Hyppää pääsisältöön

Kulttuuri

Ujuni Ahmed: ”Unelmoin Suomesta, jossa ihmisiä ei jätetä yksin” — neljän suomalaisen näkemyksiä paremmasta tulevaisuudesta

Nuori nainen pöydän ääressä kirja edessään.
Kuvateksti Ujuni Ahmed tuo Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle äänet ja tarinat, joita emme kuule, vaikka ne ovat osa yhteiskuntaamme.
Kuva: Marja Vehkanen / Yle Graafikko Heidi Anttila / Yle

Mikä sytyttää merkityksellisyyden kokemuksen? Miten suhtautua aikaan ja ajankuluun? Tähän vastaavat neljä suomalaista milleniaaliajattelijaa.

Loppuvuoden kunniaksi keräsin Kaikki hyvin, mutta -podcastini extra-osioon punnitut puheenvuorot sukupolveni ajattelijoilta. Sysäyksiä ajatteluun tarjoavat kirjailija, teatterintekijä Saara Turunen, sosiologi Mikko Piispa, ihmisoikeusvaikuttaja, kirjailija Ujuni Ahmed ja visuaalinen taiteilija, kirjoittaja Joel Karppanen.

Ujuni Ahmed: Jotta kaikkien ääni kuuluu eikä kukaan jää yksin

Unelmia ei synny, jos niiden rakentumiseksi ei ole aineksia. Ihmisoikeusvaikuttaja, kirjailija Ujuni Ahmed varttui ympäristössä ilman roolimalleja, joihin samaistua.

Yksi ainoa hahmo sai hänet kuitenkin kysymään, josko elämä voisikin olla jotain muuta kuin mitä se oli rajoittavassa yhteisössä. Hahmo osoitti Ujunille, että hänen näköisensä nainen voi tehdä asioita, joiden hän oli ajatellut kuuluvan vain valkoisten naisten maailmaan. Tuo hahmo oli Spice girls -yhtyeen Mel B.

Mel B:n kautta näin, että tumma nainen voi olla äänekäs, ottaa oman kehonsa haltuun ja pukeutua eri tavalla kuin mihin olin tottunut meidän tyttöjen pukeutuvan.

Spice girls mullisti Ujunin ja hänen eri kieli- ja kulttuuritaustaisen koulukavereidensa maailman. Yhtye rikkoi tyttöyden ja naiseuden kuvastoa, jonka ympäröimänä Ujuni Ahmed oli elänyt. Hän oli kasvanut ajatukseen, että sukupuoli ja tausta määrittävät hänen elämänsä rajat, ja niitä ei tulisi ylittää.

”Mel B:n kautta näin, että tumma nainen voi olla äänekäs, ottaa oman kehonsa haltuun ja pukeutua eri tavalla kuin mihin olin tottunut meidän tyttöjen pukeutuvan.”

Mel B on toiminut osaltaan sysäyksenä sille, että Ujuni Ahmed uskalsi valita omannäköisensä tien. Vaikka Mel B hehkui toivoa jostain paremmasta, Ahmedin elämä kului vielä pitkään näköalattomaan selviytymiseen ja ristiriitaiseen, sahavaan välitilaan.

Oli uskallettava tehdä päätös elää niin, ettei jatkuvasti koe joutuvansa ahdetuksi väärään roolin tai pyrkivänsä pois vankilasta. Silloin välitila loppuu ja alkaa uusi aika. Aika, joka on saanut hänet kertomaan tarinansa yhdessä Elina Hirvosen kanssa tekemässään teoksessa Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin (2022). Seuraavaksi hän tuo Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kaikki ne äänet ja tarinat, joita emme kuule, vaikka ne ovat osa yhteiskuntaamme.

Näiden avausten, ja kaiken tilan tekemisen taustalla on tavoitteena edetä lähemmäs maailmaa, jossa ihmisen oikeudet ei riipu taustasta, sukupuolesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä, johon on syntynyt.

Ujuni Ahmed on halunnut teoillaan osoittaa, että myös hänen näköisillään tytöillä on mahdollisuus vaikuttaa, tulla kuulluiksi ja muuttaa maailmaa. Hän unelmoi Suomesta, jossa ihmisiä ei jätetä yksin. Kun konfliktit ja kriisit ovat tulleet lähemmäs Suomea, hän toivoo, ettemme hyvän perässä käänny toisiamme vastaan. Ei ole kestävää edistää vain omia oikeuksia; on edistettävä kaikkien oikeuksia, jotta hyvinvointivaltio säilyy.

