Airolan taiteilijaperheen Outi-äiti: ”Nyt on paha koettu ja edessä on pelkkää hyvää”
Outi Airola on kuin sidostesukka, joka joustaa mutta ei ratkea. Lapsuuden traumaattiset kokemukset jättivät jäljen. Mutta siitä huolimatta tämä on tarina perheestä, suvusta ja yhteisön voimasta.
Kun Outi Airolan vanhin lapsi oli seitsemänvuotias, hän käveli sattumalta sen talon ohi. Ja siinä hetkessä, monien vuosien jälkeen muisto palasi ja jäädytti suolapatsaaksi sekä kehon että mielen.
– Kun katsoin omaa lastani siinä vierelläni, käsitin, ettei niin pieni lapsi voi valita ryhtyvänsä kenenkään aikuisen miehen seksikumppaniksi. En minäkään voinut valita.
Outin lapsuudenkodissa elettiin vaatimattomasti 1960-luvulla. Vanhemmat olivat muuttaneet ympäröivältä maaseudulta töihin Kokkolaan, Ykspihlajan satamaa ympäröivään työläisyhteisöön. Satamassa heitä vastassa oli aivan toisenlainen maailma: ravintolat, tanssit ja sataman villi elämä. Tiukka moraali vaihtui sallivaan.
– Olen lukenut pedofiliasta myöhemmin, että hyväksikäyttäjän uhreiksi valikoituvat lapset, joilla ei ole sellaista aikuista, joka kyselisi perään. Olin yksi heistä.
Rahasta oli pulaa ja siksi myös Outi oli perso rahan perään. Kun hän kuuli, että tässä talossa olisi tarjolla töitä, joista maksettaisiin hyvin, hän lähti miehen kotiin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin. Outi oli 7-vuotias.
– Olin viisitoistavuotias, kun mies kuoli ja pääsin tästä piinasta. Koko lapsuuden ajan häpesin hirveästi kehoani ja yritin salata kaikin keinoin, mitä siellä talossa tapahtui. Luultavasti kukaan ulkopuolinen ei tiennyt.
Koulussa kiusattiin kyselemällä, että miten sä voit mennä sinne, että se on ihan hullu se äijä, sehän lääppii. Mä aina valehtelin, että ei se mulle mitään tee.
Mutta teki se. Miehen vaimo seisoi saunan ovella vahdissa ja tarjosi jälkikäteen keittiössä limonadia ja pipareita. Hän osti myös Outille kauniita pitsialusvaatteita.
Outi rikastui. Rahoilla perheeseen ostettiin kamera, levysoitin, merkkifarkkuja ja muuta ylellistä, mihin muuten ei olisi ollut varaa.
– Kun yritin kotona sanoa, etten enää haluaisi mennä sinne, äiti sanoi: Totta kai menet, sinähän saat sieltä rahaa.
Outi ei ollut ainoa miehen uhreista mutta toinen tyttö ei koskaan puhunut asiasta.
– Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että pedofiliassa lapsi sidotaan kiinni rikokseen ja sen salailuun niin, että lapsi alkaa itse ajatella tehneensä jotain väärin.
Outi lakkasi sen kävelyretken jälkeen vaikenemasta. Hän tajusi, ettei ollut rikoskumppani vaan uhri. Ja jos maailmassa olisi mitään oikeudenmukaisuutta jäljellä, rikos vaatisi rangaistusta. Hän marssi poliisiasemalle tehdäkseen rikosilmoituksen, sillä, vaikka mies olikin kuollut, vaimo eli vielä.
Kun selvisi, että rikos oli lain mukaan jo vanhentunut, hän kirjoitti kansanedustajalle ja vaati lain muuttamista.
Hyväksikäyttäjää ja hänen vaimoansa ei koskaan tuomittu rikoksesta.
Outi selviytyi sen sijaan takaisin elämään ja alkoi vuosien päästä sietää jopa miehen käden kosketusta kehollaan. Ja lakkasi häpeämästä lasta, joka joskus oli.
– En ole katkera. Minua on helpottanut ajatus, että shit happens, kaikenlaista paskaa tapahtuu. Minkä takia sen pitäisi aina tapahtua muille ihmisille? Se on hirveän itsekäs lähestymistapa. Tällä kertaa sattui minulle tämä ja jollekin toiselle sattuu jotain muuta inhottavaa tai vaikeaa.
Menneisiin päiviin ei voi vaikuttaa. Ainoa, mihin voit vaikuttaa, on tämä päivä.
Taipuu, taipuu vaan eipäs taitukaan
Outi sai perheen, viisi lasta (Arpan, Annan, Oonan, Lauran ja Saran) ja talon meren rannalla. Outista tuli toimittaja ja Ykspihlajan asukasaktiivi.
Seksuaalisen hyväksikäytön jäljet himmenivät mutta jättivät jäljen. Ajan myötä ne muuttuivat osaksi Outin elämäntarinaa.
Ja kyllä, hän kävi kolme kertaa juttelemassa asiasta psykologin kanssa ja alkoi puhua asiasta avoimesti itselleen ja muille.
