Huutavan ääni Pomarkussa

Keuhkot ei ole herättänyt koskaan suurta huomiota Suomessa, ei mediassa eikä suuren yleisön keskuudessa. Koskaan tarkoittaa tässä tapauksessa aikaa vuoden 1989 jälkeen: silloin ilmestyi yhtyeen ensimmäinen EP-levy Musiikkia konduktöörivaunuihin.

Kotimaassa vallitsevaan hiljaisuuteen verrattuna ristiriita on melkoinen, kun kuuntelee yhdysvaltalaisen ohjaaja Jim Jarmuschin hehkutusta Keuhkoista. Jarmusch on indie-elokuvan suurimpia nimiä, mutta myös muusikko. Hän saapuu helmikuun 6. päivä Helsingin Savoy-teatteriin konsertoimaan Sqürl-kokoonpanollaan.

Jarmusch kutsui Keuhkoja eli sen ainoaa jäsentä Kalevi Rainiota alun perin Instagramissa ”merkittäväksi suomalaiseksi neroksi”.

Haluan kuulla perusteluita väitteelle. Jarmusch vastaa puhelimeen New Yorkista. Ohjaaja on aluksi aivan kuutamolla, koska linja on huono, eikä keuhkoista puhuminen englanniksi ja nimen tavaaminen auta asian selventämisessä.

Pian hän kuitenkin muistaa, kenestä on kyse. Jarmusch haluaa mainita ensin, että hän etsii kaiken aikaa marginaaliin jääneitä taiteilijoita, joiden ajatukset ja kädenjälki eroavat valtavirrasta.

Hän kertoo löytäneensä Keuhkot reilu vuosi sitten luettuaan tästä tehdyn haastattelun. Ohjaajalla on ollut pitkään lämpimät suhteet Suomeen, kiitos Kaurismäen veljesten. Keuhkoista Jarmusch sanoo kuitenkin kiinnostuneensa muista kuin maantieteellisistä syistä.

– Keuhkot on erittäin villiä ja kokeellista musiikkia. Se ei ole kaupallista eikä yritä sujahtaa musiikillisesti mihinkään tiettyyn lokeroon. Artisti ei selvästikään pyri miellyttämään ketään. En osaa suomea, mutta mielestäni se, mitä hän ajattelee ihmisistä, luonnosta ja työelämästä, kuuluu hänen musiikissaan.

Soitan Rainiolle ja kerron Jarmuschin kehuista. Rainio vastaa hiljaisella äänellä olevansa kiitollinen ja arvostavansa Jarmuschin elokuvia. Kysyn, voinko tulla käymään Pomarkussa. Rainio vastaa myöntävästi, mutta lisää vielä:

– Rakas tosin saattaa huutaa sinulle.

Rainio selventää, että hänen lagottorotuisen koiransa nimi on Rakas. Koira epäilee kuulemma kovasti uusia ihmisiä, mutta leppyy varttitunnissa ja menee kerälle nukkumaan.

Jouko Turkka pyykkipoika nenässään

Muistelen bussissa matkalla Poriin ensimmäistä kertaa, kun kuulin Keuhkoja teini-ikäisenä 1990-luvun puolivälissä.

En osannut sanoa, mihin kategoriaan kuulemani musiikki menisi. Kokemus säikäytti ja tuntui toisaalta humalluttavan hyvältä. Vaikka levyllä laulettiin selkeää suomea, en ymmärtänyt sanoituksia.

Musiikki herätti mielikuvia, joissa näin Jouko Turkan rääkymässä pyykkipoika nenässään hylätyn tehtaan raunioilla. Mieleeni on jäänyt myös sitaatti arvostelusta, jossa levyä kuvaillaan ”mielisairaiden turkkilaisten soittamaksi”.

Porissa vaihdan pikkubussiin, joka jatkaa Pomarkkuun. Tällä välillä kuuntelen Keuhkojen uusinta pitkäsoittoa Jatketaan universumia (2021). Ihailen, miten tyylilleen uskollisena Keuhkot on pysynyt yli 30 vuotta.

Koti on kuin koelaboratorio

Pomarkun laitamilla on vanha kansakoulu. Rainio on asunut siellä elämänkumppaninsa Sirun kanssa vuodesta 1998 lähtien. Eteisessä tuntuu kuin astuisi ITE-taiteen näyttelyyn. Vessa ei vedä, huoneissa on kylmä ja lattiassa näkyy isoja reikiä. Yksi rakennuksen pikkuruisista huoneista toimii studiona.

Keuhkojen ensimmäiset lauluosuudet Rainio äänitti Tampereen Hervannassa vanhempiensa kotona peiton alla sängyssä ”ettei rääkymiseni olisi häirinnyt heitä”.

Rainio kuvailee lapsuudenkotiaan eräänlaiseksi koelaboratorioksi. Hän sai kahden veljensä kanssa tehdä tieteellisiä testejä vanhempiensa luvalla: he rakensivat itse valokuvauslaitteita, akvaarioita ja peilikaukoputken, jolla näkisi Saturnuksen renkaat.

