Minkä muiston sinä ottaisit mukaasi tuonpuoleiseen, kysytään Hirokazu Kore-edan hurmaavassa elokuvassa

Muistot ovat pieniä päänsisäistä elokuvia, ja Elämän jälkeen -elokuvassa niitä tehdään huolellisesti kaikille kuolleille. Anu Silfverberg kirjoittaa lempeästä japanilaisesta tuonpuoleisen kuvauksesta, joka saa tv-ensi-iltansa Teeman elokuvafestivaalilla.

Elämän jälkeen on osa Teeman elokuvafestivaalia, joka järjestetään Yle Teemalla ja Yle Areenassa 16.–20.11. Festivaalin teemana ovat unet ja muistot. Löydät festivaalin koko ohjelmiston Areenaan paketoituna täältä.

Jos sinun pitäisi elämäsi lopussa valita yksi muisto, minkä ottaisit mukaasi?

Se on julma kysymys. Ei sellaista voi valita.

Kysymys on kuitenkin Hirokazu Kore-edan Elämän jälkeen -elokuvan (Wandafuru Raifu / After Life) premissi, eikä elokuva ole julma lainkaan. Se on melankolinen mutta armollinen elokuva, jonka kasvoja ja huoneita on vaikea unohtaa.

Alussa tullaan vanhaan rakennukseen, joka on ehkä jokin entinen sairaala tai hallintorakennus. Työntekijät aloittelevat päiväänsä viluisina; syksy on pitkällä. Esimies kertoo, että on aika vastaanottaa uudet tulokkaat.

Ei ole juonipaljastus kertoa, että tulijat ovat kuolleita. Heitä haastatellaan tässä laitoksessa yksi kerrallaan ja samalla kerrotaan tilanne: elämäsi on loppu – osanottomme siitä – ja nyt tehtävänä on valita yksi muisto. Kun se on valittu, muistosta tehdään elokuvakohtaus. Sen saa mukaan, ja sitten kaikki muu katoaa.

Tuossa olisi tietysti sulateltavaa, mutta Kore-edan maailmassa kuolevan viimeisestä valinnasta puuttuu dramatiikka. Tehtävä on toki vaikea, mutta se otetaan vastaan. Ei hätää, henkilökunta auttaa kyllä kaikessa.

On hupaisaa, miten rauhallisesti tässä elokuvassa otetaan koko kuolemisen mahdottomuus. Kukaan ei ala kiipeillä seinillä, että apua päästäkää pois täältä. (Yksi tosin kieltäytyy tehtävästä, mutta ei siitä tässä enempää.) Ihmiset yrittävät olla mieliksi ja kysyvät neuvoa:

Mitä muut tässä kohtaa yleensä valitsevat? Olisikohan tämä muisto hyvä? Anteeksi kun minulla kestää...

Hetkittäin henkilökunta saattaa ohjailla hieman. Ei ehkä kannata valita sitä Disneylandin-reissua kuitenkaan muistokseen ikuisuuteen.

Valitut muistot ovat lopulta pieniä hetkiä. Se kuinka ajoin raitiovaunulla ja ikkunasta virtasi viileää ilmaa kasvoille. Se kuinka lakanat tuoksuivat ja olin äidin sylissä. Se kuinka me istuimme yhdessä penkillä.

Pumpulista saa kauniit pilvet.

Elokuvan katse hahmoihinsa on tasa-arvoinen, lähes tasapäistävä. Tässä taivaassa ei ole kellään valtiollisia hautajaisia.

Jos joku haluaisi viimeisenä tekonaan muistella sitä, kuinka kansanjoukot hurrasivat hänelle palatsin edessä, niin se toteutettaisiin kyllä yksityiskohtaisesti ja mitä hellimmällä tarkkuudella – mutta niillä resursseilla, mitä on. Pumpulista saa kauniit pilvet.

Vaikka konsepti on puhdasta fantasiaa, Kore-edan kerronnassa ja näkökulmassa näkyy (tässäkin elokuvassa) vahvana hänen taustansa dokumentaristina. Elämän jälkeen on satua, joka tuntuu täysin, totaalisen todelta.

