Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Kellomäki

Kirjailija Anna Soudakova haluaa katkaista pelon perinnön ja siksi hän uskaltaa puhua myös tämän päivän sotaisasta Venäjästä: “Herätessäni toivon, että tämä olisi ollut vain pahaa unta”

Kirjailija Anna Soudakova Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman vieraana Mediapoliksen studiolla Tampereella.
Kuvateksti Kirjailija Anna Soudakova kertoo Anne Flinkkilän haastattelussa oman sukunsa traagisista vaiheista Stalinin vainoissa ja puhuu myös suhteestaan nykypäivän Venäjään.
Kuva: Harri Hinkka / Yle

Suomessa kasvanut kirjailija ja opettaja Anna Soudakova kantaa ranteessaan Ukrainan värejä ja kammoksuu synnyinmaansa Venäjän sotatoimia. Hän ei halua olla vain venäläinen tai suomalainen, vaan on luonut oman polkunsa itse.

Leningradissa syntynyt kirjailija Anna Soudakova, 39, on nähnyt omassa suvussaan, miten mielivaltaisesti vallanpitäjät voivat kohdella pientä ihmistä ja on oppinut olemaan varuillaan.

– Kun heräsin sodan aamuun 24. helmikuuta, ensimmäinen tai ehkä toinen ajatukseni oli, että luovun Venäjän kansalaisuudesta. Minulla on Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuus ja tuli niin voimakkaana se ajatus, että en halua olla osa sellaista valtion koneistoa, joka hyökkää toiseen maahan.

Anna muutti 8-vuotiaana perheineen Pietarista Suomeen. Anna on äidinkielen, ranskan ja venäjän opettaja ja julkaissut kaksi omaa sukuaan vahvasti sivuavaa romaania. Toistaiseksi käynti Venäjän lähetystössä on tekemättä.

– Suoraan sanoen minua pelottaa mennä sinne. Onhan se tavallaan ihan järjetön pelko, mutta suurlähetystö on periaatteessa Venäjän maaperää. Että mitä siitä seuraa, jos menen ja luovun Venäjän kansalaisuudesta.

Annaa ei pelota puhua Venäjästä, mutta se tuntuu hänestä välillä epämukavalta. Silti pieni eläimellinen säikky on usein vallannut hänet, kun hän on tullut Venäjän vierailulta takaisin Suomeen.

– Että jos säännöt ovatkin yhtäkkiä muuttuneet, ja tulliviranomaiset eivät päästäkään minua kotiin.

Apua, jos mä joudunkin jäämään tänne - Toista Yle Areenassa

Isoisä, rakas deduška

Yksi Annan rakkaimmista ihmisistä on ollut deduška, isoisä Juri. Hän on liittänyt Annan sukupolvien ketjuun, kun on kertonut omaa ja vanhempiensa traagista elämäntarinaa.

– Isoisä oli 5-vuotias, kun hänen vanhempansa katosivat Stalinin vainoissa. Heidän datšallaan oli kuulemma aseita, näin oli naapuri ilmiantanut. Mutta kun heillä ei edes ollut datšaa. Isoisä ei enää koskaan nähnyt vanhempiaan.

Isoisän kuoleman jälkeen Anna sai haltuunsa laatikon, jossa oli kirjoja, valokuvia ja kirjeitä. Niistä ja isoisän puheista syntyi Annan ensimmäinen kirja Mitä männyt näkevät.

– Se oli tarina, joka vaati kertomista.

Anna kertoo, että isoisä nimettiin isänmaan vihollisen lapseksi ja siksi hän ei esimerkiksi päässyt opiskelemaan haluamaansa ammattiin eli lentäjäksi. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen tuo kyseenalainen titteli poistettiin, ja samalla alkoi tihkua tietoja hirmuhallinnon uhreista.

– Olin sattumalta isoisän luona, kun KGB:ltä tuli kirje, jossa kerrottiin, että vanhemmat oli teloitettu. Se oli pysäyttävä hetki ja ainoa kerta kun näin isoisän itkevän.

