Essee: Haluan, että päälleni heitetään paskaa ja naamalleni tyhjennetään vaahtosammutin – valitettavasti olen häviämässä teatterisotani

Osa suomalaisista laitosteattereista esittää vetonaulojensa ohella kokeellisia näytelmiä, mutta salit ovat puolityhjiä. Nyky-yleisö ei rakasta haastavaa taidetta, ja se vaarantaa teatterin tulevaisuuden, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Valtteri Mörttinen.

Aloitan toteamalla itsestäänselvyyden: kulttuuriteollisuus on kriisissä.

Pahimpien kärsijöiden joukossa, joka kieltämättä on joukkona sankka, ovat teatterit. Perinteinen draama ei ennen koronaakaan nauttinut mainetta digivallankumouksen trendikkäimpänä viihteen muotona, mutta erityisesti nyt, kun pandemiasulut opettivat ihmiset viihtymään yksin kodeissaan enemmän kuin ulkomaailmassa, lipunmyyntiluvut ovat sukeltaneet mutaiseen pohjaan.

Suurissa laitosteattereissa – eli ympärivuotisissa teattereissa, joilla on merkittävästi omaa henkilökuntaa ja yleensä julkinen tuki – yleisökadon aiheuttamia talousvaivoja vastaan käytetään pakostakin yksinkertaisinta tekohengittämisen muotoa: esitetään turvallisia, testattuja, suoraviivaisia suuren näyttämön rahakoneita. Hyödynnetään parhaansa mukaan konsepteja, joiden on todettu myyneen lippuja aina ennenkin.

Laitosteatterit esittävät turvallisia ja suoraviivaisia suuren näyttämön rahakoneita.

Ja rehellisesti puhuen. Sellaiset näytelmät kuin Anastasia, Ronja ryövärintytär tai Priscilla eivät ole vaarassa. Eivät vaikka sata koronaa sataisi maan päälle ja pilaisi teatterikauden toisensa jälkeen. Ne ovat kalliita tuottaa, mutta esitysten nimet ja laulunumerot myyvät itse itsensä ja lipuista saadaan pieniin lavoihin nähden kaksinkertainen hinta.

Jos kaikkien Suomen laitosteatterien budjetit ja henkilökunnat karsittaisiin vain yhden näytelmän kestäviksi, niin nämä olisivat melko varmasti ne teokset, jotka silloin jäisivät.

Todellisessa vaarassa sen sijaan on taiteenlajin tulevaisuus.

Yleisökadon kärsijöiksi jäävät riskialttiita alkuperäistekstejä kirjoittavat kotimaiset nuoret teatteritaiteilijat. Ne, joiden pitäisi juuri nyt sementoida paikkaansa suomalaisessa kulttuurissa, jotta tekstit säilyisivät ja kiertäisivät jälkipolville.

Kokeellista kotimaista teatteritaidetta, joka on haastavaa sekä katsojakokemuksen että myynnin näkökulmasta, on parhaiten tarjolla Helsingissä. Nuorikin yleisö löytää onneksi tiensä Takomon ja Q-teatterin kaltaisiin pieniin toimijoihin.

Yli miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudulla ne pystytään täyttämään jo pelkästään meillä muutamilla hulluilla ja alan parissa itse työskentelevillä sisäpiirikatsojilla. Mutta sellainen niche-yleisö ei mitenkään voi pelastaa koko suomalaisen näytelmäkirjallisuuden tulevaisuutta, jos laitosteatterit poistuvat yhtälöstä.

Suomen Kansallisteatteri ei juuri nyt esitä yhtäkään Y-sukupolveen lukeutuvan – eli 1980-luvun alusta 90-luvun puoleenväliin syntyneen – kotimaisen kirjailijan alkuperäisnäytelmää.

Helsingin Kaupunginteatterin puolellakin määrittelyjä täytyy hieman venyttää. HKT:n pienellä näyttämöllä Valtteri Raekallion Lomonosovin moottori on myynyt pari näytöstä jopa täyteen asti, mutta kyseessä onkin enemmän tanssiteos kuin draama.

Milja Sarkolan ja Laura Lehtolan teoksen Minä valitsin sinut tekijät puolestaan ovat nippanappa X-polven puolella, ja teksti pohjautuu Lehtolan aiemmin julkaistuun kirjaan. Siitä huolimatta näytelmä on toki rohkeaa ja uudistavaa teatteritaidetta. Ja kuten arvata saattaa, lippuja ei ole revitty käsistä.

Onneksi työ tulevaisuuden lupausten eteen jatkuu. HKT tiedotti juuri marraskuun lopussa jatkavansa Nykyesityksen näyttämö -hankettaan Studio Pasilassa vuoden 2024 ajan. Kantaesitysten haku on parhaillaan käynnissä.

Mutta unohdetaan Helsinki. Onhan Suomessa suuria laitosteattereita muuallakin. Kai niissäkin joku käy katsomassa nuorten taiteilijoiden kotimaisia kantaesityksiä?

