Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Turvallisen tilan periaatteet ymmärretään väärin – kyse on luottamuksen rakentamisesta, ei siitä että kaikilla on koko ajan kivaa

Animaatio: Antti Ollikainen / Yle

Turvallisemman tilan vaatimus taiteessa herättää kritiikkiä. “Hampaatonta ja mitäänsanomatonta taidetta tehdään jatkuvasti myös epäturvallisissa olosuhteissa”, kirjoittaa dramaturgi Klaus Maunuksela.

Harjoitussalin mustalle tanssimatolle on levitetty joogamattoja istuinalustoiksi. Selaamme papereita edessämme. Suunnittelen säveltäjän ja koreografin kanssa uutta näyttämöteosta ja on työpajan ensimmäinen päivä.

Emme ole aikaisemmin työskennelleet tällä kokoonpanolla, joten olemme päättäneet aloittaa olennaisimmasta, siitä miten teemme yhdessä töitä. Kukin vuorollaan lukee paperista yhden lauseen:

1. Ei tehdä olettamuksia suostumisen suhteen.

2. Suostumusta saa ja tulee kysyä.

3. Kunnioitetaan omia ja toisten fyysisiä, henkisiä ja emotionaalisia rajoja.

4. Ei tehdä identiteettiin, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, terveyteen tai taustaan liittyviä olettamuksia.

Ja niin edelleen. Olemme luvan kanssa lainanneet turvallisemman tilan periaatteita keskustelumme pohjaksi UrbanApa-taideyhteisöltä, joka tunnetaan edelläkävijänä taidekentän moninaisuuden edistämisessä.

Turvallisemmalla tilalla tarkoitetaan tilaa, jossa pyritään takaamaan kaikkien osallistujien fyysinen, henkinen ja sosiaalinen turvallisuudentunne. Viime aikoina aiheesta on keskusteltu esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla ja Helsingin Kirjamessuilla. Esiin on noussut ajatus, ettei turvallisemman tilan ajatusta voi soveltaa taiteeseen.

Kritiikoiden esittämä pelko turvallisuuskulttuurin kuohitsemasta taiteesta tuntuu turhanaikaiselta.

Erilaiset ”turvatonta tilaa” vaativat ulostulot tuntuvat lähinnä reaktiolta kierroksille lähteneeseen mediakeskusteluun, eivät vakavalta yritykseltä ajatella turvallisuuden kokemuksen merkitystä taiteessa.

Mediapuheessa on muutenkin sivuutettu kokonaan taiteellisen työn arki, jossa turvallisemman tilan periaatteiden kaltaisille työkaluille on käyttöä. Parhaimmillaan ne mahdollistavat eri taustoista tulevien ihmisten jouhevan yhteistyön ilman tarpeetonta epäselvyyttä työskentelyn eettisistä lähtökohdista.

Kritiikoiden esittämä pelko turvallisuuskulttuurin kuohitsemasta taiteesta tuntuu turhanaikaiselta, sillä hampaatonta ja mitäänsanomatonta taidetta tehdään jatkuvasti myös epäturvallisissa olosuhteissa. Kuinka laadukkaasta teoksesta on lopulta kysymys, mikäli sitoutuminen ihmisarvoiseen kohteluun uhkaa sen taiteellista arvoa?

Säännöt määrittelemällä ei menetä mitään, sen sijaan pelko tai epävarmuus syö keskittymistä ja vie aikaa itse työltä. Siksi uskon, että turvallisemmassa tilassa on mahdollista tehdä myös parempaa taidetta.

Kolme mustaa tähteä.

Uudet normit kumoavat aiemmat, ääneen lausumattomat säännöt

Turvallisemman tilan periaatteita lukiessa tuntuu hassulta sanoa ääneen itsestäänselvyyksiä. Ääneen sanominen tuo kuitenkin itsestäänselvyydet näkyviin. Ajattelenko todella niin kuin tekstissä sanotaan?

On selvää, ettei kaikista sanamuodoista tarvitse olla samaa mieltä. Turvallisemman tilan periaatteista keskusteleminen on ikään kuin yhteisen perussopimuksen luomista uusien ihmisten kesken.

Jos ”turvallisemmasta” tilasta puhuttaisiin enemmän luottamuksen käsitteellä, muuttuisiko se paremmin ymmärrettäväksi?