Kirjailija Anna Soudakovan isovanhemmat 1950- ja 1960-lukujen taiteessa Petroskoissa. Papan käsi mummun harteilla, ovat iloisia, taustalla gobeliini, jossa peuroja.
Kuvateksti Anna Soudakovan isoisä ja isoäiti Petroskoissa 50- ja 60-lukujen taitteessa.
Kuva: Anna Soudakovan kotialbumi

Kaunis ja kauhea paikka, näin Anna kuvaa kirjassaan Sandarmohin metsää Venäjän Karjalassa. Se oli myös isoisän vanhempien matkan pää. Kauniille mäntykankaalle on haudattu tuhansia vainoissa teloitettuja.

– Sitä kauhua ja pelkoa on vaikea kuvitella. Itkin kun kirjoitin siitä kirjaani. Että minkälaista se on, kun on silmät sidottu ja kuulet vain laukauksia ympäriltäsi ja tiedät, että kohta on minun vuoroni.

Isoisä oli katkera ja vihainen, tottakai. Annan mielestä oli ihmeellistä, miten hän silti pystyi säilyttämään valoisuutensa ja elämänilonsa. Ehkäpä isoisästä tuntui, että pitää elää koko tuhotun suvun puolesta.

– Minulla on häntä kova ikävä.

Pelon perillinen

Kun puhutaan ylisukupolvisista traumoista, usein ajatellaan, että trauma syntyy, kun vaikeista asioista vaietaan. Mutta Annan isoisä halusi jakaa tapahtumia läheistensä kanssa. Anna arvelee kuitenkin, että isoisällä ei ollut oikein sanoja, joilla puhua peloista.

– Luulen, että juuri se tunteista vaikeneminen siirsi traumaa eteenpäin. Isoisä eli koko elämänsä sellaisessa epävarmuudessa ja pelossa, että kohta joku koputtaa oveen ja mitä sitten tapahtuu. Se pelko on siirtynyt äidilleni ja sitä kautta minuun.

Mitä Anna ajattelet sitten tämän päivän Venäjästä ja pelolla hallitsemisesta?

– Pelkohan passivoi ihmiset ja saa heidät vaikenemaan. Paljonhan puhutaan nytkin siitä, että venäläiset vaan istuvat sohvillaan ja katsovat televisiosta, miten imperiumia rakennetaan. Ihmiset on opetettu ajattelemaan, että tavallinen kansa on tyhmää, ja on vain luotettava siihen korkealla pallilla istuvaan.

Anna sanoo, että vaikka todellisuus on mitä on, venäläiseen mentaliteettiin on perinteisesti kuulunut kulissien ylläpito ja heikkouksien peittäminen. Sitä Anna ei ollenkaan tunnista itsessään.

– Suomessa olen oppinut ennen kaikkea rehellisyyden. Voi olla heikko ja näyttää sen. Se on aseistariisuva voima.

Anna Soudakova äitinsä kanssa Leningradin asunnossa. Äiti ja Anna pitelevät käsissään kissanpentua, seinällä roikkuvat luistimet.
Kuvateksti Anna äidin kanssa, kun he vielä asuivat Leningradissa. Kämmenten suojassa on pieni kissanpentu.
Kuva: Anna Soudakovan kotialbumi

Miten minusta tuli minä?

Anna Soudakovan toinen, juuri ilmestynyt kirja on nimeltään Varjele varjoani. Anna sanoo, että halusi kirjoittaa 80-luvun Leningradista, ajasta, kun omat taiteilijavanhemmat olivat nuoria.

– Halusin keksiä henkilöhahmot ja heille tarinan. Mutta kävikin niin, että kun romaani oli valmis, huomasin, että se olikin vielä henkilökohtaisempi kuin ensimmäinen. Se oli oma sisäinen kasvutarinani.

Annan isoäidin puoleisessa suvussa on myös suomalaisia juuria. Annan äidin äidin isä oli kotoisin Jyväskylän läheltä Toivakasta. Hän lähti nuorena miehenä Kanadaan ja sieltä rakentamaan kommunismia Neuvostoliittoon.

Kun presidentti Mauno Koivisto vuonna 1990 antoi inkeriläisille ja muille suomensukuisille luvan muuttaa Suomeen, myös Annan perhe pakkasi tavarat ja muutti seuraavana vuoden lopulla Pietarista Turkuun.