Turun Kaupunginteatterissa mahdollisuuden turvaa mielenkiintoinen konsepti nimeltä Sopukka. Tässä erittäin pienessä salissa teatteri pääsee usein kokeilemaan yhteistuotantoja itsenäisten toimijoiden kanssa ilman päälavoihin verrattavia taloudellisia riskejä.

Tällä kaudella Sopukassa ovat pyörineet Antti Röngän kirjoittama monologiesitys Jalat ilmassa ja Heini Vahteran toista kautta melkein 90 prosentin täyttöasteella menestynyt Dreaming of Tarja. Luku kuulostaa lupaavalta.

Mutta nyt puhutaan 82 katsojan näytöskapasiteetista. Esimerkiksi HKT:n pienellä näyttämöllä paikkoja on 274.

Röngän Jalat ilmassa on myynyt muutamia näytöksiään jopa täyteen asti, mutta sille on salikoon ohella toinenkin selittävä tekijä: koulukiusaamisesta kertovan näytelmän kello 12:n arkinäytökset on täytetty koululaisryhmillä.

Myös Lahdessa on menestynyt kaupunginteatteri. Siellä nuorta suomalaista draamaa on tällä hetkellä tarjolla ainoastaan Taru Viinikaisen lastennäytelmän muodossa.

Ilahduttavin outolintu löytyy Tampereelta. Se on Suomen kolmanneksi suurin ammattiteatteri Tampereen Työväen Teatteri. Tälläkin kaudella se esittää yhtä aikaa peräti kahta kantaesitystä, jotka ovat kumpikin lahjakkaiden Y-sukupolven suomalaistekijöiden kynästä.

Ensimmäinen näistä on Vanhempainilta – Lea-palkitun Veikko Nuutisen näytelmä, jonka piti saada ensi-iltansa jo koronakaudella. Se ei välttämättä ole samanlainen kiistämätön mestariteos kuin Nuutisen aiempi Pasi Was Here oli, mutta se on silti keskimääräistä laadukkaampaa teatterityötä ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä ja kiinnostava.

Vanhempainillalla olisi kaikki perustelut vetää sali täyteen katsojia riippumatta siitä, onko se tarkkaan ottaen loistava vai ainoastaan erittäin hyvä.

Mutta kun katsoin näytelmän lokakuussa, 403-paikkaisen Eino Salmelaisen näyttämön aulassa vahtimestari kertoi kohteliaasti, että istumapaikan saisi valita omien mieltymystensä mukaan. Lipun näytökseen oli ostanut vaivaiset parikymmentä katsojaa. Viimeiset näytökset peruttiin kokonaan.

Toinen TTT:n näytelmistä puolestaan on Liila Jokelinin Action Hero. Se on levoton satiiri, joka tökkii modernia taiteilijasukupolvea, joka on niin kadonnut yhteiskuntatieteellisten teorioidensa usvaan, ettei enää edes näe julistamansa sanoman koomisuutta. Näytelmä itse asiassa saattaa huumorin keinoin tarjota jopa selittäviä tekijöitä sille, miksi yhteiskuntamme nuorista taiteilijoista on tullut niin epäkiinnostavia.

Action Hero on sentään pärjännyt täyttöasteessaan hieman paremmin kuin Vanhempainilta. Monia näytöksiä on myyty yli puolilleen. Esityssalina on vain 161-paikkainen Kellariteatteri.

Ennen kuin lähden kuitenkaan julistamaan Tampereen Työväen Teatteria suomalaisen näytelmäkirjallisuuden suojeluspyhimykseksi, on hyvä muistaa: ilahduttavuudestaan huolimatta ohjelmistoratkaisut eivät ole kapinaa konetta vastaan, vaan ne mahdollistuvat osin kansallisen näyttämön aseman ansiosta. Kansallisena näyttämönä teatterilla on poikkeuksellinen vastuu suomalaisen teatteritaiteen kehittämisessä.

Vastaava status on myönnetty Suomessa TTT:n lisäksi ainoastaan Kansallisteatterille ja Svenska Teaternille. Sen tärkein kylkiäinen on huomattava valtionapu. Se ei kuitenkaan tee autuaaksi, sillä poliittisilla päätöksillä saavutettu etu on aina löysässä hirressä roikkumista. Osa puolueista hyökkää kulttuurin rahoittamista vastaan jo leipätyönään, eikä ole kulunut kuin muutama vuosi, kun kulttuurin valtionosuustyöryhmä oli purkaa TTT:n erityisaseman.

Se olisi ollut viimeinen niitti. Lipputulojen varaan ripustautuminen tarkoittaisi täydellä varmuudella paljon pienempää henkilökuntaa ja monipuolisen tarjonnan kuolemaa.

Teattereiden on parhaillaan erittäin vaikeaa tarjota rohkeita tuotantoja. Yleisön kiinnostus on aiempaa matalampi, ja nekin, jotka saapuvat paikalle, ostavat lippunsa nykyään päivän eivätkä kuukauden varoitusajalla. Mutta entä sitten? Jos yleisöä ei kerran kiinnosta, niin missä on ongelma?

Ongelma on siinä, että taide ei ainoastaan kuvaa maailmaa vaan myös luo ja muotoilee sitä. Siksi tuntuu kovin synkältä, jos tyydymme vastaisuudessa muotoilemaan maailmaa pelkästään muotoilemalla uudelleen aiempia teoksia.

