Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Joel Karppasen kolumni: 50 000 euroa vuodessa on taiteilijalle sopiva palkka

Kuvassa on Joel Karppanen.
Kuva: Sari Casal / Yle

Tänään on monen taiteilijan kohtalonhetki, kun vuoden suurimpiin lukeutuva Koneen Säätiön apurahapotti tulee julki. Toiset apurahanhakijat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, kirjoittaa taiteilija Joel Karppanen.

Onneksi olkoon!

Koneen Säätiön hallitus on syyskokouksessaan 26.11.2021 päättänyt myöntää hankkeellenne ”Taiteellinen työskentely yhteiskuntaluokkia ja työtä tarkastelevan näyttelykokonaisuuden parissa” 50 000 € suuruisen apurahan.

Vuosi sitten henkeni salpautui, sillä eihän se tällaiseen ollut tottunut: saada nyt hengittää kaksi vuotta rauhassa. Ilmoitus oli tosin puutteellinen. Apurahaani ei ole tarkoitettu ”työskentelyyn”, vaan ”elämiseen”. Olen maksanut sillä muun muassa vuokrani, terapiani, eläkevakuutusmaksut, lääkkeet, matkaliput ja kasvirasvan leivän päälle.

Tänään Koneen Säätiö on jälleen jakanut vuotuiset apurahansa. 6 153 hakemuksesta myönteinen päätös on napsahtanut 335:lle, näissä hankkeissa on mukana 568 apurahansaajaa. Tuhannet ovat jääneet tyhjin käsin. Parhaillaan he istuvat yksiöissään ja lukevat katkerina onnekkaiden kollegoidensa työsuunnitelmia. Kaikkea paskaa sitä rahoitetaankin!

Ennen markkinoilla kilpailivat teokset, nyt siellä taistelevat taiteilijat.

Kolme harmaa tähteä.

”Apurahasysteemi on kaksiteräinen miekka. Se poistaa haasteet taiteilijan työstä. Kun on turvallinen olo, ei anna itsestään kaikkea”, taiteilija Adel Abidin laukoi hiljattain.
Tulkitsen Abidinin kommentit niin, että taide on työtä vain silloin, kun se arvo mitataan rahassa, yksittäisinä suorituksina. Hän ei ole yksin näkemystensä kanssa. Kerran eräissä avajaisissa kuulin, kun näyttelyvieras päivitteli kaverilleen valokuvataiteen korkeita hintoja.

”Taidemaalari sentään saattaa maalata teosta vuodenkin verran”, hän sanoi, ja kaveri nyökytteli vieressä.

Kumpikaan ei ottanut huomioon, että valokuvaaja oli työstänyt esillä olevaa kuvasarjaansa ei vuoden, vaan vuosia. Itse kuvan ottaminen kestää kyllä 1/125 sekuntia, mutta suurin osa työstä on kaikkea muuta: omakin työni valokuvaajana on suurimmaksi osaksi valokuvauksen ajattelua. Taide ei siis ole tehdas eikä taiteilija työläinen muiden joukossa.

Esimerkiksi valokuvaajana tienaa parhaiten tekemällä planeettaa tuhoavaa kaupallista mainoskuvaa.

Minulle myönnetty viisikymmentätonnia kuulostaa isolta summalta, mutta 20 kuukaudelle jyvitettynä summa on kuitenkin vain 2 500 euroa kuussa eli alle suomalaisen mediaanipalkan. Se on vähän mitoitettuna siihen, kuinka korvaamatonta alkutuotantoa taide on. Siksi taiteilijan pitäisi tienata vähintään kuin keskituloisen. Esimerkiksi 50 000 euroa vuodessa olisi sopiva jokaiselle taidetyöläiselle.

Valitettavasti tienestit kuitenkin määräytyvät yleensä niin, että mitä turhempi työ on, sitä enemmän siitä todennäköisesti maksetaan. Esimerkiksi valokuvaajana tienaa parhaiten tekemällä planeettaa tuhoavaa kaupallista mainoskuvaa.

Monet valokuvaajat valitsevatkin kaupallisen tien, kun työskentely ilman taloudellista turvaa osoittautuu kestämättömäksi. Se on surullista, sillä mitä silloin tapahtuu taiteelle, perimmäisten kysymysten pohtimiselle? Taide kun ei synny tyhjiössä, vaan ensin on elettävä elämää, ja ilman rahaa se on mahdotonta.

Kolme harmaa tähteä.


Apurahoja ei jaeta sosiaalisin perustein (poikkeuksena Kuvataiteilijain huoltosäätiö), mutta sitä varten ne ovat, toimeentulon mahdollistamiseksi. Siksi on myös perusteltua kysyä, onko oikein tukea jo valmiiksi hyvin tienaavia tekijöitä.

Tiedän henkilön, joka haki apurahaa vaikka vuotuiset ansiotulot ylittivät 100 000 euroa. Eräs toinen käytännössä pääomitti kolmivuotisen apurahansa asuntolainaksi, sillä pärjäsi valmiiksi mainiosti jo freelancer-tuloillaan. Myös koronatukia jaettiin henkilöille, jotka eivät vaikuttaneet olevan sen akuutissa tarpeessa.

Se millaisista lähtökohdista tulet, ketä tunnet ja missä asut vaikuttaa taloudellisiin mahdollisuuksiisi. Toiset apurahanhakijat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Ei apuraha turruta, vaan sen puute.

Ratkaisuksi tarjotaan milloin perustuloa, milloin taiteilijapalkkaa. Viime eduskuntavaaleissa useampi puolue kannatti taiteen ja kulttuurin vuosittaisen osuuden nostamista yhteen prosenttiin valtion kokonaisbudjetista.

Nyt vaalit lähestyvät jälleen. Kuvataiteen etujärjestöjen eduskuntavaalikampanjassa vaaditaan erityistä tukea visuaalisille taiteille, joiden rahoitusosuus nykyisestä kulttuurin kokonaisbudjetista on vain prosentin luokkaa – siis vain yksi prosentti alle prosentista.

Parasta olisi kuitenkin vaatia enemmän kaikille taiteenaloihin katsomatta.

Jo viidellä lisämiljardilla maksaisi kaikille tämän maan 100 000:lle kulttuurityöläiselle aiemmin mainitun 50 000 euroa vuodessa. Ylijäämän voisi käyttää edunvalvontatyön ja muiden solidaarisuustoimien edistämiseen, läpinäkyvyyden parantamiseen sekä kolmannen ja neljännen sektorin tukemiseen. Myös koulutukseen on satsattava ja taiteilijoita opetettava puhumaan rahasta.

Siihen saakka apurahajärjestelmä on toden totta kaksiteräinen miekka: sillä voi voittaa, mutta sen iskuun voi myös kuolla. Toisin kuin Abidin kuvaili, ei apuraha turruta, vaan sen puute. Se ajaa taiteilijat näännyksiin ja köyhdyttää samalla koko yhteiskuntaa.

Keskustelu