Hyppää pääsisältöön

Podcastit

Vangit avautuvat elämästään taideprojektissa, joka pakotti heidät ulos selleistä – ”En olisi aiemmin suostunut tällaiseen”

Päivitetty 07.12.2022 10:46.
Kolme vankia selin vankilan käytävällä
Kuva: Tuomo Mainninen

Ylen Vankilataidetta-sarjassa vangit lukevat, kirjoittavat, tekevät biisejä ja avautuvat elämästään. Vankiloiden taideprojekteihin osallistuvista vangeista osa ei ole vankilassa tekemisissä juuri kenenkään kanssa.

Viime keväänä Riihimäellä mentiin mikrofoni edellä kiven sisään.

Yle Draaman, Suomen Kansallisteatterin ja Riihimäen vankilan yhteinen hanke alkoi lukupiirinä, johon sisältyi vankien haastatteluita sekä erilaisia ilmaisuharjoitteita niin yksilöllisesti kuin ryhmässäkin. Kaikki tapaamiset tallennettiin, ja jokainen mukana olleista vangeista allekirjoitti suostumuksensa siihen, että tallennettua materiaalia saa käyttää.

Näin syntyi neliosainen sarja Vankilataidetta, jonka voisi määritellä dokumentaariseksi audiotaiteeksi. Sarjassa neljä vankeusrangaistusta suorittavaa miestä kertoo elämästään vankilassa ja sen ulkopuolella, osin suoraan tai haastateltuna, osin taas eräänlaisena spoken wordina sellon säestyksellä.

Sarjasta tunnistaa puhujien äänet, mikäli sattuu tuntemaan kyseiset ihmiset. Muuten osallistujien henkilöllisyys on häivytetty.

Projektin taiteilijat, ohjaaja-näyttelijä Jussi Lehtonen, dramaturgi Marko Järvikallas, muusikko-säveltäjä Iiris Tarnanen sekä äänisuunnittelija Jukka Herva, lukivat vankien kanssa Pentti Haanpään ja Rosa Liksomin novelleja, tekivät mielikuvaharjoituksia sekä lyhyitä kirjoitustehtäviä. Jaksoissa vangit myös lukevat omia tekstejään, kuten kirjeitä kotiin.

Sarjassa nousevat esiin vankilassa keskeiset aiheet: keskittymishäiriöt, depressio, sosiaaliset suhteet, päihteet, aika, perhe. Tunteita kuullaan, vaikka niistä puhutaan melko vähän. Taustalla leijuu kysymyksiä toivosta ja tulevaisuudesta.

Ei ole kiva katsoa vankilasta, kun lapset kasvaa

― Jani

Marraskuun alussa, kun sarjan viimeisiä osia vielä leikataan, käymme Riihimäellä.

Osoitteessa Kaunolanraitti 3, joitakin kilometrejä Riihimäen keskustasta pohjoiseen, sijaitsee koululta näyttävä 1920-luvun rakennus. Porttirakennuksen tarkastusten ja läpivalaisulaitteiden kautta kuljetaan vankilaan, jonka 16 osastolla suorittaa vankeusrangaistusta noin 200 miestä. Monet heistä ovat jengirikollisia, järjestäytyneestä rikollisuudesta tuomittuja tai muita pitkäaikaisvankeja.

Portti, passintarkastus, toinen portti. Päällysvaatteet ja tavarat lokeroon, läpivalaisu, noin sata ovea ja kymmenen käytävää, valvomosta turvahälytin farkkujen vyötärönauhaan, sitten vankilan kirjastoon odottamaan.

Pienessä, matalassa kirjastohuoneessa huomio kiinnittyy mustiin kirjanselkiin ja dekkareiden suureen määrään.

– Kieltämättä niitä on paljon. Myös rosvojen kirjoittamat kirjat ovat huippusuosittuja, vaikka täällä pitäisi tietysti lukea ihan muuta, toteaa kirjastonhoitajan virkaa tekevä opinto-ohjaaja.

Kirjastohuone tuntuu täydeltä, kun paikalle saapuu kuunnelmasarjan viimeisessä osassa esiintyvä Jani. Hän ei vie tilaa puheillaan, pikemminkin päin vastoin, vaan koollaan. Jani on lusinut puolet yli kuuden vuoden tuomiostaan päihteettömällä osastolla, ja rautaa on tullut nostettua.