Rainion nykyinenkin koti vaikuttaa paikalta, jossa tehdään kokeita. Osa huoneista näyttää siltä kuin niissä olisi räjäytetty pommi.

”Pelkään enemmän johtoja kuin ihmisiä.”

Rainio sanoo olevansa harmissaan, ettei Keuhkot ole koskaan lyönyt läpi. Hän luuli, että Keuhkojen ensimmäinen julkaisu räjäyttäisi pankin ja kaikki puhuisivat siitä. Ilmestymisen jälkeen vallitsikin hiljaisuus. Näin on käynyt lopulta kaikkien levyjen kanssa, yksittäisiä lehtiarvosteluita lukuunottamatta.

– Olen haikeasti hyväksynyt tämän, mutta kyllä minä iloitsisin, jos Keuhkot olisi Puoli seiskan vieraana ja musiikkini soisi radioissa.

Keuhkot Ylen Puoli seitsemän -ohjelman vieraana voisi olla ikimuistoinen show – erityisesti, jos Rainio musisoisi studiossa laitteillaan ja erikoistehosteillaan. Kuten Rainio asian muotoilee:

– Yleisö on tottunut siihen, että luvassa on katastrofi, kun tulen lavalle.

Yksi vakioelementti Keuhkojen keikoilla on Rainion lastulevystä rakentama puhujapönttö. Konserteissa on syntynyt ongelmia siitä, ettei puhujapönttö meinaa pysyä lavalla pystyssä. Pönttö on kaatunut yleisön päälle monia kertoja, toisinaan Rainio sen mukana.

Lahden muotoiluinstituutin loppunäyttelyssä Helsingin Taideteollisuusmuseossa (nykyisessä Designmuseossa) 1990-luvun alussa Rainio teki hajuja hyödyntyvän performanssin spriikeittimellä.

Keittimestä tippui vahingossa palavaa nestettä lattialle. Opiskelukaveri, Circle-yhtyeestä tuttu Jussi Lehtisalo tajusi, ettei tämä kuulu käsikirjoitukseen ja meni heittämään pitkän palttoonsa liekinalkujen päälle. Yleisö luuli Lehtisalon osuuden kuuluvan esitykseen.

Usein Keuhkojen keikoista osa ajasta menee siihen, että Rainio konttaa maassa selvittelemässä huonosti toimivia johtoja. Hän kertoo saaneensa niistä sähköiskuja lukuisia kertoja niin kotona kuin keikoilla. Keuhkojen on tarkoitus konsertoida seuraavan kerran tämän vuoden toukokuussa Helsingissä.

– Pelkään enemmän johtoja kuin ihmisiä. Haluan uskoa, että vanhat johtoni toimivat edelleen. Uusien laitteiden hankkiminen ja teknologia ylipäänsä ovat minulle hyvin vaikeita asioita.

Huonosti käyneen kiljun haju

Myös hajut ovat aiheuttaneet ongelmia. Hajujen hyödyntäminen liittyy Rainion ajatukseen siitä, että konserttitila täytyy ottaa haltuun kokonaisvaltaisesti, kaikki aistit huomioiden. Pelkkä mies, kitara ja taustanauhat -yhdistelmä ei hänen mukaansa pidä yleisön mielenkiintoa riittävästi yllä.

Rainio alkoi 1990-luvun alkupuolella puhaltaa propellilla erilaisia hajuja yleisöön: pilaantunutta kalaa, tuoreita hedelmiä ja pikahiivalla tehtyä kiljua. Kerran Rainio ei saanut kiljua käymään ennen konsertin alkua, joten hän päätti nopeuttaa reaktiota kananpaskalla. Haju sai yleisön pahoinvoimaan sillä seurauksella, että sali jouduttiin tyhjentämään.

Hajut ovat olleet tärkeässä roolissa Rainion elämässä. Hänen parhaat muistonsa lapsuudesta liittyvät niihin: keväällä heräävä luonto ja lapsuudenkodin ikkunasta tuoksuneet ratapölkyt läheiseltä rautatieltä. Vanhan teollisuuden tuoksu on nykyään lähimpänä sydäntä.

Rainio sanoo, ettei kykene haistamaan enää isommissa kaupungeissa mitään, koska hajuja on liikaa. Kotona Pomarkun rauhassa hajuaisti sen sijaan herkistyy.

– Yöllä pystyn haistamaan, mitä klapia kilometrin päässä asuva naapuri polttaa takassaan. Aika usein kuusta.

Rainio puhuu moneen otteeseen masennuksesta. Tähän on monta syytä. Eniten häntä masentaa pitkään jatkunut köyhyys.

On masennuksessa ja köyhyydessä jotain hyvääkin. Rainio kuvailee luomisprosessiaan, että vasta sitten alkaa tapahtua, kun kaikki rahat ovat menneet ja elämä tuntuu olevan täysin umpikujassa.

– Olen onnellinen silloin, kun asiani ovat totaalisen sekaisin ja kykenen siinä elämäntilanteessa kanavoimaan kokemani kivun ja ahdistuksen musiikiksi. Vasta silloin se kuulostaa Keuhkojen musiikilta.