Salaaminen aiheuttaa ihmiselle vakavaa stressiä, sekä psyykkisiä että fyysisiä oireita, sanoo traumapsykoterapeutti Soili Poijula. Outi teki siis fiksun valinnan, kun lakkasi häpeämästä asiaa salaa.
Mutta miksi Outi selvisi elämässä eteenpäin, kun samaan aikaan moni muu jäi traumansa vangiksi? Ei ole poikkeuksellista, että saman perheen lapsistakin osa jättää trauman taakseen, osa jää märehtimään sitä loppuelämänsä.
Resilienssi on muotisana. Ennen sitä kutsuttiin sinnikkyydeksi ja sisuksi. Se tarkoittaa ihmisen kykyä selvitä pienistä tai suurista vastoinkäymisistä menemättä rikki tai murtumatta palasiksi. Resilientti ihminen on kuin entisaikojen mainosten sidostesukka, jota kaksi terrieriä repii sukkaa eri suuntiin. Se joustaa mutta ei anna periksi.
Kyky selviytyä vaikeuksista on osin geneettistä, osin ympäristön ansiota. Synnynnäisesti hyviä persoonallisuuden piirteitä ovat ulospäinsuuntautuneisuus, uteliaisuus, optimismi ja taipumus olla murehtimatta asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, toteaa traumapsykoterapeutti Soili Poijula.
Vaikka taipumus jättää traumat taakseen ja siirtyä seuraavaan ruutuun on osin syntymälahja, sitä voi myös vahvistaa tietoisesti. Joustava mieli poimii tietoisesti ja tarkoituksella vaikeastakin lapsuudesta positiivisen puolen mutta ei torju kielteisiä kokemuksia. Tätä kykyä panna paras päällimmäiseksi ihminen voi vahvistaa läpi elämänsä. Puhe positiivisen ajattelun voimasta ei siis ole ihan puppua.
Pahat kokemukset ovat antaneet jonkinlaisen vapauden tunteen: nyt on paha koettu ja edessä on pelkkää hyvää.
― Outi Airola
Outi on pyrkinyt kääntämään vaikeudet vahvuudeksi.
– Ajattelen, että minulla oli persoonalliset, erikoiset vanhemmat ja sain nähdä ja kokea asioita, jotka eivät normaalisti lapsen elämään kuulu, myös ikäviä asioita. Mutta toisaalta, pahat kokemukset ovat antaneet jonkinlaisen vapauden tunteen: nyt on paha koettu ja edessä on pelkkää hyvää.
Työväentalo oli toinen koti
Mutta vaikka lapsuus olisikin ollut lasinen tai rosoinen, se ei koskaan määritä ihmisen tulevaisuutta.
Pelastava enkeli voi olla yksi välittävä aikuinen. Joskus siihen tarvitaan kokonainen työväentalo, kuten Outi Airolan lapsuuden Ykspihlajassa.
– Kun vanhemmat eivät jaksaneet keskittyä perhe-elämään, me lapset pyörittiin tuolla työväentalolla illat. Siellä me opittiin laulamaan ja soittamaan ja saatiin olla näyttämöllä ja urheiluseurassa. Tuo työväentalo varsinaisesti kasvatti meidät.
Nyt monella meistä aikuisista on niin kiire oman menestyspakkomielteemme kanssa, että emme ehdi jakaa paloja itsestämme nuorille, joiden palapelistä on ratkaiseva osa hukassa.
– Työväentalo oli toinen koti, todella turvallinen, ja hyvät aikuiset ottivat meidät lapset mukaan joka paikkaan. He antoivat meille lapsille ja nuorille omasta elämästään isoja paloja, mistä olen todella kiitollinen.
Kun kaikki ei mene kuin Strömsössä, niin silloin kaikki voi mennä kuin - Ykspihlajassa!
– Ykspihlaja on opettanut minut viihtymään rikkinäisten, haavoittuneiden ja epäonnisten ihmisten joukossa. Viihdyn ympäristössä, missä on epätäydellistä ja ihmiset mokaa ja kaikki ei mene niin kuin pitäisi mennä. Minusta näissä ihmisissä on hirvittävän paljon lämpöä, ja he antavat siitä vähästään tosi paljon ja ovat erittäin huonoja tuomaroimaan toisia ihmisiä. Se on minusta erittäin miellyttävää.
Nyt Ykspihlajan työväentalo on ehdolla Unescon maailmanperintökohteeksi. Kyllä Petäjäveden kirkko ja Drottningholmin linna tarvitsevat rinnalleen yhden työväentalon.
Sidostesukkia vai nailoneita?
Ei vain geenit ja kova tahto vaan myös ympäristö vaikuttaa siihen, tuleeko meistä sidostesukkia vai nailoneita.
Outi eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960-1970 -lukujen Suomessa. Elämä oli silloin materiaalisesti köyhempää, ja sosiaaliturva vaatimatonta. Saikulle ei jääty tuosta vain. Sinniteltiin. Jos töitä oli, tehtiin pitkää päivää satamassa tai kahta työtä ilta- ja aamuvuorossa.