Siinä missä elokuvateollisuus menestyy yksinomaan jatko-osilla, remakeilla ja rebooteilla, myös teatterissa meille tarjotaan lähinnä erilaisia klassikkosovituksia, maailmalla koeponnistettua musiikkiteatteria, hittielokuvien helppoja lavakäännöksiä ja Catsia – kerta toisensa jälkeen aina uudelleen sitä halvatun Catsia.

Ajatukset taiteen syvemmistä päämääristä ovat korvautuneet kahdella sanalla, jotka tiivistävät vallitsevan suhteemme viihteenkuluttamiseen: aivot narikkaan. Olemme yleisönä hyvin mukavuudenhaluisia.

Mukavuudenhalun lisäksi olemme myös vihaisia. Jos meille ei ole tarjolla tasan sitä, mitä etukäteen tiedämme saavamme – jos meidät yllätetään pienimmilläkään mahdollisella tavalla – koemme tulleemme huijatuiksi ja protestoimme.

Tästä saatiin pelottava esimerkki keväällä 2020, kun TTT otti riskin ja esitti päänäyttämöllään Akse Pettersonin sovitusta Ludvig Holbergin Jeppe Niilonpojasta. Silloin juopottelua karnevalisoiva maalaiskomedia vuodelta 1722 oli saanut uuden ilmeen vaikeaselkoisena avantgardena, joka yhdisti hektistä ilmaisua ja parodisia splatterin tehokeinoja.

Yleisön palautevyöry ja moderni someraivo saivat niin rajut mittasuhteet, että teatterinjohtaja Otso Kauton oli todettava julkisesti teatterinsa tehneen ”markkinoinnillisen virhearvion”. Facebook-palaute puolestaan tiivistyi sanoihin: ”Sekava. Älytön. Etova. Kautto vaihtoon!”

Taide ei ainoastaan kuvaa maailmaa vaan myös luo ja muotoilee sitä.

Johtaja myös totesi Helsingin Sanomissa, että aiheesta oli vaikeaa keskustella, koska ”keskustelu tulkitaan helposti niin, että jotain yleisön tai kansan osaa pyritään syyllistämään tai heidän makuaan väheksytään”.

Mutta eikö tässä juuri ole koko tilanteen absurdius? Se, kuinka hauraita voivatkaan olla taloudellista valtaa pitävän vihaisen enemmistön tunteet.

Teatterin tehtävä ei pitäisi olla pyydellä anteeksi ottamiaan riskejä. Päinvastoin. Tällaisessa ajassa korostuu entisestään teatterien velvollisuus ylläpitää taloudellisesti kannattamatonta mutta taiteellisesti arvokasta tuotantoa.

Jos emme anna uusille rohkeille avauksille edes mahdollisuutta, niin lopulta meille jää pelkkä Cats.

Vuonna 1987 yleisön suututtaminen sentään vaati sitä, että teatterikoululainen näyttelijäryhmä heitti alastomana yleisöön ulosteita, kananmunia ja jogurttia sekä ruoski yleisöä ja tyhjensi päälle vaahtosammuttimia. Jumalan teatteria seurannut protesti ei ainakaan ollut yllätys. Oulun teatteripäivien pahaa-aavistamattomiin asiakkaisiin kohdistettiin sentään kirjaimellisia fyysisen väkivallan tekoja.

Mutta jos someaikana raivoon riittää pelkkä dadaistinen Niilonpoika – näytelmä, joka ei vastannut odotuksia – niin onko teatterilla koskaan mahdollisuutta luoda uutta?

Vaikka tulevien suuruuksien kokeelliset näytelmät eivät koskaan olekaan olleet teattereille taloudellisesti tuottavia, katsojaluvut ovat niillekin merkityksellisiä. Jos esitykset pyörivät tyhjille katsomoille, ennen pitkää taloudelliset tuet vaarantuvat ja työryhmätkin kyllästyvät.

Niin sanottuja taidenäytelmiä voivat silti tietysti tehdä jatkossakin ne pienet riippumattomat freelance-työhön pohjautuvat teatterit, mutta syntyykö heillekään enää uusia kyvykkäitä taiteilijoita, jos koko ala pienenee underground-ilmiöksi?

Mikäli siellä jossain hiljaisten syvien rivien seassa tätä tekstiä lukee joku muukin, joka haluaa varjella kulttuurimme kultahippuja, niin pyydän. Nuoret aikuiset ja kaikki muutkin rohkeina, radikaaleina ja sivistyneinä itseään pitävät ihmiset. Teatteri on kriisissä ja tarvitsee teitä.

Tehkää niin kuin Peter Finch aikoinaan Network-elokuvassa. Nouskaa sohvaltanne, menkää avaamaan ikkunanne ja huutakaa uusi aikaamme sopiva viesti:

”Haluan, että päälleni heitetään paskaa ja naamalleni tyhjennetään vaahtosammutin!”

Sen jälkeen kerätkää itsenne ja menkää katsomaan lähintä kokeellista kotimaista alkuperäisnäytelmää.