Luottamus ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi kivaa koko ajan.

Kuten luottamus, turva on subjektiivinen kokemus. Samalla se on ihmistenvälinen suhde, jota täytyy jatkuvasti luoda uudelleen sanoilla ja teoilla. Luottamus ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi kivaa koko ajan. Päinvastoin, juuri se mahdollistaa eri mieltä olemisen ja vaikeiden asioiden esiin nostamisen.

Turvallisuuden tunnetta on mahdotonta täysin taata. Siksi monet puhuvat turvallisen sijaan mieluummin turvallisemmasta tilasta.

On totta, että turvallisemman tilan periaatteet luovat uuden normin. Samalla ne kumoavat aikaisemmin voimassa olleen, ääneenlausumattoman normin, jonka mukaan vain äänekkäimmät ja turvatuimmassa asemassa jo valmiiksi olevat voivat turvallisin mielin käyttää ääntään.

Taiteen turvattomuutta voi etäisyyden päästä glorifioida ajattelemalla, että taide on jotain korkeampaa ja arkijärjen katvealueilla tapahtuvaa toimintaa. Taidetta ei tälläkään hetkellä tehdä normittomassa, puhtaassa vapauden tilassa. Kysymys on pikemminkin siitä, millaisia nuo normit ovat ja keitä niillä ensisijassa suojellaan.

Kolme mustaa tähteä.

Turvallisemman tilan periaatteet ehkäisevät häirintää epävarmoilla aloilla

Harjoitussalin lattialla olemme edenneet jo seuraavaan nivaskaan. Turvallisemman tilan periaatteiden lisäksi luemme freelancerien työsopimuspohjan.

Sopimustekstin lukeminen tuntuu radikaalilta. Tämä ei ole todellakaan tavallista vapaan kentän työryhmissä, joissa työskennellään usein suullisten sopimusten varassa ilman tietoa siitä, kuinka paljon työstä maksetaan.

Viimeisen vuoden aikana mediassa on tuotu esille esimerkiksi tanssialan epämääräisiä työsuojelukäytäntöjä. Taiteissa toimitaan monin tavoin epävarmalla eli prekaarilla alalla, jossa työsuhteiden epäjatkuvuus, epäselvä vastuunjako, rahoituksen niukkuus ja jatkuva kilpailu altistavat vallan väärinkäytöksille, eikä esimerkiksi apurahalla työskennellessä pääse nauttimaan selkeän työmarkkina-aseman tuomasta turvasta.

Taidekentällä työskennellään siis kirjaimellisesti turvattomissa olosuhteissa. Ei ole ehkä täysin sattumaa, että turvallisemmasta tilasta on alettu puhua nimenomaan taidekentällä ja yliopistossa, jotka ovat toimeentulon ja työn pirstaleisuuden avoimia ihmiskoelaboratorioita.

Monet, jotka naureskelevat turvallisemman tilan vaatimukselle, hikoilevat pelkästä ajatuksesta, että joutuisivat osaksi osallistavaa teatteriesitystä.

Sama koskee työelämää laajemminkin. Tilanteessa, jossa työ sekoittuu monin tavoin vapaa-aikaan ja työssä hyödynnetään omaa persoonallisuutta, henkilökohtaisista rajoista kiinni pitäminen on keskeinen työntekijän oikeus.

Turvallisemman tilan periaatteita voisikin pitää henkisenä sukulaisena suomalaiselle yhdenvertaisuus- ja työsuojelulainsäädännölle. Kummassakin keskeistä on pyrkimys ehkäistä häirintää ja asettaa asialliselle kohtelulle raja, josta ei jousteta.

Kolme mustaa tähteä.

Mediakeskustelussa korostuu vastakkainasettelu, periaatteet palvelevat kaikkia

Monet, jotka naureskelevat turvallisemman tilan vaatimukselle, tuntevat samalla sydämentykytyksiä ja hikoilevat pelkästä ajatuksesta, että joutuisivat osaksi osallistavaa teatteriesitystä. Turvallisempi tila koskeekin paitsi taiteen tekijöitä, myös yleisöä.

