Markus Kajo: Hyvää tavallista elämää

Monenlaisia tapahtumia menneisyydestä muistaa mielen avulla ihminen. Ehkä muistaa koirakin, tahi kissa, mutta en tunne ketään kissaa enkä koiraa niin hyvin, että olisin perillä asiasta.

(Jos innostuisin tutkimaan asiaa tarkemmin, aloittaisin luultavasti kissoista, koska niiden aivoissaon neuroneja melkein tuplasti koirien aivoihin verrattuna.)

Kumminkin! Kun tätä vuoden vaihtumisen aikaa ja talvea äsken omalla ihmisaivollani mietin, muistui mieleen talvi noin 41 vuotta sitten.

Olin siirtynyt STT:n lihapatojen ääreltä Ylen leipäpuun piiriin. Ja piti käydä jossain Pohjois-Karjalan peremmissä osissa tekemässä juttu aiheesta, jota en enää muista.

Kulkupelinä oli Oy. Yleisradio Ab.:n Transit-merkkinen, ikivanha pakettikottero.

Muistaakseni haalean sininen, ja ovessa se tummansininen yhtiön radiopuolen embleemi, jossa oli kaksi kuusta, radiomasto, taivaalla siniaaltoa ja keskellä sana ”radio”.

Oli kova pakkanen ja auto oli kylmä kuin kobran tanssi. Kyseisen Transitin ohjaamon lattialle päätyvä lumi ei yleensä pitkienkään talvisten ajoreissujen aikana edes sulanut, niin itara oli lämmitin anniltaan.

No, hyisellä transitinvempeleellä kuitenkin ajoin minne piti, tein perillä jutun joka piti, ja illan jo pimetessä läksin ajamaan takaisin Joensuuta kohti.

Jossain kohti puuduttavaa paluumatkaa, korpitaipaleella, aistin liikettä taivaalla, ja pysäytin.

Kömmin kotterosta pihalle osin selkääni virkistääkseni, osin tähyilläkseni, näkyisikö revontulia.

Taivaalla oli tähtiä hirveästi. Meinasin kaatua selälleni, kun suu auki tuijotin kotikultaamme, Linnunrataa.

Ja näkyi, näkyipä taivaalla muutamia revontulten häivähdyksiäkin, miesten rannekellon fosforiviisareiden värisiä!

Mutta niitäkin enemmän mieltäni huumasi uskomaton tähtien paljous, ja ulkoilman, taivaan jonkinlainen …matemaattinen hiljaisuus:

Oman laskutaitoni ja silmieni erottelukyvyn kannalta ääretön määrä tähtiä pitkin ja poikin ja keskin ja ympäri taivasta, ja minä nuori toimittajanräähkä siinä koko maailmankaikkeiden ”keskellä”, täysin merkityksettömänä hippuna tähyilemässä äänettömäin äärettömyyksien taakse.

Minulla ei sinänsä ollut kiirettä, mutta kun ulkona oli napakka pakkanen, ja autossakin kunnioitettavan holotna, änkeydyin takaisin Transittiin ja jatkoin paleluisaa matkaani:

Surruutin pikkuruisena, vaaleansinisenä transitkoppakuoriaisena eteenpäin valtavaa talvista maisemaa, tämän aika-avaruusjatkumomme silloista hetkeä ja sijaintia edemmä, tietämättä vielä, mitä kaikkea puuhaa Yleisradio minulle uravuosikymmententeni varrella tarjoaisi.

Nyt on mennyt tuosta talviajelusta noin 41 vuotta, ja taas uusi vuodenvaihde on edessä. Takana on ensimmäinen vuosi yksityisyrittäjänä, ja paluumuttajana, joka on palannut vihaamansa kansakoulun (alas se kirottu laitos!) lähimaisemiin uusia kujeita suunnittelemaan ja tekemään.

Juuri nyt ulkona on lunta silleesti, että kun kävelen pihassa, kuuluu humps-humps.

