Kaija Koo: Tinakenkäkuningatar -dokumentti on musiikintäyteinen tarina, jonka takana artisti itsekin seisoo: “Minusta se on monipuolinen ja onnistunut kokonaisuus, siitä mä tykkään”

Kaija Koo: Tinakenkäkuningatar -dokumentin musiikki täydentää elokuvan tarinaa. Elokuvassa yhdistyvät Kaija Koo -musiikki, ohjaaja Pia Asikaisen näkemykset ja säveltäjä Arttu Silvastin soundimaailma.

Harvoin näkee näin tyytyväisiä ihmisiä. Elokuvan päähenkilö Kaija Koo, ohjaaja Pia Asikainen ja dokumenttiin musiikin säveltänyt Arttu Silvast loistavat vilpitöntä iloa ensi-iltatilaisuudessa. Puolentoista vuoden aherrus on nyt ohi ja Kaija Koo: Tinakenkäkuningatar -dokumentti ihmisten nähtävissä Areenassa.

Kaija Koota ilahduttaa dokumentin monipuolisuus.

– Koen olevani tosi moniulotteinen ihminen, dokumentti kuvastaa sitä.

Ohjaaja Pia Asikainen pohtii Kaija Koon lauluääntä ja persoonaa.

– Kuten dokkarissa Asko Kallonen (Warner Music Finland) sanoo, Kaija on noita ja shamaani. Ääni menee läpi kaikkien, tulee tosi lähelle. Kaija kertoo, että hänen kehonsa ja mielensä ovat instrumentteja. Mitä vapaampi mieli on, sitä syvemmin ääni soi.

Säveltäjä Arttu Silvast kuvailee dokumenttiin tekemäänsä musiikkia.

– Mun soundi ja musiikki tässä dokkarissa sisältää aika paljon sellaista ambient-tyylistä leijailua, jonka tarkoitus on nivoa kohtauksia yhteen. Se toimi paikoittain myös vahvana elementtinä osana dramatisointeja.

Elokuva on musiikin ja kuvan yhteispeliä, onhan dokumentin pääosassa yksi Suomen tunnetuimmista artisteista. Läpi dokumentin soivat Kaija Koon kappaleet, mutta myös Arttu Silvastin sävellykset.

Kokonaisuutena musiikkimaailma kuulostaa melankoliselta, vaikka iloisiakin hetkiä löytyy. Soundikirjo ulottuu Kaija Koon tuotannosta Arttu Silvastin säveltämiin elektronisiin rytmeihin ja aina piano- ja viulutunnelmointiin saakka.

Musiikki on Kaija Koolle herkkä asia

Musiikintäyteisen dokumentin kuvauksissa soi myös. Kaija Koon tapana oli tuoda kuvauksiin oma kaiutin ja laittaa sopivaa musiikkia kameran käydessä tunnelman luomiseksi. Biisin valinta oli artistille tärkeää, koska tunnetilan tuli olla juuri oikeanlainen. Tätä metodia käytettiin dokumenttia tehdessä ja kappaleita valitsi myös Pia Asikainen.

– Mä en pysty mitä tahansa kuuntelemaan. Kahvilassa puheensorina on kauneinta, mitä voi olla, ellei siellä soi juuri se oikea kappale. Jos kahvilassa soi väärä musiikki, mä saatan kävellä sieltä ulos.

Lumisessa satumetsässä yöllisellä kävelyllä

Luminen metsä yöllä kutsuu kulkijaa suurten kuusten keskelle pienelle polulle. Yön hämärässä palavien soihtujen valo näyttää talviluonnon taianomaisen kauneuden. Kaija Koo nauttii kävelystä jättikokoisten puiden keskellä ja ihailee luonnon yksityiskohtia.

Tunnelma metsässä on sadunomainen. Kaija Koolla on yllään kuin menneen ajan karhea takki, pitkävartiset hapsusaappaat ja tietenkin korut. Kuka tahansa meistä tunnistaisi hänet oitis metsäpolulla.

Oikeanlainen metsätunnelma syntyy kuvan lisäksi musiikilla. Ohjaaja Pia Asikainen ja säveltäjä Arttu Silvast saivat paljon ideoita työhönsä Kaija Koolta. Metsäkohtaukseen artisti toivoi hänelle lapsuudesta mieluista alttoviulua.

