuin nyt enää on. Sitä on monten nykyisten vaikea edes kuvitella. (Saati palata ajassa taaksepäin katsomaan sitä rujoa elämää.)

Ei ollut silloin viivakoodilukijoita kaupan kassalla. Viivakoodit piti sanella.

“Tässä keksipaketissa on kaksi kapeaa, sitten yksi leveä, sitten kolme tosi ohutta, ja, ootas, eikun, alusta - kolme kapeaa, sitten yksi aika leveä…”

Kassajonot olivat pitkiä ja ihmiset vihaisia, kun viivakoodien kanssa kesti niin kauan joka ikisen asiakkaan asiointi. Saattoi parin ostoksen kauppareissuun mennä aikaa yli kolmekin tuntia - jos edes onnistui tekemään ostokset yhdessä päivässä.

Nimittäin valtaosa ihmisistä pääsi töistä neljältä ja kaupat menivät kiinni jo viideltä, niin useimmilta loppui ostosaika kesken ja piti palauttaa ostokset hyllyyn ja toivoa, että toisena päivänä olisi lyhempi jono ja onnistuisi ostaminen ehkä. Harva oli se asiakas, joka poistui kaupasta ilman spontaania ja uutteraa kirosananailua.

Lasten kirjoja oli silloin vain kaksi: Grimmin sadut I ja II. Ne olivat kauheita.

Näetkun tosi julmia olivat ne sadut ja tuli lähinnä painajaisia niistä. Mutta jotenkin kai oli pakko lukea lapsille niitä, en tiedä, oliko se ihan laki tai joku Kekkosen määräys.

Kuri oli siihen aikaan kova.

Kun esim. vaikka kansallisoopperan balettitanssijat kyyristyivät oopperatalon betonisen lastauslaiturin alle tupakalle räntäsateelta ja oopperaan jonottajien katseilta suojaan, ja poliisi sattui huomaamaan sen, niin palttoonhelmat viuhuen juoksi poliisi pampulla häätämään balettihepenissään hytisevät balleriinat pois suojapaikastaan ja keskelle katua.

Siellä piti poliisi heille pitkät ja ankarat sulkeisharjoitukset (“ Taakse - poistu! — Katse Bulevardille - päin! Polvet jäykkinä suorin jaloin Erottajalle ja takaisin varpailla seisten hiipikäät, mars!”).

Vasta pitkän ajan perästä saivat kylmästä tärisevät tanssijattaret palata kohmeissaan työpaikalleen balettinäyttämölle, tanssia könkähtelemään kohmeisuuttaan sinisine jalkoineen morsiustyttöinä ja noitina La Sylphidessä. Ja yleisö vain buuasi, kun oli joutunut toista tuntia odottamaan baletanttien saapumista poliisisulkeisista.

Silloin ei ollut niin paljon kasveja kuin nykyisin. Ei ollut lupiineja, sinilevää eikä jättiputkia. Peruna oli jo, ja nokkoset. Salaattia ei ollut, puolukkasekoitteista porkkanaraastetta vain.

Jotain hyvääkin oli sentään.

Rikkaat sitoivat rautalangalla joulukinkun rääppeistä sian kamarassa kiinni olevia läskinpaloja lintulautoihin. Iltahämärissä köyhät lapset kävivät nitrittämässä rautalangat läskeistä irti, ja naulasivat läskinpalat vanhojen kenkärajojen pohjiin.

Näillä läskipohjakengillä sitten ajettiin huikua pitkin Pielisen jäätä, erikoisella vetovoimalla: Susia oli silloin paljon, ja ne aina kärkkyivät koululaisia ja muita Pielisen jäätien ylittäjiä.

Kun kasteli kaulaliinan, ja jäädytti sen pitkäksi pampuksi, ja siveli liinan toista päätä läskillä, susi nappasi siihen heti kiinni, ja lähti juoksemaan pesäänsä kohti yli Pielisen. Kaulaliinan toisesta päästä kiinni pitäen läskiluistelija sai huimat kyydit!

Läskiluistin-köyhä sai ilmaista susikyytiä joskus peninkulmankin, mutta sillä oli hintansa. Perillä piti tapella läskintuoksuisesta kaulaliinasta ja läskiluistimista pesän kaikkien sutten kanssa, mutta sen ajan kansakoululaisille raivo-äkäinen susikatras oli helppo vastus kansakoulunopettajaan verrattuna.

Ne olivat unohtumattomia aikoja!

(Valitettavasti.)

Miettii nimim. “Yksi monten puolesta”.