Hyppää pääsisältöön

Sodan aiheuttamat traumat heittävät varjonsa kokonaisen sukupolven ylle Ukrainassa

Venäjän hyökkäyssodan aikana lähes kaksi kolmasosaa ukrainalaislapsista on joutunut pakenemaan. Osa on päässyt palaamaan kotiinsa venäläisten lähdettyä, mutta normaalia arkea ei vielä eletä. Sotatraumojen paraneminen voi kestää vuosikymmeniä.

Jutun kirjoittaja Viivi Berghem vieraili syksyllä Ukrainassa kahden viikon ajan kuvaaja Hans Peter Dhuyn kanssa.

Julkaistu 20.11.2022

On 28. syyskuuta, Marian 3-vuotissyntymäpäivä. Päivä on monella tapaa erityinen. Sukulaiset ja ystävät ovat kerääntyneet pitkästä aikaan yhteisen pöydän ääreen. Stepanenkon perheen pakomatka on päättynyt. He ovat vihdoin päässeet takaisin kotiin Tšernihiviin. Valmiiksi pakatut matkalaukut eteisessä muistuttavat siitä, että sota ei ole vielä päättynyt.

Sota Ukrainassa alkoi seitsemän kuukautta aikaisemmin, 24. helmikuuta. Maria ja hänen siskonsa Polina nukkuivat, kun ilmahälytyssireenit alkoivat ulvoa. Tyttöjen äiti Tetjana Stepanenko halusi uskoa, että kaikki järjestyy. Mutta sitten räjähti lähellä. Koko kerrostalo tärisi.

Tyhjä leikkipuisto.

Maria ja Polina pakenivat isotädin kellariin. Se oli kylmä, mutta sinne pääsi ilmahälytyksen alettua turvaan nopeasti, käymättä ulkona. Kellariin sulloitui 12-henkinen joukko: tyttöjen perheen lisäksi isovanhemmat, iso-täti, eno sekä täti perheineen.

Jokainen murtui vuorollaan. Joku itki, joku kiroili, joku menetti ruokahalunsa. Tyttöjen isoisä romahti ensimmäisenä. Hän kulki metallitanko kädessään Bobrovitsjan katuja ja hoki: Jos löydän venäläisen sotilaan, tapan sen. “Näin isäni silmissä ensimmäistä kertaa kyyneleet”, kertoo Marian ja Polinan äiti Tetjana Stepanenko.

Esikoinen, Polina, otti sodan raskaammin. Tyttö linnoittautui kellariin, eikä suostunut tulemaan sieltä pois. Maria, kuopus, ei itkenyt yhtä paljon kuin siskonsa. Venäjän hyökkäyssota katkaisi Marian ja Polinan turvallisen lapsuuden.

Turvallinen arki hajoaa ja tilalle tulevat pelot

Lasten sotatraumoihin erikoistuneen tutkija Kirsi Peltosen mukaan sota altistaa lapsen psyykkiselle traumatisoitumiselle. Pelkästään vanhempien hätä voi laukaista ahdistuksen ja stressin.

Lapsi joutuu työstämään sodan keskellä toistuvasti pelottavia ajatuksia: Kuolemmeko lopulta kaikki? Miksi vanhemmat pelkäävät? Lisäksi lasten elämä muuttuu hyvin konkreettisesti: kodit, koulut, leikkipuistot tuhoutuvat. Marian ja Polinan kaikki normaalit rutiinit pyyhkiytyivät yhdessä yössä pois, kun koti vaihtui pommisuojaan.

Tutkimusten mukaan mielenterveysoireet ja -häiriöt helpottuvat sodan loputtua. “Näin ei kuitenkaan aina tapahdu”, toteaa Peltonen.

Vielä kotiin palattuaan tytöt kysyvät: Miksi venäläiset sotilaat tulivat, miksi he ampuivat, miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme? Vanhemmat eivät kykene vastaamaan, sillä he olivat kaikesta aivan yhtä järkyttyneitä.

