Taiteilijan joulusaarna: Saarnaajana kirjailija Riikka Ala-Harja
Elokuinen iltapäivä on helteinen, juomavesi loppuu. Mökillä ei ole kaivoa. Lapsena joimme järvestä, nykyään haen juomaveden kylän lähteeltä.
Peruutan polkupyörän varastosta, lasken tyhjän kanisterin tarakalle ja alan polkea.
Kesken hiekkatien puhelin piippaa. Pysähdyn ja katson viestin: ranskalainen ex-appeni, lapseni isoisä Claude lähettää minulle valokuvan isoäiti Chantalin hautapaadesta. Se on vihdoin saatu paikoilleen Arçonnayn hautausmaalle. Hautakiven toimitus viivästyi puoli vuotta, sillä valtaosa ranskalaisista hautakivistä tuodaan Ukrainasta.
Mutta nyt paasi on paikoillaan Ranskassa, yhdessä niistä maailman maista, joissa koko kesän on ollut niin kuivaa, että Claude joutuu kastelemaan haudan kukkia joka päivä, etteivät nekin kuole.
Jatkan polkemista. Kilometrin päässä ohitan Längelmäen keltaisen puukirkon, ajan hiljaisen hautausmaan ohi, helle paahtaa tämänkin hautausmaan kukkia. Päästelen alamäen ja jarrutan. Jätän pyörän tien varteen ja kävelen kuusikossa polkua pitkin lähteelle. Kylän lähde on ympäröity metallisella renkaalla. Sen avulla vesi pysyy puhtaana ja kansi on helppo sulkea renkaan päälle. Avaan kannen: lähde on täynnä vettä. Nappaan oksassa roikkuvan kauhan ja alan lappaa vettä kanisteriin, kierrän korkin kiinni, suljen lähteen kannen, kiikutan kanisterin polkua pitkin tielle ja nostan tarakalle. Pyöräilen uudelleen kirkon ohi. Hautausmaalla on edelleen hyvin rauhallista, otsalta valuu hikeä pyöräntangolle.
Pääsen mökille, lasken kanisterista vettä lasiin, juon. Vesi on kylmää ja hyvää, se virtaa suusta nieluun ja nielusta vatsaan, se virkistää.
Seuraavalla viikolla äidin serkku tuo minulle Längelmäen kirkon 250-vuotisjuhlaksi kootun kirjan. Ryhdyn selaamaan sitä kesämökin terassilla. Katson vanhaa, mustavalkoista valokuvaa, joka on otettu urkuparvelta. Kirkkosali on laitoja myöten täynnä, istujista näkyy ainoastaan selät. Yritän katsoa, näkyykö Irja-mummua siellä, äidinäitiäni, jonka metsäpalstalle mökki on rakennettu. Kuva on vuodelta 1934, jolloin mummu on melkein kolmekymmentä ja opettaa längelmäkeläisessä kansakoulussa.
Kyllä, kyllä hän varmasti istuu kirkossa, mummuni on joku kuvan kymmenistä huivipäistä. Mummu ja hänen neljä veljeään odottavat jumalanpalveluksen alkua vierekkäin. Yksi isoveli ja kolme pikkuveljeä, jotka kaikki lähtevät viiden vuoden päästä sotaan.
Siirrän juhlakirjan sivuun, nousen kesämökin katolle, harjaan huopakaton männynneulasista, kuuntelen kuulokkeilla uutisia. Niissä kerrotaan Euroopan ennätyshelteistä, Kalifornian maastopaloista ja venäläisten ohjusiskusta, joka osui harkovalaiseen kerrostaloon. Kuivat neulaset putoavat puuterassille. Mietin millainen Längelmäen hautausmaa oli talvi- ja jatkosodan aikana. Ei kovin rauhallinen. Sodan ajan Suomessa Längelmäki ei ollut mikä tahansa paikkakunta: suhteutettuna väkilukuun pirkanmaalaisesta järvipitäjästä kaatuu sotilaita eniten koko maassa.
Ehtivätkö längelmäkeläiset järjestää kirkossa juuri mitään muuta kuin hautajaisia?
Pitäjästä sotaan lähtee 558 sotilasta, 200 palaa arkussa tai ilmoitetaan kadonneeksi, melkein kymmenen prosenttia kaikista kunnan miehistä. Poikia, puolisoita, pikkuveljiä, isoveljiä, rakastettuja, koulukavereita kaatuu kuukausittain.
Tolvajärven taistelussa joulukuussa 1939 yhden vuorokauden aikana kaatuu tai katoaa yli kolmekymmentä längelmäkeläistä keskelle lumihankia. Koko joulukuun aikana heitä kuolee yhteensä yli kuusikymmentä. Yksi heistä on mummun pikkuveli Pekka, joulun aatonaattona, 23-vuotiaana. Pekan ruumista ei löydy, mutta mukaan saadut vainajat kuljetetaan Längelmäelle. Hautajaiset pakkastalvena, pieneen puiseen ristiin syntymäaika ja kuolinpäivä.