Ujuni Ahmed – Jotta kaikkien ääni kuuluisi eikä kukaan jäisi yksin

18:32

Saara Turunen: Aika ja sattuma ovat ystäviä

Ajan rajallisuus tekee elämästä merkityksellistä. Kirjailija, teatterintekijä Saara Turuselle merkityksellisyyden kokemus syntyy tekemällä työn kautta hyvää, ja silloin myös ajan hupenemisen unohtaa.

Ihmisinä me ajattelemme olevamme muiden lajien ja eläimellisyyden yläpuolella, ja sen vuoksi olemme ajaneet itsemme nurkkaan.

Turunen näkee, että juuri nuoruudessa pohditaan kuka minä olen ja miten voisi olla hyödyksi yhteisölleen. Joskus polut eivät ole suoraviivaisia. Siksi voi ajatella, että myös iäkkäämpänä on mahdollista saavuttaa merkittäviä asioita. Tällainen ajattelutapa keventäisi niin nuorten kuin iäkkäämpien paineita elämän kulusta.

Nuori nainen seisoo kallioseinämän edessä.
Kuvateksti Saara Turusen Järjen hedelmät -näytelmä kuvaa rationaalisuuden ja ruumiillisuuden ristiriitaa.
Kuva: Antti Haanpää, Graafikko Heidi Anttila / Yle

Suomalaiseen keskiluokkaisuuteen näyttää kuuluvan toimeliaisuuden ihanne, jonka piirissä myös Turunen on kasvanut; aika on hyödynnettävä jotenkin. Nykyään Turunen ajattelee, että juuri nauttiminen ja hetkeen pysähtyminen on arvokasta. Nauttimisen hän näkee olevan irtipäästämistä, jotain suunnittelematonta ja kaoottistakin.

”Ihmisinä me ajattelemme olevamme muiden lajien ja eläimellisyyden yläpuolella, ja sen vuoksi olemme ajaneet itsemme nurkkaan. Se aiheuttaa vieraantumista. Meidän pitäisi laskeutua takaisin omaan eläimellisyyteemme ja nauttia lajityypillisestä käytöksestä.”

Nauttiminen ei kuitenkaan helppoa, ja tämä käy ilmi myös Turusen Järjen hedelmissä, Q-teatterissa esitettävän näytelmätrilogian viimeisessä osassa. Näytelmä kuvaa rationaalisuuden ja ruumiillisuuden ristiriitaa.

Saara Turunen huomasi vasta näytelmän kirjoitettuaan, että se käsittelee aikaa. Neljänkympin kolkutellessa alkaa ymmärtämään, ettei aikaa ole loputtomiin. Ajankulu latautuu erityisellä tavalla kun puhutaan naisen lisääntymisestä, ja tämä on yksi näytelmän keskeisistä aiheista.

Koska emme voi tietää, milloin aikamme täällä päättyy ja sattumallakin on osuutensa, herää herkästi tarve kontrolloida asioita. Saara Turunen tahtoo kuitenkin ajatella, että aika ja sattuma ovat ystäviä.

Saara Turunen – Kulttuurin puristuksista kohti lajityypillistä olemista

18:08

Mikko Piispa: Unelmissa kohtuuden ja hidastamisen yhteiskunta

Sosiologi Mikko Piispa kehottaa harrastamaan utooppista unelmointia, joka on ennen muuta pyrkimyksiä, hahmottelua ja haaveilua – ja sellaisena osittaista ja epätäydellistä.

Unelmoinnilla voidaan parhaassa tapauksessa ylittää dystooppiset näkymät.

Mies katsoo eteenpäin metsässä.
Kuvateksti Mikko Piispan mielestä kohtuuden unohtunut ideaali olisi syytä elvyttää.
Kuva: Marja Vehkanen/Yle Graafikko Heidi Anttila/Yle

Unelmoimalla teemme luonnoksia siitä millainen yhteiskunta ja kulttuuri voisi olla. Unelmoinnilla voidaan parhaassa tapauksessa ylittää dystooppiset näkymät. Piispa painottaa vastuun merkitystä; omien kulutusvalintojen pohtimisen lisäksi olisi hyvä miettiä miten toimia aktiivisena kansalaisena.

Arkipäivän utopiat rakentuvat nykyisyydessä olevista hyvistä, kestävistä ja toimivista asioista, joilla voisimme rakentaa parempaa maailmaa.

Sosiologi Mikko Piispa on tutkinut miten nuorempi polvi elää todeksi arkipäivän utopioita tilanteessa, jossa hyvinvoivien länsimaisten keskuudessa matkailu nähdään hyvän elämän kulmakivenä, mutta samalla ollaan tietoisia ilmastokriisistä.