– Tultiin Suomeen marraskuussa, ja Turku oli lumenvalkoinen. Lumihanget kimaltelivat katulamppujen valossa ja tuntui, että oli tultu toiselle planeetalle.

Anna Soudakova äidin ja isän kanssa Turun Lausteella 1991. Perhe on juuri muuttanut Leningradista Suomeen. Seisovat männikköisellä kalliolla, taustalla kerrostaloja.
Kuvateksti Uudet kotimaisemat vuonna 1991 kun Anna, äiti ja isä olivat juuri asettuneet asumaan Turkuun.
Kuva: Anna Soudakovan kotialbumi

Myöhemmin Annan isovanhemmatkin muuttivat Suomeen. Anna oppi suomen kielen nopeasti, sai itsevarmuutta ja sanoo olleensa perheen pikku pomo. Mielessä risteili kuitenkin paljon kysymyksiä. Kuka minä oikein olen? Saanko olla täällä?

– Kamalin kysymys on se, että kumpi olen, suomalainen vai venäläinen. Eihän siihen ole vastausta. Tänä päivänä ajattelen, että olen löytänyt paikkani. Kirjoitan suomeksi, rakastan suomen kielen sointia ja notkeutta.

Lapsilleen hän on piirtänyt kartan, jossa näkyvät heidän juurensa.

– Siellä on marilaisia, suomalaisia, karjalaisia, venäläisiä ja valkovenäläisiä juuria. Kun me katsellaan sitä karttaa, niin tärkeä viesti minun mielestäni lapsillekin on se, että ei tarvitse olla mitään näistä tai voi olla kaikkea yhtä aikaa. Voi luoda itse oman polkunsa, Anna sanoo.

Kirjailija Anna Soudakova 10-vuotiaana äitinsä kanssa käymässä Pietarissa. Poseeraavat  sillalla, taustalla kanava ja vanhoja rakennuksia.
Kuvateksti Anna 10-vuotiaana äidin kanssa käymässä Pietarissa .
Kuva: Anna Soudakovan kotialbumi

Demokratia, kirosana vai siunaus?

Anna pitää ranteessaan Ukrainan värejä ja sanoo, että häntä ei pelota puhua tämän päivän Venäjästä, mutta välillä olo on epämukava ja epävarma.

– Demokratia on ainoa mahdollisuus, mutta Venäjällä se tuntuu olevan kirosana. Että muka kansalta pitäisi kysyä ja kuunnella heitä. Jopa jotkut minun koulutetut tuttavani puhuvat näin.

Anna sanoo, että parlamentaariseen demokratiaan on Venäjällä pitkä tie.

– Suomessa kun seuraan vaaleja, niin eihän se häviäjän osa aina helppo ole, mutta elämä jatkuu. Ja kohta voi olla taas vallassa. Mutta tietysti tarvitaan se oppositio, ja sitähän Venäjällä ei tällä hetkellä ole.

Miljoonan ruusun laulaja Alla Pugatšova kritisoi hiljattain Venäjän sotatoimia ja sanoi, että hänet sopii kyllä julistaa ulkomaan agentiksi, samalla tavalla kuin puolisonsakin. Millainen merkitys megatähden kannanotolla on?

– Mullehan nousi kyyneleet silmiin, kun luin hänen postauksensa. Pugatšova oli pitkään hiljaa ja ihmiset jo kyselivät, että miksi hän ei puhu mitään, koska aviomiehensä puhui avoimesti sotaa vastaan. Sitten kun hän puhui, niin se oli sellainen valtava valoräjähdys tunnelin päässä. Voi tietysti ajatella että puhutaan vaan laulajasta, mutta Pugatšovalla on iso vaikutusvalta Venäjällä. Häntä palvotaan.

Mutta mikä on parasta, mitä Venäjällä voisi nyt tapahtua?

– Joka aamu kun herään ja avaan uutiset, niin jotenkin toivon, että tämä olisi ollut vain pahaa unta. Mutta parasta olisi varmaan se, että se tietty ihminen siellä Venäjällä sanoisi, että hei tyypit, mä oon ollut koko ajan väärässä, lopetetaan koko homma.

Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 29.10. kello 17.10 ja sunnuntaina 30.10. kello 9.10 ja Yle Areena. #flinkkiläkellomäki