Hyppää pääsisältöön

Elämä

Kirjailija Antti Heikkinen tanssii polkkaa ja konttaa umpihangessa Maarit Tastulan ohjelmassa ja kertoo nyt, mitä siitä seurasi

Perisavolainen puhumattomuuden kulttuuri katkesi, kun Tastula tuli taloon. Puukoille oli käyttöä, kun pohjalainen ja savolainen kohtasivat. Pilkottiin porukalla Heikkisten suvun sisäelimet. Kuvausten jälkeen kotitalo ei enää ole entisensä.

Se oli ihan tavallinen talvipäivä tämän vuoden helmikuussa. Semmoinen, joka on omiaan muuttumaan epätavalliseksi, kun puhelimen ruudulle ilmestyy tuntematon numero.

Sellaisissa tilanteissa olen yleensä arka vastaamaan – kyllä tavoittelija tekstiviestiä laittaa, jos hänellä kaupanhieromista tärkeämpää asiaa on.

Sillä kertaa vastasin. Varmaankin siksi, että talvipäivä oli niin tavallinen.

Soittaja kertoi olevansa Maarit Tastula. Hän kertoi tekevänsä uutta televisio-ohjelmaa, jonka myötä siirtyisi studio-oloista ihmisten ilmoille ja tallentelisi maakunnissa asuvien ihmisten eloa. Hän pyysi minua mukaan ja arveli, että kameran eteen päätyisi myös perhekuntani.

Pyyntö oli yllättävä. Ensinnäkin siksi, että olen kieltäytynyt useimmista televisiohommiin liittyvistä pyynnöistä ja toisekseen siksi, jotta yleensä olen pitänyt perheeni piilossa kaikenlaiselta julkisuudelta. Kotiini olen päästänyt kolme toimittajaa, joista kaikki ovat olleet kavereiksi asti tuttuja.

Kieltäytymiseni ovat johtuneet siitä, etten välitä olla kameran edessä omana itsenäni. Enkä oikein osaakaan.

Silmäni heiluvat kuin maitohampaat, takeltelen puheissani, ujous paistaa läpi ja lopputuloksen katsominen tuntuu muutenkin karmealta. En ole koskaan kokenut niin suurta tyytymättömyyttä ulkonäkööni ja persoonaani, kuin katsellessani itseäni televisioruudusta.

Kirjailija Antti Heikkinen taputtaa toimittaja Maarit Tastulaa olalle.
Kuvateksti “Mis sie tarvit hyvää renkiä, täs siul on semmonen”. Maarit Tastula toimii Antti Heikkisen muusana, auttaa puuhommissa ja etsii kadonnutta halkolaatikkoa.

Mutta kun Maarit Tastula pyysi ohjelmaansa, annoin melko välittömästi myöntävän vastauksen – tosin sillä varauksella, että asia olisi oolrait myös perheelleni.

Heille se kävi. Kerroin suostumuksestani Tastulalle ja hän lisäsi löylyä kertomalla, että kuvauksia suoriteltaisiin myös lapsuudenkodissani Palonurmen Levämäessä. Se tietäisi sitä, jotta ohjelmaan päätyisivät myös kaikenlaisesta julkisuudesta täysin kokemusta vailla eläneet vanhempani.

Arvelin, jotta he eivät televisiohommiin lupautuisi. Lupasin kuitenkin kysyä ja kysyin kanssa.

Isä ja äiti vastasivat, että senkun.

Olin hyvin ällistynyt ja raivasin allakkaani tilaa kahdelle kevättalviselle kuvausviikolle.

Ennen varsinaisia kuvauksia Tastula vieraili katsastamassa kuvauspaikkoja. Kävimme maalaisresidenssissäni Kaavilla sekä kotipaikallani.

Kokkolalaiseksi toimittajaksi ja savolaiseksi kirjailijaksi tulimme toimeen koko hyvin. Pelisäännöt olivat selvät – tosin en ole varma, tulimmeko sellaisia edes solmineeksi.

Sen sovimme, että kehittelisin Tastulalle formaatin mukaisesti rengintöitä ja kotipaikallani tekisimme äitini kanssa mykysopan. Tastula lupasi tuoda tullessaan tykötarpeet eli lihaa, verta ja sisäelimiä. Sovimme kuvaavamme myös Aholansaaressa ja mummoni autioituneella kotipaikalla Rautavaaran Riitamäessä.