Saiko mummun perhe tietää Pekasta ennen joulunviettoa vai vasta joulunvieton jälkeen? En ymmärrä 83 vuotta vanhoista arkiasioista kauheasti, ei aavistustakaan miten nopeasti tieto rintamalta kulki längelmäkeläiseen maalaistaloon tai siitä, onko 30-luvun lopussa ollut paljon puhelimia.
Ja maaliskuussa on nuorimman veljen Jaakon vuoro, 21-vuotiaana, hänenkään ruumistaan ei löydy.
Miltä välirauha maata viljelevän kanttorin perheessä tuntuu, kun kaksi poikaa on jäänyt uuden rajan taakse?
Miksi saarnaan jouluaattona 2022 siitä, mitä tapahtui reilut 80 vuotta sitten Längelmäellä, kun pitäisi puhua nykyhetkestä? Siitä miten ukrainalaiset kyyhöttävät kellarissa tai metrotunnelissa ilman juomavettä, tai juoksevat vesipostille ennen kuin uusi ohjus iskee?
Vai olisiko parempi saman tien puhua jo tulevaisuudesta, loikata 83 vuotta eteenpäin ja saarnata siitä, millainen maailma meillä silloin saattaa olla?
Jos siirrymme Pekan kuolinjoulusta 1939 jouluun 2105?
Pääsevätkö längelmäkeläiset sinä talvena hiihtämään, kävelläänkö Längelmäveden jäällä? Ovatko kirkko ja kylätalo pystyssä? Kuinka paljon hautausmaalla on hautoja? Haetaanko vettä lähteeltä vai onko lähde kuivunut, ja minkälaisella pyörällä tai autolla ajellaan? Millaisia uutisia luetaan ja miltä laitteilta?
En osaa kuvitella 83 vuoden takaista arkea, mutta yhtä vaikeaa on hahmottaa millaista elämää eletään 83 vuoden päässä, jolloin tämän syksyn ekaluokkalaiset täyttävät 90 vuotta.
Tutkijat ennustavat tulevaisuuteen sateita ja myrskyjä. Kovalla, puuskittaisella tuulella kuuset ryskyvät lähteelle johtavan tien päälle, sillä routa ei enää pitele puiden juuria maassa samalla lailla kuin ennen. Längelmäveden jää ei kestä kävelijöitä, sillä jää sulaa ja jäätyy vuorotellen. Koko talven vihmoo räntää, vihmoo vettä. Kylätalo homehtuu, sillä jatkuva sade on puurakennukselle pahempi kuin kuiva pakkanen. Pajunkissa kukkii koko talven. Kirkontornin ukkosenjohdatin joutuu torjumaan rajuja ukkosmyrskyjä. Metsä- ja maastopaloja syttyy. Helteet kestävät viikkoja, sinilevä valtaa Längelmäveden.
Längelmäen ilmasto on muuttunut isoäiti Chantalin ranskalaisen hautapitäjän kaltaiseksi.
Ja onko silloin Chantalin seuduilla rutikuivaa? Lasketellaanko enää vain Alppien ylimmissä laskettelukeskuksissa? Onko längelmäkeläisten talvilomarantojen vedenkorkeus noussut? Onko puhdas juomavesi loppumassa Algeriassa, jossa isoisä Claude oli 60-luvun alussa sotimassa? Kuinka paljon Längelmäelle kulkeutuu ilmastopakolaisia, joiden kotiseutua piinaavat rankkasateet, tulvat, polttavat helle- ja kuivuusjaksot sekä juomaveden puute? Millaista Längelmävedessä on silloin uida, mietin ja pulahdan elokuussa 2022 laiturilta veteen, alan kauhoa järviruokojen ohi. Hiki huuhtoutuu. Käännyn, kahlaan, varon teräviä kiviä, nousen sinisaven värjäämästä rantavedestä, kuivaan tukkaa, käsivarsia. Längelmäveden pinta liplattaa, käpytikka takoo männynrunkoa. Mänty vetelee juurilla vettä maastosta, pohjavesi virtaa syvällä jalkojen alla. Tikka hakkaa hulluna, on tärkeänä männyssä kiinni, etsimässä hyönteisiä. Korkealla saarnastuolissa, ylhäällä pätemässä, ojentamassa, jyskyttämässä monotonista saarnaansa.
Sitten tikka pyrähtää pois, tädin tontille päin.
Alkaa sataa, pisarat iskevät Längelmäveden pintaan, siirryn sisälle ja lirutan lähteeltä hakemaani vettä kattilaan. Alan keittää riisiä, maailman eniten viljeltyä ruokaa, sitä syödään maapallon joka kolkassa. Se tarvitsee kasvaakseen valtavan määrän vettä. Sato korjataan, se rahdataan merta myöten suomalaiseen satamaan, ja minä keitän puhdistettua riisiä puhtaassa lähdevedessä, ja kohta hampaani jauhavat sitä, sylki suussa auttaa tuontitavaran pureskelussa.
Syyskuussa naapuruston viides- ja seiskaluokkalainen auttavat nostamaan laiturin ylös, etteivät jäät riko sitä. Harjaan huopakaton vielä kerran, männyt ovat pudottaneet ennätysmäärän neulasia. Tikka pyrähtää männystä toiseen.