Rainio sanoo, että hänen tapauksessaan melodia syntyy ensin ja vasta sitten sanat. Hän tapailee kitaralla Esa Pakarisen Lentävää kalakukkoa ja alkaa improvisoi sen pohjalta. Näin hän sanoo säveltäneensä Keuhkojen alkuajoista lähtien. Hajusinfonian 5/4-tahtilajin Rainio nappasi Gustav Holstin tunnetun orkesterisarjan Planeetat osasta Mars.

Keuhkot Kaija Koona

Rainio luonnehtii Keuhkojen taidetta veijariaktivismiksi ja huumoriksi, joka syntyy negaatioista. Toisinaan Keuhkojen huumoria ei ymmärretä. Parantaja Koo syntyi, kun Rainio oli ärsyyntynyt lukemastaan Kaija Koon haastattelusta. Rainion muistikuvan mukaan laulaja mainitsee siinä kantavansa yleisönsä suruja mukanaan.

Rainio päätti tehdä parodiaa Kaija Koon sanomisista, koska koki ne uhriutuvana liirumlaarumina. Keikallaan Oulussa Rainio liimasi puhujapönttöön Kaija Koon kuvan ja lähti yleisön sekaan mukamas parantamaan ihmisiä.

– Se otettiinkin tosissaan. Monet tulivat jälkikäteen sanomaan, että parannukseni lohdutti.

Nykyihminen tuhoaa metsät ja on ylimielinen

On kuitenkin aiheita, joissa Rainio on täysin tosissaan ja toivoo voivansa vaikuttaa. Näistä tärkein on suomalaiset metsät.

Rainion muistikuvissa Pomarkusta löytyi vielä vanhaa metsää, kun hän muutti sinne. Pöllöjen äänen saattoi kuulla iltaisin.

Nykyisiä alueen metsiä Rainio katsoo surullisena. Hän sanoo olevansa tienoon ainoa radikaali, joka uskaltaa kritisoida metsänhoitoa ja tehometsätaloutta.

Rainion mielestä metsä ei tarvitse hoitoa, se osaa hoitaa itse itsensä. Paras vaihtoehto olisi sekametsä tai se, että ihmiset jättäisivät ylipäänsä metsät rauhaan. Käsin tehtävän harvennuksen hän sentään sallii.

– Jos saisin valita kuolinpaikkani, niin se olisi Pyhä-Häkin kansallispuistossa, jossa humisevat 400 vuotta vanhat ikihongat.

Rainion mukaan hänen lähialueensa metsissä on tehty avohakkuun jälkeen kaivinkoneella maastoon puolen metrin syvyisiä monttuja. Tämän takia maapohjasta ei jää mitään jäljelle, ei edes puiden juuria. Tällainen vaikuttaa hänestä negatiivisesti luonnon omaan tapaan toimia.

Uusimmalla levyllään Rainio käsittelee niin sanoituksissa kuin kansikuvissa ihmisen moukaroimaa luontoa ja työelämää. Pystyykö hän vaikuttamaan taiteellaan?

– Yritän ainakin. Tuntuu, ettei kukaan muu muusikko nykyään käsittele lyriikoissaan työelämää. Helposti ajatellaan, että se tontti olisi hoidettu Aulikki Oksasen lauluilla. Toivon taiteeni opettavan ihmisille nöyryyttä. Nykyihminen on ylimielinen.

Elämän suurimmat lohdut

Havaitsen Rainion puheissa ja teoissa ristiriitaisuutta. Hän saattaa uhota, ettei välitä siitä, säilyykö Keuhkojen taide vai ei – vain luomishetkellä on merkitystä!

Hetken päästä mies on maansa myynyt, kun ei meinaa löytää tietokoneelta vanhaa performanssiaan. Sen löydyttyä Rainio hymyilee. Luulen, että kyllä haluaa taiteensa säilyvän.

Elämä pomarkkulaisessa vanhassa kansakoulussa vaikuttaa rankalta ja niukalta. En muista nähneeni taiteilijan elävän näin karuissa oloissa.

Rainio on elättänyt itsensä aiemmin puhelinmyyjänä. Nykyään hän käy Pomarkun keskustassa työpajalla kunnostamassa potkulautoja ja hakkaamassa polttopuita. Hän myöntää, että elämä olisi voinut mennä paremminkin ja alkoholia kulua vähemmän.

Kaksi asiaa auttavat Rainiota silloin kun häntä ahdistaa eniten. Ensimmäinen on vanhojen Aku Ankan taskukirjojen lukeminen. Erityisen vuolaasti hän kehuu taskukirjaa Roope-Setä voittaa pelin ja intoutuu siteeraamaan ulkomuistista sen puhekuplia.

Entä se toinen? Se on ajatus Keuhkojen musiikista, jota hän ei ole vielä säveltänyt.

Mitä ajatuksia artikkeli herätti? Keskustelu on avoinna 6.2.2023 kello 23 asti.