Hyppää pääsisältöön

Elämä

Ohjaajalta: Maatuskoja yössä ja runoja lehmille! Elin hetken toisten ihmisten arkea ja opin, että kiinnostavat ihmiset eivät ole täydellisiä eivätkä jaksa sellaisia esittääkään

Mikko Ranta-Huitti lukee navetassa lehmien keskellä Eeva Heilalan  ja Maarit Tastula Eeva Kilven runoja.
Kuvateksti Mikko Ranta-Huitti lukee Eeva Heilalan ja Maarit Tastula Eeva Kilven runoja lehmien ruokintapöydällä - mutta kiinnostiko yleisöä?

Maarit Tastula lähtee uudessa ohjelmassaan toiseen Suomeen etsimään elämän tarkoitusta ilo ja huumori aseinaan. Hän konttaa umpihangessa, hiihtää poroaidalle, kesyttää kettua, keritsee lammasta ja valmistaa mykyrokkaa.

–Täytin tänä vuonna 60 vuotta. Siinä iässä tietää, että takana on enemmän vuosia kuin edessä. Numerothan eivät valehtele, ja siksi ne pistävät miettimään, mikä tässä elämässä on olennaista. Jos vuosia on jäljellä vähän, on syytä alkaa viimeistään nyt fundeerata, mihin loput elinvuotensa käyttää. Katkeroituako siitä, mitä elämältä ei saanut vai iloitako siitä, että sai olla mukana tällä matkalla, jota elämäksi kutsutaan?

Sain työnantajaltani tehtäväksi jalkautua toiseen Suomeen, pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja televisiosta tuttujen asiantuntijoiden ulottumattomiin. Näyttää, miten ihmiset elävät siellä, missä televisiokamerat harvoin vierailevat.

Media lähtee usein liikkeelle ongelmista ja epäkohdista. Kriisejähän maailmassa riittää. On sota Ukrainassa, energiakriisi Euroopassa, jo lähes unohtuneesta koronakriisistä nyt puhumattakaan. Sosiaalisessa mediassakin keskinäinen vihanpito kasvaa. Yhä useampi istuu suojassa omassa bunkkerissaan kuin olisi asemasodassa näkymätöntä vihollista vastaan.

Vihasta voi tulla elämän tarkoitus, ja sehän ei kai sentään ollut elämän tarkoitus. Jos aina näkee vain vihollisia ympärillään, kuva maailmasta kaventuu, sillä onhan tässä nyt sentään paljon muutakin.

Kuten rakkaus, haudankaivuu, mykyrokka ja vastasyntyneet karitsat. Ja Arppa Airolan biisit.

Maatuskat yössä ja runoja lehmille

Unohdin kriisit. Jätin ne muiden harteille. En lähestynyt ihmisiä ongelma kepin nokasta roikkuen. Lähestyin ihmistä kuin leikkikaveria. Ei ennalta tarkkaan laadittua käsikirjoitusta vaan enemmän hetkessä eläen, improvisoiden. Katsotaanpas, miten äijän käy - ja hyvin kävi. Haastateltavat olivat yllättävän innokkaita leikkimään mukana.

Karja-alan yrittäjä Mikko Ranta-Huitti lähti mukisematta makaamaan kanssani hiehojen ruokintapöydälle ja lukemaan lehmille runoja. Kirjailija Antti Heikkinen konttasi kanssani sutjakkaasti umpihankea mummonsa mökille Tuntemattoman sotilaan hengessä niin, että heilahti. Toimittaja Outi Airolan kanssa haahuiltiin Ykspihlajan öisessä satamakorttelissa maatuska-asussa ja edellisen talven jouluvalot kaulassa. Hauskaa oli.

Siinä on jo aika paljon elämän tarkoitusta.

Antti Heikkinen ja Maarit Halonen pistävät polkaksi Tahkovuoren huipulla.
Antti Heikkinen ja Maarit Halonen pistävät polkaksi Tahkovuoren huipulla.

LUE TÄSTÄ mitä mieltä Antti Heikkinen oli, kun Maarit Tastula pyysi häntä mukaan ohjelmaan: ”Silmäni heiluvat kuin maitohampaat, takeltelen puheissani, ujous paistaa läpi ja lopputuloksen katsominen tuntuu muutenkin karmealta”.

Perisavolainen puhumattomuuden kulttuuri katkesi, kun Tastula tuli taloon. Puukoille oli käyttöä, kun pohjalainen ja savolainen kohtasivat. Pilkottiin porukalla Heikkisten suvun sisäelimet. Kuvausten jälkeen kotitalo ei enää ole entisensä.

Koska ihminen, toisin kuin televisiota katsoessa voisi luulla, ei ole vain puhuva pää vaan kädellinen kaksijalkainen, lupauduin rengiksi vieraitteni kotiin. Ihminenhän paljastaa itsensä paremmin teoissa kuin sanoissa.

Keritsiessäni lammasta Mikon kanssa tai kiskoessani poroja sarvista poronhoitaja Ursula Länsmanin kanssa sain tietää tietysti jotain uutta myös itsestäni, en vain vieraitteni arjesta. Paljastui, että olen ihminen, joka ei osaa soutaa eikä huovata ja joka on huono muusa luovalle taiteilijalle (nettikaupasta ei löytynyt valitettavasti parempaakaan). Puukon teroittajana olin sen sijaan luonnonlahjakkuus, mikä todistaa, ettei ihminen tiedä vanhanakaan, missä on hyvä, ennen kuin kokeilee.

