Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Carmen Baltzarin kolumni: Taiteilija ei voi paeta vastuutaan väittämällä, että teos on vain fiktiota

Päivitetty 22.12.2022 12:45.
Dokumentaristi Carmen Baltzar katsoo kameraan
Kuva: Lisa Lankes

Rap-artisti vähättelee biisin sisältöä siksi, että ”se on fiktiota”. Mielikuvituksen avulla pitäisi kuitenkin pystyä luomaan uutta eikä toistaa vanhoja tylsiä kaavoja, kirjoittaa dokumentaristi Carmen Baltzar.

Suomalaiset rap-artistit ovat hiljattain heittäneet haastatteluissaan faktan ja fiktion suhteita sivuavia kommentteja. Ne ansaitsevat lähempää tarkastelua.

Musiikkitoimittaja Renaz Ebrahimi haastatteli Lewia ja Turistia radioon marraskuun alussa artistien Mietin ääneen -kappaleen julkaisun jälkeen. Biisi herätti kritiikkiä naisvihamielisten sanoitustensa vuoksi, ja sittemmin se on poistettu levyltä ja vedetty pois striimauksesta. Ebrahimi on jo vuodesta 2013 kiinnittänyt yleisön huomiota naisvihamielisyyden ongelmallisuuteen musiikissa.

Puurot ja vellit menivät artistien vastauksissa sekaisin – kritiikki ohitettiin sillä, että kappale on mielikuvituksen tuotetta, ”se on fiktiota”.

Toinen suomirapartisti, Gettomasa, kritisoi hiljattain Ylellä julkaistussa haastattelussa nykysuomirapin pinnallisuutta. ”Pelkkiä kiiltäviä vaatteita. Kaikki ovat nyt viemässä kappaleissa jotain kuviteltua tyttöä kuviteltuun maahan ja ostamassa niille kuviteltuja merkkivaatteita. Mikään niistä ei ole oikeita tarinoita.”

Ymmärrän hyvin, mitä artisti ajaa takaa, mutta tässäkin vastauksessa merkityksettömyys ja fiktio menevät sekaisin.

Pahimmillaan laulu typistetään yhteen totuuteen tai niin kutsuttuun tositarinaan.

Rap-artistien ajatusketju tuntuu kulkevan näin: kun joku asia on taiteessa kuvitteellinen, se menettää merkitystä. Nämä puolihuolimattomat kommentit kertovat jotain kiinnostavaa siitä, mikä on valtavirtainen tapa ajatella taiteesta juuri nyt.

Nykyaikaista taiteen kulutusta kuvaa tietynlainen markkinatalouden ajama pakkomielteisyys fiktion ja faktan tarkkojen suhteiden määrittämiseen. Taidetta sinänsä ei koeta yhtä kiinnostavana kuin sen tekijää, henkilöbrändiä taiteen takana. Niinpä tuntuu mielekkäältä ymmärtää tarkalleen, mikä osa teoksessa on ‘totta’, ja totuudella tarkoitan tässä kohtaa sellaista, jonka joku väittää tapahtuneen oikeassa elämässä.

Pahimmillaan laulu typistetään yhteen totuuteen tai niin kutsuttuun tositarinaan. Samalla katoaa se, mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen: monitulkintaisuus.

Uskottomuus oli Beyoncén Lemonade-albumilla yksi teema monen paljon kiinnostavamman teeman joukossa. Silti levyn julkaisun jälkeen kohistiin tylsyyteen asti siitä, kenen kanssa Jay-Z huhujen mukaan petti häntä ja kuinka monta kertaa. Kohussa oli läsnä hyvin vahva laskelmoidun markkinointikampanjan sävy.

Jos Beyoncé ei ole pahoillaan (”I ain’t sorry”), arvio aviomiehen pettämiskumppanien määrästä tai henkilöllisyydestä tuskin tuo lyriikkaan lisäsävyjä. Taide tapahtuu alueella, jossa kokemus, alitajunta ja mielikuvitus kohtaavat, ja siksi niiden erottaminen pakolla on latistavaa.

Taide ei enää tosi-tv:n jälkeisessä maailmassa kiinnosta kuluttajaa, ellei hän saa varmistusta sille, että sen takana on tositapahtumia.

On loputtoman tylsää, kun taiteilijat ryömivät aina niihin samoihin, loppuunkoluttuhihin onkaloihin.

Rap-artistit ja monet muutkin tuntuvat unohtavan että vaikka teosta tarkasteltaisiin mielikuvituksen tuotteina, ei fiktio koskaan ole pienempi totuus. Se on kautta aikojen ollut yksi tapa päästä lähemmäs totuutta. Jos et usko, lue Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Satiirinen teos kiellettiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja julkaistiin vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jos käsikirjoitus olisi nähnyt päivänvalon kirjailija Bulgakovin elämän aikana, se olisi maksanut hänelle hengen. Sanojen seuraukset ovat yhtä totta kuin fiktio itse – niinpä niiden taakse ei voi paeta.

Jos kuviteltu kappale on pinnallinen tai naisvihamielinen, sen pinnallisuus tai naisvihamielisyys eivät johdu kuvitteellisuudesta.

On loputtoman tylsää, kun taiteilijat ryömivät aina niihin samoihin, loppuunkoluttuihin onkaloihin. Mielikuvituksella kun tosiaan voi mennä mihin vaan – niinpä tosimaailman pinnallisuutta ja naisvihamielisyyttä pitäisi olla helpompi purkaa fiktion kuin faktan avulla.

Keskustelu