Laitoin kesällä linnuille 11 pönttöä, joihin ei ole muuttanut vielä ketään. Ei edes linnun lintua. (Joka lintukodon katolla on noin 30 sentin kakku lunta. Se näyttää jollain lailla ironian ilmentymältä.)

Tänään kaupasta tullessani tien metsäosuudella tien yli juoksi komea kettu. Luultavasti kolme metriä pitkä, päineen häntineen. Saattoi olla viisikin, en ihmettelisi.

Pihallani on jäniiden ja rusakoiden jälkiä ristiin rastiin, tietävät kotikulmani turvapaikakseen.

Metsäelukoista mieli vääntäytyy lapsuuteen, talveen, talviasioihin: Silloin ei ollut liukkaita urheilutekstiileitä, ei ainakaan tavanmeikäläisten piireissä. Yllä oli villapaita, jonka hihaan räkää pyyhittiin, kun ei välillä jaksettu vaan niiskuttaa sitä sisäänpäin.

Lumesta muodostui villapaidan nukkaan ja villatumppuihin/lapasiin pieniä jäisiä palloja. (Äiti puhui tumpuista, isä lapasista. Villa oli molemmille yhteinen.)

Pakkasella ainakin minulla oli aina päässä oli jokin korvaläpällinen hattu, joka kutitti otsaa.

Kotikutoisen villapaidan kuvioiden ohella sen ajan ulko-olentolapsosen visuaalisena huomiokeskipisteenä oli nenästä riippuva räkä ja vähäisissäkin ulkovaloissa iloisesti kosteana kiiltävä columella nasi ja nenänalus.

Milloin yksikseni olin, ulkona leikkiminen oli epämääräisiä lumikumpareita ylös ja alas nyhjäytymistä ja funtsailua. Kuvittelemista, miettimistä, suunnittelemista ja arvelua. Joskus (mummolassa, jota kutsuttiin ukkilaksi) hiihtämistä.

Kun ukkilassa meni illalla sisälle, loppuilta oli sellaista mukavaa hiljaiseloa. Oli joku iltasapuska, joko päivälliseltä jäänyttä evästä uunin lämpölootassa säilytettynä, tai marjamaitoa ja karjalanpiirakoita.

Kummitätini kommentoi tekemisiäni, kun roikuin voimistelurenkaissa. tai piirtelin, tai porasin ruuvilla reikää kesällä talteen ottamaani kääpään.

Ukkikin heitteli joitain hyväntahtoisia kommentteja ja joskus kertoi jonkun soakkunan, tarinan, anekdootin.

Lapsia ei pidetty maailman kahdeksantena ihmeenä, vaan ”oli vain ihan tavallista”, mutta silti sitä jotenkin tiesi olevansa täysin turvassa, ja olevansa ihan tarvittukin.

Tuntuu, että se tähtitaivaan alla pakkasyönä vallinnut matemaattinen hiljaisuus meinaa hukkua hälyyn. Ja pelottaa, että nykyään lapset eivät saa kokea sitä automaattista turvan tunnetta, tarvittuutta.

Ja hämmästyttää se, kuinka vähäinen anti lapsille jo riittäisi. En puhu tavaroista, vaan hetkistä, joina lapsi huomioidaan aidosti ja kokonaisvaltaisesti. Ei niin, että kaikki seis, nyt on Pikku-Mairen mielipiteen kuulemishetki!

Vaan niin, että pieni ihminen aistii, että maailmankaikkeus se vain raksuttelee eteenpäin, ja pieni voi touhuilla omiaan, pyytää tai itse ottaa välillä voileipää, ja kysyä sohvalla istuvalta ukilta, isältä, äidiltä, tädiltä, enolta jotakin, samalla kun hajamielisesti pyörittää sormellaan vastaajan hiuksia etusormensa ympäri.

Sellaista tavallista arkista hyvää.

Sellaista päivää, vuotta, elämää toivotan teille kaikille tämän toistaiseksi viimeisen kolumnini myötä.

Lajitoverillisin terveisin,

Nimim.

Yksi monten puolesta.