– Nähdessäni kuvan tiedän heti, millainen musiikki siihen sopii. Kun ollaan Sibeliuksen metsämaisemissa, haluan jylhää sibeliusmaista musiikkia, Kaija Koo sanoo.

– Me tunnelmoitiin musiikkeja yhdessä Kaijan kanssa ja Silvast lähti toteuttamaan näitä peruslinjoja. Se toimi, Pia Asikainen kertoo.

Pia Asikainen kokee, että ohjaajan ja Kaija Koon yhteistyö oli aivan ainutlaatuisen hienoa.

– Saimme luotua uudenlaista kuuntelemalla toisiamme, olimme herkillä havainnoimaan. Ideat pulppusivat ja kehittyivät. Sisältö, visuaalisuus ja musiikkivalinnat, kaikki olivat yhtä. Tällainen kuvamaailma ei olisi syntynyt minulta yksin, eikä pelkästään yhdessä kuvapuolen ihmisten kanssa. Minä ja Kaija olimme jossain samassa virrassa, ja se näkyy lopputuloksessa.

Nyt maistuisi kahvi.

Kaija Koo

Toisinaan kuvauksissa sattui pieniä kommelluksia. Tuusulanjärven rannassa kuvattiin kohtausta, jossa Kaija Koo istui tuolillaan veden ympäröimänä. Rantavedessä pinnan alla tuolia kannatteli teline. Tukirakenteiden ja kohtauksen rakentaminen oli aloitettu jo aamuvarhaisella.

Iltapäivällä kuvauspaikalle saapui Kaija Koo, joka kuljetettiin tuolille veneellä. Pian artisti jo istuikin veden ympäröimänä tuolillaan. Kuvausryhmä odotti sinistä hetkeä ja auringon laskemista. Kaiuttimesta soi Cat Stevensin ja Joni Mitchellin Both Sides Now.

Kun sopiva valo oli juuri käsillä ja kaikki oli valmista kuvauksia varten, Kaija Koo lausahti:

– Nyt maistuisi kahvi.

Kahvi oli päässyt jo loppuman, termoskannun pohjalla ei ollut enää tilkkaakaan.

Kahvin loppumisesta aiheutunut harmitus taisi latistaa hetken tunnelmaa, mutta pian työ jatkui hyvillä fiiliksillä teekupposen voimalla. Kalastajahousuinen ohjaaja toimitti viileässä illassa tarpeellisen lämmikkeen vedessä kahlaten artistille.

Hercule Poirot -tyylistä loogista päättelyä

Ohjaaja Asikaista ei niinkään jännittänyt kuvauksissa kahvin loppuminen, vaan toistuva kännykän häviäminen. Luurin hukkuminen milloin missäkin tuli koko työryhmälle tutuksi ilmiöksi. Kaija Koo oli usein parhaiten kaivatun laitteen jäljillä, myös Tuusulanjärven rannalla, Asikainen kertoo.

– Mulla oli sellaiset kalastajahousut kainaloihin saakka, kun joutui olemaan vedessä. Kaija sanoi, että kännykkä on jotenkin minussa. Minä olin, että eihän se minussa mitenkään voi olla. Meni hetki, ja hän toisti Hercule Poirot -tyyliin loogisesti päätellen kännykän olevan minussa. Sieltähän se löytyi! Niiden kalastajahousujen sisältä! Se tosiaan oli minussa!

Kaija Koo oli kuunnellut melkein puhki Pehmoainon biisin Haluun takas mun perhoset ja ehdotti sitä referenssi-biisiksi rantakohtaukseen. Pia Asikainen innostui kappaleesta myös ja he tarjosivat sitä Arttu Silvastin sävellystyön pohjaksi.

Silvast kertoo, että hän kuunteli biisiä paljon ja se heijastui lopputulokseen. Kappaleesta tuli niin hieno, että sama musiikki toimii myös parissa muussakin kohtauksessa.

– Siitä syntyi tonaalinen lähestymistapa myös yleisesti koko soundtrackiin, josta tuli lopulta melko melankolinen. Omasta mielestäni melko onnistunut soundi kappaleeseen löytyi mun Fazerin vuoden 1952 pianosta.