Lokakuussa järven yllä leijuu usvaa. Käännän soutuveneen ympäri. Palaan maalta kaupunkiin. Juon vettä hanasta joka päivä, monta kertaa, kerrostalon putket päästävät nesteitä sisään ja ulos. Käyn kuntosalin suihkussa. Uin uimahallissa. Heitän vettä taloyhtiön kiukaalle. Pissaan, joskus itken, nuhaakin on. Keitän perunoita, riisiä, keitän kahvia ja teetä, ryystän suoraan hanasta, lokakuu vaihtuu marraskuuksi. Minulla on sadetakki, Normandiasta ostetut sadehousut ja repun päällä suojus. Astun hammaslääkärin huoneeseen ja ripustan märät ulkovaatteet naulakkoon. Menen makaamaan, saan suojalasit. Hammashoitaja asettaa imurin suuhun. Vettä roiskuu, imuri imee, kieltä on vaikea pitää paikoillaan. Haluaisin niellä mutta en voi.
Sitten hammashoitaja laskee tuolin ja pääsen ylös. Sadevaatteiden alla on lammikko. Hyvästelen hammasihmiset ja avaan oven kadulle. Kuulen, miten ohikulkija lausuu sateenvarjon alta toiselle, että on hankittava vesivarastoja kotiin. Juomavettä sekä pesuvettä, sillä maailmasta ei tällä hetkellä tiedä.
Kun seuraavana päivänä, harmaana mutta sateettomana, palaan supermarketista molemmissa käsissä viiden litran kanisteri täynnä puhdasta lähdevettä, törmään naapuriin. Me alamme yhdessä irvailla, miten olenkin totteleva, kunnon kansalainen. Teen niin kuin viranomaiset käskevät, uskon heitä, varaudun siihen, että kaupunkikodin hanasta ei yhtäkkiä juoksekaan vesi, että Venäjä sormeilee meidänkin vedensaantiamme.
Nousen rappuset kotiin, vien kanisterit parvekkeelle kahden ämpärin viereen. Ne olen laskenut edellisiltana täyteen vettä ja asettanut lautaset kanneksi.
Nyt ämpärivedellä voi peseytyä ja kanisterista juoda.
Olen huolehtinut ainakin vedestä.
Viikko viikolta ilmat kylmenevät, pattereissa virtaava vesi lämmittää. Längelmäen kirkon paanukatolle sataa ehkä räntää, ehkä tikka hakkaa korkealla, rummuttaa metallista katulamppua, tra-tra-traa, järvipitäjässä kaikuu.
Kun lämpötila laskee pakkasen puolelle, nostan vesiämpärit ja kanisterit olohuoneeseen. Ukrainassa palellaan. Jotkut ovat varmasti ilman juotavaa.
Kuinka kauan minä voisin elää ilman vettä?
Peseytymättä pitkäänkin, mutta juomatta?
En ole koskaan joutunut kokeilemaan. Minulla ei ole ollut milloinkaan aivan hirvittävää janoa, sellaista tunti- tai päiväkausia piinaavaa. Talvella on voinut vaikka kauhaista lapasella hangesta.
Jossain päin maailmaa tulva tappaa, jossain ohjus tai luoti. Toisaalla riisipelto kovettuu rutikuivaksi ja kaivo kuivuu.
Jos ei ole enää vettä, sitä täytyy lähteä hankkimaan. Vaikka väkisin.
Tappavatko ihmiset toisiaan veden takia?
Käydäänkö vuoden 2105 sodat vedestä?
Tällaistako maailmaa me olemme puuhaamassa?
Täällä äänitysstudiossa minun eteeni on asetettu lasillinen vettä.
Juon tästä vähän. (Riikka juo, nielee.)
Toivotan nyt tällä veden huuhtelemalla äänellä kaikille syvää joulurauhaa.
Rauhaa jossa kaikille riittäisi vettä.
Rauhaa myös isoäiti Chantalille Arçonnayn kesällä kuivalle ja talvella sateiselle hautausmaalle. Hän syntyi joulupäivänä 1939 sotivaan Ranskaan ja sai kolmanneksi nimekseen Noëlle, suomeksi Joulu.
Ja ennen kaikkea toivotan tasapainoa ja vakautta pohjavesiin, meriin, järviin, jokiin, lampiin, lähteille, korkealle pilviin, missä sade, lumi, räntä ja rakeet muodostuvat, sekä viemäreihin, käyttövesiputkiin ja hanoihin. Tasapainoa ja kestävyyttä koko elonkehälle.
Meidän ihmisten mieliin toivon rankkasademaista, koskena ryskivää huuhtelua, että vanha karsta liukenisi oletuksistamme ja tavoistamme pois.
Että osaisimme huuhtoa ja putsata ajatteluamme ja lakata tuhoamasta toisiamme ja elinympäristöämme.
Kulautan vesilasilliseni tyhjäksi. (Riikka juo, nielee.)
Nyt suu on puhdas.
Riikka Ala-Harja