Onhan sekin jotain tässä epävarmassa maailmassa – puukon teroittamisen taito.

Maarit Tastula, Samba-koira, Ursula Länsman ja Ailu Näkkäläjärvi verkoilla.
Kuvateksti Paljastuu, että soutuhenkilö ei osaa soutaa eikä huovata. Maarit Tastula, Samba-koira, Ursula Länsman ja Ailu Näkkäläjärvi verkoilla.

Mitä meistä jää?

Mitä opin itse elämästä elämällä hetken aikaa toisten ihmisten arkea?

Opin, että kiinnostavat ihmiset eivät ole täydellisiä eivätkä jaksa sellaisia esittääkään. Antti Heikkisen mukaan körttien kuningas Paavo Ruotsalainen, sukulaismies suoraan ylenevässä polvessa, oli ainoa suurmies Suomen historiassa, joka ”osas olla täys paskiainen mutta myös myönti sen”. Outi Airola pohti oman merensä äärellä, että jos vesi ei saa kiveä sileäksi miljoonassakaan vuodessa, miten me voisimme ehtiä eroon omista rosoistamme yhden ihmiselämän aikana.

Emme mitenkään. Pitäkäämme rosot hyvänämme.

Opin, että ihmisestä ei välttämättä jää kovin pysyviä jälkiä sen jälkeen, kun hän on siirtynyt toisille taajuuksille, kuten käynti Heikkisen mummon kotitalolla Rautavaaran Riitamäessä paljasti. Läjä vanhoja laskuja, pari navettakirjaa, Illodin-pullo, flanellipaita ja Sirpale-lehden irtonumero vuodelta 1965, jossa Sielun Peili lupaa vastata kysymykseen, ovatko kaikki kirjailijat neurootikkoja.

Ne, jotka kantavat huolta toisista ihmisistä jo eläessään, jättävät jälkeensä toisenlaisia valtakuntia, kuten ajatuksen rakkaudesta. Se kuulemma on auttanut karja-alan yrittäjää Mikko Ranta-Huittia monessa kiperässä tilanteessa.

Opin, että toisin kuin meidän on annettu ymmärtää, rakkaus on paljon muutakin kuin romanttinen suhde kahden ihmisen välillä. Se on tapa katsoa maailmaa, ja se katse on hyväntahtoinen.

Maarit Tastula ja Outi Airola istuvat auringonlaskussa meren rannalla kalliolla.
Kuvateksti Maarit Tastula ja Outi Airola pohtivat rakkauden perimmäistä olemusta kokkolaisella luodolla.
Kuva: Harri Lehtikevari

60 vuotta täytettyäni oli pakko kysyä myös vierailtani, minkälaista loppusijoituspaikkaa olisi itse kunkin syytä odotella, kun aika meistä jättää. Leikkikaverini etelästä pohjoiseen ja idästä länteen olivat yllättäen sitä mieltä, ettei aika meitä mihinkään jätä. Se muuttaa vain muotoaan. Haudankaivaja uskoo henkiin taivahalla, ortodoksi aikoo siirtyä toiseen jengiin. Yksi vieraistani pohtii, kenessä lymyää nyt muinaisten dinosaurusten energia. Sillä energiahan ei katoa, se vain kiertää.

Samaisen vieraan sisäelimissä käydään kuulemma kovaa keskustelua myös E-koodeista ja ilmastonmuutoksesta. Valitettavasti en päässyt sellaisen syvähaastattelun tasolle, että voisin siteerata tätä maksan ja munuaisten välistä vuoropuhelua suurelle yleisölle.

Outi Airolan kanssa makoilimme kallioluodolla keskellä Pohjanlahtea (Tankar. Enimmäkseen selkeää. Tuuli viisi metriä sekunnissa.) ja katselimme kaksin silmin sinitaivasta. Outi ihmetteli, miksi ihmiskunnan kohtalona on käydä läpi samat taistelut sukupolvesta toiseen ja hakea samoihin kysymyksiin vastauksia aina vain uudestaan. Vaikka jokainen meistä pääsee maaliin, tavalla tai toisella.

– Luulen, että ne siellä ylhäällä huvittuneina seuraavat tätä meidän rimpuiluamme täällä ja miettivät, miksi nuo tuolla hosuvat, kun on lyhyt reissu kyseessä. Kannattaisiko vain olla ja ihmetellä?

Ja elää siinä toivossa, että seuraavalla ryhmämatkalla mahtuu mukaan parempaan porukkaan.

Sitä odotellessa: ihmetellään. Tarvittaessa pankaapa polkaksi.

Musiikki: Arppa, Pölynä ilmassa

Tastula – toista maata 4.12. alkaen Yle TV1 klo 18.45 ja Yle Areena

Vieraina ovat kirjailija Antti Heikkinen Nilsiästä, poronhoitaja Ursula Länsman Inarista, toimittaja Outi Airola perheineen Kokkolasta ja karja-alan yrittäjät Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti Lopelta sekä haudankaivaja, ITE-taiteilija Marko Ruuskanen Savonlinnasta.

Roso tekee ihmisen - Toista Yle Areenassa