Kaija Koo koruineen ja ketjuineen Helsingin rautatieaseman edessä ihastutti ohikulkijoita

Asemakohtauksen musiikin parissa Arttu Silvast työskenteli pitkään. Sävellys ei meinannut heti asettua kuvien kanssa, joten lopulta musiikkia leikattiin myös editissä uusiksi ja kuvat leikattiin musiikin rytmiin. Säveltäjä jäi hienoisesti pohtimaan omaa työpanostaan.

– Asemakohtauksen loppuun piti tehdä sellainen hirveä nostatus. Valitsin siihen lähtökohdaksi ja -soundiksi sähkökitaran. Vähän sellaista Coldplay-tyylistä stadionrockia. Mä edelleen luulen, että siinä on liikaa asioita päällekäin.

Musiikin ja kuvan liitto on todella vahva. Silvast pohtii työssään paljon kuvan ja musiikin yhdistämistä.

– Musiikki kertoo tarinaa ja välittää tunnetta. Asiat voi saada tuntumaan tosi erilaisilta vaihtamalla musiikit.

Asikainen kertoo, että dokumenttiin sävellettyihin kappaleisiin haettiin eri kohtauksissa vaihtelevaa yhdistelmää Kaija Koo -musiikista, elektronisesta soundista ja klassisen musiikin tunnelmoinnista.

– Arttu teki hienot musat, jotka meni yllättävän helposti maaliin. Halusin, että musiikissa ajoittain yhdistyy klassinen musiikki moderniin siten, että se on samaan aikaan Kaija Koo -musiikin kanssa yhtä. Että kaikki musiikki menee lopulta käsi kädessä.

Silvastin säveltämä musiikki soi kohtauksesta toiseen johdattavissa siirtymissä ja dramatisoiduissa kohtauksissa. Aiheuttiko ikonisesta muusikosta kertovan dokumentin musiikkitilaus rimakauhua Silvastin mielessä?

– Olin monellakin tapaa onnekkaasti melko kiireinen tätä dokumenttia tehdessä, joten kauheasti aikaa itsekritiikissä uiskenteluun ei ollut. Onneksi Pialla oli vahva näkemys musiikista. Tuottaja Jani Mikkonen tuki, kun koin pienoista rimakauhua Kaija Koon suhteen.

Myös ohjaaja Pia Asikainen osallistui konkreettisesti musiikin tekemiseen.

– Ohjaamissani tuotoksissa musiikilla on iso merkitys. Kävin soittamassa kitaroita Artun studiolla yhteen dokkarin kohtaukseen. Vedin sellaisia pitkiä, kaiutettuja ääniä, ja sitten ne käännettiin toisin päin. Tuli hieno, ja kohtauksen tunnelma nousi vielä isommaksi. Tällaiset proggikset ovat leikkikenttiä, joilla on ihana temmeltää.

Kukkia isän muistolle

Ohjaaja Pia Asikainen kertoo, että hän kävi tutustumassa Malmin lentokentän kuvauspaikkaan etukäteen. Paikan päällä tunnereaktio oli välitön ja vahva.

– Ajoin kiitotien päähän ja katselin ympärilleni. Kuuntelin Kaija Koon kappaletta Viimeinen lento. Kyyneleet kohosivat silmiini. Näissä proggiksissa uppoaa syvälle. Isoja matkoja itselle.

Kaija Koon isä kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1986. Isä menetti rakentamansa ultrakevyen lentokoneen hallinnan dramaattisin seurauksin.

Ilmailua harrastava isä toi lapsensa usein Malmin lentokentälle. Siksi oli luontevaa, että isää muisteleva dokumentin kohtaus kuvattiin juuri siellä.

Kuvassa Kaija Koon tuolit olivat kiitoradalla ja artisti laski sylissään olevasta kimpusta yksitellen istuimille punaisen gladioluksen. Kohtauksessa soi Kaijan Koon isän muistoksi tekemä Viimeinen lento -kappale.