Toden ja sepitteen välinen suhde ei ole Kore-edalle vain kerronnallinen kikka vaan jotain mikä kiinnostaa todella, jotain minkä hän ottaa vakavasti. Elämän jälkeen -elokuvaa varten hän haastatteli satoja eri taustoista tulevia japanilaisia, ja osa tästä materiaalista on mukana elokuvassakin.

Katsoessa mietin: onko tämä nyt sellainen oikea haastattelu vai onko tämä näyteltyä? En ole aivan varma. Huomaan, etten ehkä halua tietää. Se lienee tarkoituskin. On selvää, että haastateltavien tarkoin valitut muistotkin ovat nykyisyyden värittämiä, muuttuneet jo kertomuksiksi.

Muistaminen ei ole tallentamista vaan tulkitsemista, merkityksenantoa, ja muistot puolestaan ovat pieniä päänsisäisiä elokuvia, jotka olemme omin kätösin käsikirjoittaneet, ohjanneet ja leikanneet.

Kohtauksessa, jossa työryhmä suunnittelee kohtauksen kuvaamista, nähdään oikeasti Kore-edan filmiryhmä – miettimässä, kuinka muisto toteutettaisiin tässä elokuvassa, jossa mietitään, miten muisto toteutettaisiin elokuvassa.

Luojan kiitos tässä elokuvassa ei ole opetusta!

Olen leikitellyt ajatuksella ”jos tämä olisi Hollywood-elokuva”. Silloin varmaankin kuolevien vastaanottokeskuksesta tehtäisiin jokin arvoitus, joka saa lopussa selityksen: mikä tämä salaperäinen laitos onkaan ja kuka sitä pyörittää? Mutta Kore-eda vähät piittaa siitä.

Hollywood-versiossa olisi varmasti myös yksi päähenkilö, sankari, johon kiinnittyä. Nyt on vain ihmisiä, jotka eivät ole kukaan mitään yksinään.

Hollywood-versiossa olisi tunnekuohuja ja ratkaisevia juonenkäänteitä, elämän ja kuoleman valintoja. Olisi varmaankin jokin ”opetus”.

Luojan kiitos ei ole!

Sen sijaan on toisaan kohteliaasti puhuttelevia ihmisiä, liikuttavaa toimeliaisuutta, vain viikko aikaa ja syksy kääntymässä talveksi ikkunan takana.

Miten liikuttavassa valossa elokuvien tekemisen taide näyttäytyy!

Koska Elämän jälkeen -elokuvassa tehdään elokuvia, se on tietysti myös elokuva elokuvasta. Ja miten liikuttavassa valossa tuo taide näyttäytyykään!

Ihmiset hääräävät kovalla vaivalla tällaisia kuvaelmia elämästään ja toisistaan. Nyt tämä istuisi puiston penkillä, näyttääkö oikealta? Onko tunnelma kohdillaan? Kuulostaako liikenteen ääni samalta kuin silloin?

Ihmisyys on puuhastelua, tämä elokuva sanoo. Mutta se ei ole vähäinen asia.

Elokuvan nähtyäni olen usein ajatellut sen yhdessä kohtauksessa esiintyvää sydäntäsärkevää pikku orkesteria.

Kun valinnat on valittu ja elokuvat kuvattu, järjestetään vaatimaton valmistujaisjuhla. Sieltä kuolleet kävelevät elokuvateatteriin, kulkueena pihan poikki, epävireisen soittokunnan johdattamana.

Teimme parhaamme.

Kirjoittaja Anu Silfverberg on hitaaseen journalismiin erikoistuneen Long Play -verkkojulkaisun toimituspäällikkö.

Lue lisää: Elämän jälkeen on Teeman elokuvafestivaalin ohjelmistoa. Festivaalin vuoden 2022 teemana ovat unet ja muistot. Koko festivaaliohjelmisto on esitelty täällä.

Katso Areenassa: Teeman elokuvafestivaalin ohjelmisto

Kaikki Teeman elokuvafestivaalin elokuvat ja elokuvapuheet löytyvät kootusti tästä Areena-paketista.