Helmikuun 28. päivänä venäläiset saapuivat Pohjois-Ukrainaan Šestovitsjan kylään valtavassa kolonnassa. Maakellariiin kuului panssarivaunujen jylinä. Askeleet lähenivät, oveen koputettiin. Sen takana oli kymmenkunta venäläistä sotilasta automaattiaseet käsissään. “Keitä siellä on”, sotilaat huusivat. Kellarissa oli 4-vuotias Roman ja hänen vanhempansa.

Venäläissotilaat miehittivät Romanin kotikylän. Sotilaat hakivat toistuvasti vettä tai ruokaa kylän asukkailta. Eräs sotilas leuhki Romanin äidille Tetjana Letjahalle ampuneensa 12-vuotiaan pojan.

Öisin kuului ammuskelua ja räjähtelyä. Roman itki ja oli peloissaan, eikä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Miksi hänet oli kiedottu vilttiin ja miksi häntä kannettiin kellariin?

Ensimmäistä venäläistä joukko-osastoa seurasi toinen, entistä julmempi

Joukko sotilaita tunkeutui Romanin kotiin, käski pojan makaamaan lattialle aseella uhaten. Roman itki. Sotilas syytti Romanin äitiä tietojen antamisesta Ukrainan armeijalle.

“Sinä päivänä kun sotilaat uhkasivat tappaa meidät, päätimme lähteä”, jatkaa Tetjana Letjaha. Tilanne paheni päivä päivältä.

Venäläiset eivät kuitenkaan päästäneet Romanin perhettä lähtemään. He viilsivät auton renkaat puhki ja huusivat: “Minne helvettiin te luulette menevänne? Me kuolemme yhdessä.”

Roman syö omenaa ulkona, sylissä leluja.

Miehitysaika jätti jälkensä

Romanin perhe pääsi vihdoin pakoon läheiseen kylään. Pian sen jälkeen Ukrainan armeija ajoi venäläiset pois, ja sodan välitön uhka väistyi. Mutta rankat kokemukset ovat jättäneet jälkensä poikaan.

Roman ehti herkistyä koville äänille. Ne saavat hänet yhä pois tolaltaan. Päivät, jolloin miinoja raivataan ja koko ajan räjähtelee, ovat Romanille sietämättömiä. Hän vetää äitiänsä kellariin, koska hän ehti oppia, että silloin on mentävä piiloon.

Vaaraan reagointi on ollut ihmislajin selviytymiselle elintärkeää, mutta Romanilla vaaralle herkistyminen on muuttunut oireeksi.

Romanin puheen kehitys oli viivästynyt jo ennen sodan syttymistä. Sodan aikana ongelmat ovat entisestään pahentuneet.

Tutkija Kirsi Peltosen mukaan jatkuva trauma kuluttaa lapsen voimavaroja eivätkä kehityksen kannalta olennaiset taidot ja kyvyt välttämättä pääse kehittymään. Pahimmassa tapauksessa taidot jopa taantuvat.

3-vuotiaan Alina Šnurenokin perhe yritti paeta heti sodan ensimmäisenä päivänä Länsi-Ukrainaan. Tiet olivat kuitenkin niin pahoin ruuhkautuneet pakenevista, että matka ei edennyt. Lisäksi venäläiset olivat tehneet ohjusiskuja autojonoihin. He päättivät kääntyä takaisin.

Sodan toisena päivänä Alinan isä Maksim vei tyttärensä ja vaimonsa Jevhenijan äitinsä vaatimattomalle datšalle.

Seuraavana aamuna Maksim ilmoittautui vapaaehtoiseksi sotaan. Hänen tehdessään lähtöä Alina oli vielä uninen ja kiukutteli isälleen. Lopulta tyttö leppyi ja antoi isänsä pussata sormenpäitään. Ne olivat jäähyväiset, Alina näki isänsä viimeisen kerran elossa.

32-vuotias Maksim Šnurenok kuoli ilmaiskussa aivan sodan alussa mäntymetsässä Tšernihivin liepeillä, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Hänen prikaatinsa olinpaikka luultavasti ilmiannettiin venäläisille.