– Olen ollut aina aika ujo, mutta ajattelin vähän haastaa itseäni, Jani perustelee osallistumistaan elämänsä ensimmäiseen taideprojektiin.

Tai ei ihan ensimmäiseen. Ala-asteella hän oli mukana koulun joulunäytelmässä, pitelemässä kuunsirppiä. Ja vankilassa hän on opetellut pari sointua lainaksi saadulla kitaralla.

– En ole mikään taiteellinen ihminen, mutta yritän osallistua kaikkeen, mitä täällä on mahdollista tehdä. Osastolla treenataan aika paljon ja pelataan korttia, huutopussia. Kaksi paria, neljä pelaajaa, valteilla kerätään pisteitä.

Janin mukaan aika kuluu yllättävän nopeasti.

– Kuulostaa ehkä hullulta, mutta pärjään vankiloissa aika hyvin. Sitä tottuu. Vankilassa on ihan hyvä olla, ei tässä muuten mitään olisikaan mutta kun on perhettä, se tekee tämän vähän raskaammaksi. Uuden tuomion saatuani päätin, että haluan muuttaa elämäntapani ihan kokonaan. Keskittyä lapsiin ja hankkia kunnon ammatin ja päästä kiinni tavalliseen elämään.

Janin tyttäret ovat 9- ja 6-vuotiaita. He näkevät isäänsä joka viikonloppu, 40 minuuttia kerrallaan. Kerran kuukaudessa on 2,5 tunnin perhetapaaminen.

Janilla on edessään kolmas joulu vankilassa. Hän odottaa tuomion vahvistamista ja toivoo, että pääsisi tutkintavankeuden jälkeen avopuolelle. Silloin olisi mahdollista nähdä perhettä enemmänkin.

Heittäytyminen ei ollutkaan niin paha juttu

― Jani

Vankilataidetta-sarjan viimeisessä jaksossa Jani esittää kirjoittamansa pienen tarinan. Hän teki projektin aikana myös sanat biisiin, jonka itse lauloi. Laulu kertoi siitä, kun hän oli 12-vuotias ja pizzakuskina riihimäkeläisessä pizzeriassa. Autolla, jossa ei toiminut pakki. Pilvessä.

– Polttelin välillä omistajan kanssa takahuoneessa, ennen kuin lähdin viemään tilauksia vanhalla Opel Corsalla. Kerran olin niin pöllyssä, että unohdin sen rikkinäisen pakin. Ajoin pihaan, josta jouduin sitten työntämään auton pois.

Päihtynyt ala-asteikäinen työntämässä autoa on aikamoinen mielikuva. Janilla oli kuitenkin siinä vaiheessa jo runsaasti ajo- ja elämänkokemusta, sillä isäpuoli opetti hänet ajamaan autoa ekaluokkalaisena.

– Nyt se jotenkin huvittaa. Mutta laulaminen jännitti ja tuntui ihan hirveältä, ajattelin etten selviä siitä. Vaikka olisin kuinka humalassa ollut baarissa, en ole laulanut edes karaokea!

Jani ei ole koskaan kuullut omaa lauluaan.

– Menihän se sitten, vaikka vähän paniikinomaisesti. Sen jälkeen oli aika voittajafiilis.

Jani toteaa yllättyneensä siitä, miten avoin pystyi taideprojektissa olemaan.

– En olisi ikinä aikaisemmin suostunut mihinkään tällaiseen, taide on ehkä ollut ajatuksena vähän nolo. Eikä rikollisissa piireissä ole tapana antaa haastatteluitakaan. Vankilassa on sellaiset viidakon lait, kaikesta ei ole välttämättä hyvä puhua. Pientä kuittailua tästä siis ehkä tulee, mutta ei varmaan mitään vakavaa, ainakaan päihteettömällä.

Jani nousee, kättelee, toivottaa hyvää jatkoa. Askeleet kuuluvat käytävällä, kun vartija saattelee hänet takaisin osastolle.

On hyvä, että ihmiset näkevät vankeja tekemässä myös hyviä asioita

― Kati Sunimento

Kati Sunimento on työskennellyt vankilataidetta kehittävänä viranomaisena pian kymmenen vuotta. Hän vastaa rikosseuraamuslaitoksella (Rise) paitsi kulttuuri- ja taidehankkeista myös vankien koulutustoiminnasta, vankilakirjastoista sekä työllisyyskysymyksistä.