Jossain vaiheessa 2000-lukua suomalaisessa teatterissa yleistyi yleisön jäsenten ottaminen mukaan esitykseen esimerkiksi taluttamalla kädestä näyttämölle tai koskettamalla. Tällaiset osallistavat kokeilut – tai niiden pelkkä maine – ovatkin saaneet huomattavan osan aikuisväestöstä välttelemään nykyteatteria kaikin keinoin.

Nykyään taiteilijan ammattitaitoa on kuitenkin mitä suurimmassa määrin sensitiivisyys erilaisia kokemuksia kohtaan. Suostumus on lähtökohta yleisön kohtaamiseen.

Toimintakykyyn, kehonormeihin tai erilaisiin taustoihin liittyvien oletusten purkaminen palvelee viime kädessä kaikkia, sillä kuka tahansa meistä voi löytää itsensä vähemmistöstä suhteessa johonkin tilassa vallitsevaan oletukseen.

Osallistavassa esityksessä se voit olla vaikka sinä.

Taiteesta ja sen vapaudesta on tullut hyödyllinen pelimerkki kulttuurisiin arvovaltakamppailuihin.

Harjoitussalin ulkopuolisessa todellisuudessa se, että turvallisen tilan periaatteet palvelevat kaikkia, tuntuu unohtuvan. Mediajulkisuudessa aiheesta uutisoidaan lähinnä poliittisen vastakkainasettelun kautta. Taiteesta ja sen vapaudesta onkin tullut hyödyllinen pelimerkki kulttuurisiin arvovaltakamppailuihin.

Taiteen vapaus saa äkkiä äänekkäitä puolustajia, kun sen kautta tarjoutuu tilaisuus vastustaa intersektionaalista feminismiä tai jotain muuta negatiivisena nähtyä uutta ilmiötä. Usein kysymyksessä on kuitenkin hyvin kapea ja idealisoitu käsitys vapaudesta: tosiasiassa taiteen vapaus riippuu juuri yhdenvertaisuuden ja muiden perusoikeuksien toteutumisesta, esimerkiksi taloudellisesta tasa-arvosta.

Samaan aikaan harmaa arki jatkuu taidealan työryhmissä, kouluissa ja taideinstituutioissa, joissa parhaillaan kokeillaan tapoja ottaa uusia työkaluja osaksi omaa toimintaa. Taideyhteisö UrbanApan lisäksi esimerkiksi Vantaan taidemuseo Artsi, Nykytaiteen museo Kiasma ja Espoon modernin taiteen museo EMMA ovat ilmoittaneet sivuillaan omat turvallisemman tilan periaatteensa. Helsinkiläinen Esitystaiteen seura puolestaan on laatinut omat ”rohkeamman tilan periaatteet”, jossa korostetaan avoimuutta ja oppimista turvalliseksi koetun tilan lähtökohtana.

Skandaalinkäryllä ryyditettyjä mediakohuja enemmän kaipaisinkin näkökulmia siihen, millä tavalla turvallisemman tilan periaatteiden kaltaisia ajatuksia voi soveltaa käytännössä. Lopulta uusien ajatusten teho todentuu arjen tasolla, siinä, miten me ne ymmärrämme ja mitä me niillä teemme.

Juuri tämän tajuan kirkkaasti harjoitussalissa istuessani. Kiveen hakattujen sääntöjen sijaan turvallisemman tilan periaatteissa on kysymys pohjaehdotuksesta, josta voidaan neuvotella. Samalla ne tarjoavat tilan tuon keskustelun käymiseen.

Ehkä turvallisempaa tilaa voi siis ajatella eettisenä miniminä, jonka sisällä sitoudumme kunnioittamaan tai sietämään toisiamme. Vaikka emme tietäisi toisistamme mitään, ainakin meillä on jotain, mihin luottaa.

Mitä turvallinen tila tarkoittaa taiteessa? Kulttuuricocktail Liven suorassa lähetyksessä keskustellaan aiheesta keskiviikkona 16.11. Vieraina käsikirjoittaja-teatterintekijä Olga Palo ja dramaturgi Ilja Lehtinen. Juontajina Iida Rauhalammi ja Paavo Häikiö. KC Live ke 16.11. klo 20.00 TV1 ja Yle Areena.

Mitä turvallinen tila tarkoittaa taiteessa? - Toista Yle Areenassa

Keskustelu