– Siinä yhdistyy muisto isästä, mun oma ura, tuolit ja perimä, jota mä kannan. Ja onhan hänelläkin osuus siihen, että olen muusikko ja teen tätä työtä.

Tämähän on poikkeuksellinen tarina, eihän tällaista pitäisi tapahtua.

Kaija Koo

Dokumentissa sukelletaan hetkeksi Kaija Koon uran 80-luvun vaiheisiin. Harvemmin nähty on esimerkiksi Steel Cityn Radio Girls -kappale. Toisinaan Kaija Koo näyttää videota netistä muille muusikoille.

– Se on ihmisille hämmästys, mitä kaikkea on ollut. Se on vähän hassua. Minun on enää kauhean vaikea yhdistää omaa persoonaa siihen menneeseen. Olen nykyään aivan eri ihminen, kyllä tämä matka on tehnyt tehtävänsä.

90-luvun Tuulten viemää -levyn tekemistä Kaija Koo muistelee pioneeriaikana, jolloin tehtiin uudenlaista musiikkia lapsenomaisella innostuksella.

– Ei sitä tehty rahan takia, ei ollut mitään sellaista mielessä. Köyhät taiteilijat päätti, että on tarpeen tehdä tämä asia. Olin juuri selvinnyt fobia-sairaudesta ja halusin antaa ihmisille hyvää oloa, minkä olin itse saamassa takaisin.

Tuulten viemää -levystä tuli supersuosittu ja se muutti Kaija Koon elämän. Yli-innokkaat fanit tulivat tutuiksi. Elämä sulkeutui vuosiksi sisätiloihin.

– Mihinkään en voinut mennä, en kauppaan, en minnekään. Se oli hyvin erikoista aikaa.

90-luvun menestystä seurasi uusi suosio 2000-luvulla. Kaija Koo tarkastelee vuosikymmeniä kestänyttä uraansa kiitollisena ja nöyränä.

– Tämähän on poikkeuksellinen tarina, eihän tällaista pitäisi tapahtua.

Ihan niin kuin näyttelijä valmistautuu rooliinsa, mä pistän ne tunnepalkit maahan jo etukäteen. Mietin syvältä sen tekstin ennen kuin mä lähden tekemään.

Kai Koo

Ehkä Kaija Koon suosion takana ovat laulujen oikeat elämäntarinat ja aito läsnäolo. Lavalla nähdään kaikkensa antava tulkitsija. Artisti miettii jokaista tekstiä etsien kiinnekohtia omasta elämästään.

– Ihan niin kuin näyttelijä valmistautuu rooliinsa, mä pistän ne tunnepalkit maahan jo etukäteen. Mietin syvältä sen tekstin ennen kuin mä lähden tekemään.

Laulut kertovat elävästä elämästä ja artistin kokemuksista, joihin kuulijan on helppo samaistua.

– Vapaa-biisi on minulle erittäin tärkeä kappale, se on ollut uuden kauden päälaulu. Kaunis rietas onnellinen puolestaan kuvastaa mun matkaa. Jokainen kappale on elämäni joku tapahtuma.

Palataan dokumentin metsäkohtaukseen. Kuin satumetsässä Kaija Koo astelee polulla puiden keskellä. Lumi kimaltelee ja narskuu kenkien alla. Yöllisessä metsässä tuuli heiluttaa kuusten lumisia oksia.

Kaija Koo on vastakohtien ihminen. Toisaalta työ on leikkiä ja kaiken mahdollistavaa kokeilua. Samaan aikaan se on piinkovaa ammattilaisuutta ja vaativuutta itseä ja lähellä työskenteleviä kohtaan.

Ehkä lopulta taiteilijalle on elintärkeää säilyttää työssään vapaus, Kaija Koo pohtii dokumentin metsäkohtauksessa kävellessään.

– Mulle vapaus on äärettömän tärkeä asia. Mä pelkään semmoista, että mua kahlitaan johonkin. Mulla on valtava tarve olla vapaa. Että mua ei kukaan painosta mihinkään.

Kaija Koo: Tinakenkäkuningatar -dokumentti Areenassa.

TV1 esittää dokumentin 6.1.2023 klo 19.10.

1 h+

Kaija Koo: Tinakenkäkuningatar - Toista Yle Areenassa