Tutustumisvisiitin aikana kävimme tapaamassa myös vanhempiani. Heidän elämänpiirinsä on ollut sen verran pieni, jotta tupaan pistäytyvä televisiokasvo on hyvin etäällä heidän arkipäivästään.

Tastulan tupaan tulosta he eivät kuitenkaan olleet milläänkään, eivät tekeytyneet sen fiineimmiksi tai hauskemmiksi kuin olivat.

Aili Heikkinen neuvoo sisäelimien pilkkomisessa Maarit Tastulaa ja Antti Heikkistä.
Kuvateksti Aili Heikkinen neuvoo sisäelimien pilkkomisessa Maarit Tastulaa ja Antti Heikkistä. Pohjalainen ja puukko on riskaabeli yhdistelmä, mutta äiti suojelee poikaansa.

Itse tein luullakseni molempia, ainakin ajoittain. Hain jonkinlaista roolia. Tajusin sen Tastulan lähdettyä ja päätin, että kuvausten alkaessa pyrkisin olemaan sellainen kuin olen.

Kuvaukset alkoivat Aholansaaresta. Käyskelimme Ukko-Paavon virsunjäljillä jutellen syntisäkistä ja silloin tällöin ohitse vilahtavasta armosta.

Puutakin kuuntelimme. Emme kuulleet mitään. Homma meni nappiin, metelöivää hiljaisuutta siinä haettiinkin.

Maarit Tastula ja Antti Heikkinen halaavat puuta.
Kuvateksti Maarit Tastula ja Antti Heikkinen halaavat puuta. Nauraakohan koko kylä nyt?

Varsinaista käsikirjoitusta meillä ei ollut – tai jos sellainen oli, ei sitä minulle näytetty. Etenimme kahden viikon ajan kuvauspaikalta toiselle ja etenimme löyhästi etukäteen määriteltyjen ajatusten mukaisesti.

Tarkahkon suunnittelun alaisena syntyi ainoastaan ohjelman loppu. Absurdissa hulluudessaan se oli aika ihana. Hullutteluun heittäytyminen oli helppoa, koska kuvausten aikana heittäytymistä oli harjoittanut myös Tastula itse.

Kai hänen oli pakkokin, koska useimmiten tilanne saneli etukäteissuunnittelua paremman ratkaisun. Ei hän tiennyt joutuvansa konttaamaan Rautavaaralla upottavassa keväthangessa. Enkä minä tiennyt, ettei konttauksen motiivina toiminut halkolaatikko löytynyt sieltä, mistä piti.

Jälkikäteen ajattelin kotvan verran, päästinkö kamerat liian lähelle siviilielämääni. Valmiin ohjelman nähtyäni totesin, että en päästänyt.

Erityisen onnellinen olen lapsuudenkodissani kuvatuista kohtauksista. Vähän kuvausten jälkeen isäni sairastui sen verran vakavasti, ettei synnynpaikkani ätmös tule enää koskaan palaamaan aivan entiselleen.

Antti Heikkinen kättelee isäänsä Veijo Heikkistä tyhjässä navetassa.
Kuvateksti Antti Heikkistä kiinnosti enemmän taitelijuus kuin maamieskoulu. Isä Veijo Heikkisen kanssa paiskataan kättä tyhjässä navetassa.

Ehkä kamerat tallensivat jotain, jota en tule enää koskaan sellaisenaan kokemaan.

Toisaalta myös jotain sellaista, jota en ollut siihen saakka kokenut. Televisiokameroiden ansiosta perisavolainen puhumattomuuden kulttuuri murtui, vaikka vilmihommien vaikutuksen olisi voinut kuvitella päinvastaiseksi.

Kuvauspäivän jälkeen tunsin molemmat vanhempani pikkuisen paremmin. He sanoivat ääneen asioita, jotka olin siihen saakka tiennyt tosiksi pelkästään rivienvälien ja omien päätelmieni perusteella.

Miten siinä niin kävi?

En tiedä.

Ei sillä ole niin väliäkään. Pääasia, että niin kävi.

Kiitos kun sain olla mukana, Muarit.

Elä oo iäneti..

Tastula – toista maata 4.12. alkaen Yle TV1 klo 18.45 ja Yle Areena

Roso tekee ihmisen - Toista Yle Areenassa