Alina ja hänen äitinsä kuulivat Maksimin kuolemasta vasta kuukautta myöhemmin. Sitä ennen he elivät sota-alueella useamman viikon.

Taistelujen keskellä Alina nukkui päiväunia, mutta hän heräsi usein pommituksen ääniin ja alkoi itkeä. Mökin ikkunat särkyivät paineaallosta ja koko talo tärisi. Tätä helvettiä kesti kuukauden.

Pian pommitusten alkamisesta venäläiset piirittivät mökin. Puutarhassa oli viisi panssarivaunua, kylän raitilla oli aidan takana silmänkantamattomiin jatkuva letka. Koko Slobodan kylä oli täynnä sotilaita, ja heidän aseitaan.

Kolme kertaa päivässä sotilaat tunkeutuivat mökkiin, tekemään tarkastuksia. Alinan äiti pelkäsi joka kerta, että hänet raiskataan tai murhataan. Jevhenia yritti pysyä rauhallisena, ettei Alina hätääntyisi.

Kun Alina ja hänen äitinsä saivat lopulta kuulla perheen isän kuolemasta, Alina puhkesi lohduttomaan itkuun.

“Haluan isän. Heittäkää pommi minunkin päälleni, niin pääsen isän luokse”, Alina itki. Seuraavana päivänä Alina kertoi nähneensä unta, jossa isällä oli siivet, kuten enkelillä.

“Ensimmäiset neljä kuukautta olivat raskaimmat, itkin päivittäin”, kertoo Jevhenia. Alina lohdutti usein äitiään. Jevhenia kertoi yrittävänsä pitää kaiken sisällään.

Alina hyppää sängylle kotonaan.

Vanhempien hätä ja pelko tarttuvat lapsiin

Peltosen mukaan traumaattisten kokemusten vaikutus siirtyy usein vanhemmilta lapsille. Pieniin lapsiin vaikuttaa erityisen voimakkaasti se, miten vanhemmat reagoivat stressiin. Todennäköisesti Jevhenian psyykkinen oireilu vaikutti myös hänen kykyynsä toimia vanhempana, jolloin myös Alinan psyykkinen kehitys vaarantui.

Peltosen mukaan myös sodassa lasten käyttäytymisessä voidaan nähdä post-traumaattisen stressihäiriön piirteitä, kun hermosto on jatkuvassa hälytystilassa.

Pienten lasten maailmankuva on vielä hyvin itsekeskeinen. “Valitettavasti heidän mielikuvituksensa toimii myös vahingoittavalla tavalla: lapsi voi kokea olevansa vastuussa hirvittävistä tapahtumista”, kertoo Kirsi Peltonen.

Isän kuolema muutti Alinan perheen dynamiikan. 3-vuotias joutui kannattelemaan vanhempaansa. Alina ei menettänyt vain isäänsä, vaan hetkellisesti myös äitinsä. “Turvallisen äidin katoaminen on voinut olla traumatisoivampaa kuin jo pidempään kadoksissa olleen isän kuolema”, jatkaa Peltonen.

Alinalla on edessään maailmankuvan uudelleen rakentaminen. “Hänen on hyväksyttävä isän kuolema osaksi elämäntarinaansa. Ei kieltää, lokeroida eikä poistaa muistoa”, avaa Peltonen.

Lohdullista on, että konfliktialueilla tehtyjen tutkimusten mukaan raskaat kokemukset voivat synnyttää myös uusia taitoja.

Venäjän hyökkäyssodassa on tähän mennessä kuollut 433 lasta, 837 loukkaantunut ja 294 on kadonnut. Todelliset luvut ovat arvioiden mukaan huomattavasti suurempia.

Yle ei ole pystynyt varmistamaan kaikkia jutussa kuvattuja tapahtumia useammasta lähteestä.

Julkaistu: 20.11.2022 Toimittaja: Viivi Berghem Kuvat ja videot: Hans Peter Dhuy Ulkoasu: Annukka Palmén-Väisänen Koodi: Antti Saarenpää Leikkaus: Jouni Koponen Tuottaja: Marko Lönnqvist Vastaava toimittaja: Ville Vilén