Monista asioista, joista silloin vaiettiin, puhutaan nyt ääneen, kuten mielenterveyden ongelmista. Alkoholilla lääkittiin monia vaivoja, kun ”onnellisuuspilleriä” ei ollut vielä keksitty. Ykspihlajassa lakkoiltiin usein, ja yhteisvoimin yritettiin parantaa työehtoja. Yhteinen vihollinen tiivisti yhteisön rivejä ja kasvatti keskinäistä solidaarisuutta.
Ihmisten rikkinäisyys ei jäänyt piiloon. Ei ollut somen kuvavirtaa, jossa maalata omasta elämästä kiiltokuva. Jaetussa kurjuudessa oli puolensa: ei ollut syytä suuremmin kadehtia toista kurjaa, koska kaikki olivat jossain määrin kurjia.
– Elämä Ykspihlajassa antoi luvan olla semmoinen kuin on. Toisaalta jossain pohjavirroissa oli itselläni ymmärrys siitä, että minulle – niin kuin monelle muullekin - on tapahtunut jotakin kurjaa, joka on jättänyt varmasti minuun jäljen, jota en itse ehkä huomaa, mutta jonka toiset aavistavat. Se yhdisti meitä.
Outin kasvuympäristöön verrattuna moni asia on paremmin nyt. Silti yli 20 prosenttia 15–18-vuotiaista nuorista sanoo kyselytutkimuksissa kärsivänsä masennusoireista. Se on pelottava luku.
Ei ole nuorten vika, että he vastaavat kyselyihin, niin kuin sillä hetkellä tuntuu oikealta. Soili Poijula väittää, että viranomaisten jatkuva huolipuhe ja toisaalta vanhempien ylisuojeleva asenne lapsia kohtaan saattavatkin heikentää resilienssiä, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Luomme hyvää tarkoittaen lapsillemme käsityksen, että ihminen on hauras ja jatkuvan suojelun tarpeessa.
Onko meiltä unohtunut kertoa ihmislajista yksi ydinasia?
Olemme luonnostamme sisupusseja. Se on ihmislajin menestyksen salaisuus, niin kuin on rotan ja torakankin, ja varsinkin niillä leveysasteilla, missä ihmisen lapsi paleltuu kuoliaaksi, jos jää paikalleen odottamaan apujoukkoja, kun vanhemmat ovat pudonneet hyiseen avantoon hylkeen metsästyksessä.
Siksi me kömmimme, ryömimme ja vaikka konttaamme perille. Koska meidän geeneihimme on ohjelmoitu halu säilyä hengissä.
Niihin geeneihin kannattaa uskoa. Hyvinä ja erityisesti huonoina päivinä.
Unohtakaa täydellisyys!
Outi meni siis aikoinaan naimisiin, muutti takaisin kotikaupunkiinsa Kokkolaan ja perusti perheen Tuomaksen kanssa. Viidennen lapsen syntymän jälkeen Tuomas sairastui. Mieli petti. Mania iski.
Ja kun yksi sairastuu, koko perhe alkaa oireilla.
– En muista niistä vuosista juuri mitään. Melkein kymmenen vuotta meni jonkinlaisessa sumussa. Lapset ovat joutuneet selviämään tosi paljon yksin ja he joutuivat ottamaan tosi paljon vastuuta omasta elämästään, omasta koulunkäynnistä aivan täysin. Mutta kyllä mulla joku luottamus oli siihen, että he selviävät, Jostain syystä olen aina luottanut lapsiin paljon enemmän ehkä, kuin normaalisti luotetaan.
Ja siellä he nyt menestyvät suuressa maailmassa, jokainen omalla tavallaan: Arppa, Anna, Oona, Laura ja Sara. Ja koska Outi on sidostesukka parhaasta päästä, ei hänkään märehdi syyllisyyden tunteissa. Optimismi ei ole hänessä kuollut, ehkä se on jopa siirtynyt seuraavan sukupolven selviytymispakkiin.
– Ajattelen, että tein silloin sen, mihin kykenin ja mitä jaksoin ja niillä eväillä, jotka olin saanut omasta kodistani. En koe syyllisyyttä niistä vuosista.
Ehkä resilienssiä on myös kyky antaa itselleen anteeksi. Eikä jäädä uhriksi.
Joskus pelkkä hengissä säilyminenkin on saavutus parhaasta päästä. Isä-Tuomas soittaa yhä selloa maanpäällisessä orkesterissa, vaikka toisinkin olisi voinut käydä.
Siis unohtakaa täydellisyys.
Meri Pohjanlahden rannalla on hionut kiviä miljoonia vuosia eivätkä kivet ole sileitä vieläkään. Meidän elämämme maan päällä on lyhyt, ja pian leijumme pölynä ilmassa. Ei kannattaisi rimpuilla niin paljon. Olla vain ja ihmetellä, että tällaisen elämän lahjaksi saimme.
― Outi Airola
Tastula – toista maata Yle TV1:ssä ja Yle Areenassa
' /%3E%3C/svg%3E)