Väitöskirjaansa Liikkuvia utopioita, hidastamisen politiikkaa. Tutkimus nuorista liikkeessä ilmastokriisin ajassa Piispa valitsi tutkimuskohteikseen surf-matkaajat ja ilmastoaktivistit. Hän tarkastelee, millaisia muutoksen siemeniä – siis käytänteitä, arvoja tai ajattelutapoja – juuri heidän piirissään itää yhteiskunnan ja kulttuurin muuttamiseksi?

Esiin nousevat kohtuullistamisen ja hidastamisen ideaalit; unelma vähemmän kuluttavasta ja suorituskeskeisestä yhteiskunnasta, jossa ylipäätään olisi enemmän aikaa merkityksellisille asioille, ja myös matkustamiseen.

”Kohtuuden ideaalilla on pitkät historialliset juuret. Tämänhetkinen maailma ja yhteiskunta ei rakennu ideaalin ympärille. Ehkä tätä unohtunutta ihannetta voisi elvyttää ja pohtia millaista uusiokäyttöä sille voisi olla.”

Mikko Piispa – Unelmissa kohtuuden ja hidastamisen yhteiskunta

19:02

Joel Karppanen: Hitauden ja joutenolon ylistys

Visuaalinen taiteilija, kirjoittaja Joel Karppaselle joutilaisuus on vapautta luoda oma merkityksellisyytensä, sillä vain jouten ollessa voi nähdä ja kuulla itsensä. Joutenolo mahdollistaa tylsyyden kokemuksen, joka on edellytys luovuudelle. Tehokkuutta korostavassa ajassamme tämä vaatii ajoittain siirtymistä ärsykkeiden ja virikkeiden ulottumattomiin.

Aikahan on lopulta ihmisten välinen sopimus ja kapitalistisessa maailmassa aika on aina suhteessa ensisijaisesti työhön.

Ahvenanmaan saariston ulommaisimmalla saariryhmällä, Kökarissa, sijaitsee residenssi, jossa Joel Karppanen miettii aikaa ja ajankulua niin elämässä kuin elokuvassa. Hänen mukaansa elokuvat eivät muuta olekaan kuin aikaa ja valoa. Mieleen on painunut myös elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin ajatus: elokuva on ajan veistämistä.

Nuori mies katsoo kohti kamera kädessään.
Kuvateksti Joutilaisuus on Joel Karppaselle vapautta luoda oma merkityksellisyytensä.
Kuva: Joel Karppanen, Graafikko Heidi Anttila / Yle

Joel Karppanen mieltää slow cineman, hitaan elokuvan, puhtaimmaksi elokuvataiteen tyylilajiksi. Sille on tyypillisiä pitkät otot ja minimalistinen, havainnoiva tyyli, joka sisältää vähän tai ei juurikaan kerrontaa.

”Aikahan on lopulta ihmisten välinen sopimus ja kapitalistisessa maailmassa aika on aina suhteessa ensisijaisesti työhön. Ihmiset odottavat, että kun antaa aikaa jollekin niin siitä saa jotakin takaisin. Slow cinema voi pelottaa, koska se on tavallaan epäaikaa, sitä ei käytetä mihinkään hyödylliseen.”

Karppanen kokee, että elokuvien sisältö nousee katsojan sisältä, siinä missä slow cinema antaa tilaa ajatella ja assosioida. Katsojan läsnäolon merkitys korostuu. Ja juuri läsnäolo on Karppasen mukaan arvokkainta mitä meillä on.

Joel Karppasen suosittelemat hitaat elokuvat:

Abbas Kiarostami: Taste of Cherry (1997). Tarina miehestä, joka ajelee ympäriinsä etsien ihmistä, joka merkittävää summaa vastaan lupautuisi hautaamaan miehen tämän tehtyä itsemurhan.

Bela Tarr: Sátántangó (1994). 7-tuntinen elokuva, joka perustuu unkarilaisen kirjailijan László Krasznahorkain samannimiseen romaaniin. Elokuvan idea on kestää ajallisesti arviolta saman verran kuin Krasznahorkain romaanin lukeminen.

Johann Lurf: ★ (2017). Tähti-symbolilla nimetty elokuva on kompilaatio elokuvahistorian tähtitaivaista asetettuna kronologiseen järjestykseen.

Abbas Kiarostami: 24 frames (2017). Animoiduista valokuvista koostuva pitkä elokuva, jossa on 24 pitkää, erillistä ottoa.

Christian Marclay: The Clock (2010). 24 tuntia kestävä elokuva, joka toimii kuin oikea kello. Kompilaatio elokuvahistorian erilaisista kelloista.

Joel Karppanen – Hitauden ja joutenolon ylistys

19:23

Lisää aiheesta Yle Areenassa