Risen strategiaan kuuluu saattaa mahdollisimman paljon yhteiskunnan normaalia toimintaa ja palveluita helpommin vankien saavutettavaksi: päihdekuntoutusta, koulutusta, myös kulttuuria.

Sunimenton mukaan ei ole tarkoitus, että kukaan viettäisi 23 tuntia vuorokaudessa sellissä (kaikilla on mahdollisuus tunnin ulkoiluun), vaan tavoite on, että kaikilla olisi ainakin kahdeksan tuntia järkevää tekemistä sellin ulkopuolella. Silti on vankeja, joita kukaan ei käy tapaamassa ja jotka eivät yleensä osallistu mihinkään yhteiseen.

Taideprojekteihin on kuitenkin osallistunut sellaisiakin vankeja, jotka eivät ole vankilassa olleet tekemisessä juuri kenenkään kanssa.

– On ollut todella hienoa nähdä, miten sulkeutuneisuus on alkanut purkautua, Kati Sunimento sanoo. – Joillakin on ollut toistuvia vaikeuksia vankilan henkilökunnan, erityisesti vartijoiden kanssa, ja sitten se onkin alkanut helpottua taidetoiminnan myötä.

Työskentely taidehankkeissa poikkeaa siitä, mihin useimmat vangit ovat tottuneet, sillä he saavat yleensä osallistua jo suunnitteluun: keskustella siitä mitä tehdään, millä metodeilla ja mitkä ovat tavoitteet.

Myös sillä on suuri merkitys, että ohjaajat tulevat vankilan ulkopuolelta. Vangit pitävät tätä virkistävänä vaihteluna.

– On ehkä helpompi luottaa ihmiseen, joka ei kuulu vankilan organisaatioon. Ilmapiiristä tulee nopeammin luonteva ja luottamuksellinen. Perinteisestihän vankilassa epäillään vähän kaikkia ja kaikkea.

Monella vankeustuomiota suorittavalla on erilaisia neuroepätyypillisiä haasteita sekä päihde- ja mielenterveysongelmia. Suomessa on meneillään suuri vankien terveystutkimus, mutta jo ilman sitäkin tiedetään, että vankilassa olevilla esiintyy jopa kymmenen kertaa enemmän keskittymishäiriöitä kuin muulla väestöllä.

Moni on kuitenkin ryhtynyt taideprojektiin osallistuttuaan opiskelemaan.

– Ei välttämättä juuri sitä, mitä projektissa on tehty, vaan ylipäätään jotain, mikä on myöhemmän elämän kannalta valtavan tärkeää, Kati Sunimento sanoo. Onnistumisen kokemukset taideprojekteissa ovat siis kasvattaneet vankien itsetuntemusta ja auttaneet rakentamaan itsetuntoakin.

Rikosseuraamuslaitoksen näkökulmasta olennaisinta on, että taidehankkeissa vangit oppivat yhteiskunnassa tarvittavia sosiaalisia taitoja: toimimaan ryhmässä, kuuntelemaan muita ja säätelemään tunteitaan. Ilmaisutaidon ohessa tulee harjoiteltua myös äidinkieltä, kirjoittamista ja lukemista.

– Voi siis sanoa, että näillä hankkeilla on todella laajakantoisesti merkitystä.

Jos vangit saavat kokemuksen tekijyydestä, heillä on mahdollisuus tulla myös nähdyksi ja kuulluksi ihmisenä, jolla on jotain annettavaa

― Jussi Lehtonen

Kansallisteatterin Yhteisöt ja osallisuus -osaston päällikkö, ohjaaja–näyttelijä Jussi Lehtonen on jo pitkään tehnyt teatteria erilaisille erityisryhmille ja niiden kanssa. Hän on vastikään palannut kuukauden mittaiselta vankilateatterimatkalta Uruguayhin.

Myös Vankilataidetta-sarja on pitkälti Lehtosen vastuulla.

Hän tulee Riihimäelle paitsi tapaamaan Jania myös sopimaan vankilataidetta käsittelevän seminaarin valmisteluista sekä äänittämään viimeisiä ovien kolahduksia, askeleita, avainten ja lukkojen loksahduksia, vankilan koleaa huminaa. Auditiivista alakuloa.

Lehtonen näkee vankien taidetoiminnassa isoja mahdollisuuksia.

– Jos viettää vuosia vankilassa, putoaa jokseenkin kaikkien järjestelmien ja myös useimpien ihmissuhteiden ulkopuolelle. Tällainen taideprojekti voi olla osa kuntoutusta, opintoja tai työtoimintaa, ja se voidaan lukea hyväksi, jos hakee tapaamisoikeuksia tai anoo siirtoa avovankilaan.

Lehtonen uskoo, että vangeille tekee hyvää puhua omista asioistaan ja tulla otetuksi vakavasti.

- He avautuivat ja kirjoittivat ja ottivat haltuun omaa tarinaansa. Ja ehkä heidän taakkansa hiukan kevenivät, kun ne muuttuivat esimerkiksi säveliksi, runoiksi ja rytmeiksi.

Lehtonen kutsuu vankilaa valtioksi valtiossa. Totaalisessa laitoksessa vangit ovat hänen mukaansa alisteisia paitsi toisilleen myös suhteessa vankilan työntekijöihin, ennen kaikkea vartijoihin.

– Vankilassa sosiaalinen kontrolli on huipussaan. Ihmiset elävät myös rooliensa vankeina: on pomoja ja pelkääjävankeja, rajuja rooleja ja vahvoja stigmoja, ihan oma hierarkiansa ja oma kielensäkin. Paikka hierarkiassa määrittää hyvin pitkälle sen, miten tulee kohdelluksi ja minkälaisen identiteetin voi muodostaa. Jos hierarkiassa tapahtuu muutos, ne ovat niitä kohtia, joissa myös veri roiskuu.

Taiteessa on mahdollista olla ainakin hetken joku toinen, luoda kokonaan uusia maailmoja ja tulla nähdyksi jonain muuna kuin yleensä.

– Ehkä vangitkin näkivät itsensä hetken verran ulkopuolelta. Sellainen etäisyys siinä tilanteessa voi olla elämää ylläpitävä tai eteenpäin vievä voima. Taidetta tekemällä voi saada hyvällä tavalla etäisyyttä ongelmiinsa. Voi jakaa asioita vaikkapa tekemällä tekstin jostain itselleen vaikeasta asiasta ja antamalla sen toisen tulkittavaksi. Siinä syntyy jonkinlainen vapaa tila, Lehtonen pohtii.

Vanki pitää avointa kirjaa kasvojensa edessä
Kuva: Tuomo Manninen

Hän puhuu konkreettisesta hetkestä, jolloin näkee, miten ihminen, joka ei ole ehkä koskaan aikaisemmin tehnyt taidetta, tai mitään, mitä hän itse kutsuisi taiteeksi, yhtäkkiä muuttuu esiintyjäksi tai kirjoittajaksi. Ja miten hänen tekemänsä asiat vaikuttavat muihin.

– Jos vangit saavat kokemuksen tekijyydestä, heillä on mahdollisuus tulla myös nähdyksi ja kuulluksi ihmisenä, jolla on jotain annettavaa. Heilläkin on omat ainutlaatuiset elämäntarinansa ja kokemuksensa ja näkemyksensä maailmasta.

Jussi Lehtosen mukaan vankien kanssa voi käsitellä mitä tahansa aiheita, myös kuolemaa, seksuaalisuutta ja ihmisen rujoutta. Kun vankilan äärimmäinen kontrolloitu ja hierarkkinen maailma kohtaa taiteen vapaan ja tasa-arvoon pyrkivän maailman, voi syntyä kiinnostavia törmäyksiä.

-Toivoisin, että tässä sarjassa vangit tulisivat esiin kokonaisina ihmisinä, Lehtonen sanoo. - Heillä on sellaista tietoa, jota kaikilla muilla ei ole, mutta jonka kuuleminen voi olla yhteiskunnallisestikin tärkeää.

Turvahälytin takaisin telineeseen, kymmenen käytävää ja sata ovea, läpivalaisu, tavarat lokerosta, takki päälle. Sitten portti. Ja toinen.

Ulkona on marraskuu, perjantai.

Vankilataidetta

Toista