Essee: Kulttikirjailija David Foster Wallacen traaginen kohtalo kertoo, miksi ajassamme on helppo viihtyä mutta vaikea olla onnellinen
Päättymätön riemu -romaanin kuunnelmaksi dramatisoineet Liila Jokelin ja Jussi Moila matkustivat menestysteoksen syntylähteille Bostoniin.
Eteemme avautuva näyttöjen meri hohtaa lentokoneen kiihdyttäessä. Istuinten selkänojiin on istutettu jokaiselle henkilökohtainen ja maksuton viihdelaite. Illan pimetessä ihmisten kasvot näyttävät niiden värivalojen hehkussa unenomaisilta muotokuvilta.
Vaivumme hypnoosiin pelatessamme tietovisaa ja eläinpeliä, emmekä vaihda kahteen tuntiin keskenämme sanaakaan. Itsensä tunteminen onnelliseksi idiootiksi on tehty matkan aikana liian helpoksi.
Onneksi olemme saaneet David Foster Wallacen Päättymättömän riemun äärellä vertaistukea sekä typeryyteen että addiktioihin. Sen henkilöhahmot ovat vailla syvää viisautta, ja jokainen narkkaa jotakin: viskiä, kokaiinia, seksiä, tennistä – ja lisäksi kaikilla on riippuvuussuhde viihteeseen. Olemme sovittaneet romaania kuunnelmasarjaksi Yleisradiolle yli vuoden ajan.
Kirjailijan luomassa dystopiassa viihteenhimo osoittautuu kohtalokkaaksi heikkoudeksi, kun satunnaisilta vaikuttavat vastaanottajat alkavat saada postissa tappavan viihdyttävän elokuvan kopioita. Leffa kulkee nimellä ”Viihde” ja jos sen erehtyy käynnistämään, addiktoituu välittömästi, menettää korkeammat aivotoimintonsa ja on pian valmis vaikka sahaamaan sormensa irti, että saa jatkaa katselua.
Romaanin todellisuudessa kaikki on liioiteltua: kaatopaikka on kolmen osavaltion kokoinen, hamsterit ovat villejä jättipetoja, vieroitusoireet ovat totaalisia – ja kohtuutonta on ennen kaikkea Wallacen polveileva kieli. ”Mind-altering comedy about the pursuit of happiness in America”, mainostaa amerikkalaisen pokkaripainoksen takakansi.
Menestysteos toteutti Wallacen toiveet ja pelot
Wallace halusi muuttaa romaanillaan koko kirjallista maailmaa, tehdä jotakin, mikä olisi merkityksellistä myös pienten piirien ulkopuolella ja uudistaa romaanimuodon uudelle vuosituhannelle. Hän halusi tavoittaa sen 1900-luvun lopun sukupolven, jolla oli elämässään kaikki materiaaliset mahdollisuudet, mutta joka siitä huolimatta koki pohjatonta masennusta ja surua.
Sekä hänen pelkonsa että toiveensa toteutuivat. Kun alkuteos Infinite Jest (1996) nousi kriitikoiden kehumaksi ja fanien ihailemaksi kulttiteokseksi, siitä tuli yksi populaarikulttuurin muoti-ilmiö lisää. Wallacesta tuli nerona markkinoitu taidejulkkis, kulttuurieliitin ”Kurt Cobain” ja Jestiä luonnehdittiin jopa ”grungeromaaniksi”.
Ihmiset ostivat kirjaa, mutta harva jaksoi todella paneutua sen mutkikkaaseen muotoon tai miettiä sen syvempää sanomaa. Tämä oli vaikea pala purtavaksi Wallacelle, joka pelkäsi olevansa vain ‘’patsas, joka esittää kirjailijaa’’. Samaan aikaan hän epäilemättä oli kilpailukeskeinen. Tuhatsivuinen mammuttiromaani toimii näyttävänä todisteena siitä – hän tahtoi olla loistava kaikessa, mihin ryhtyi.
' /%3E%3C/svg%3E)
Essee: Järkälemäiset romaanit ovat miehinen laji – Päättymätön riemu on tuhatsivuinen merkkiteos, jonka lukeminen koettelee feministiä
1990-luvun kulttiromaani viihdyttää ja raivostuttaa.
Wallacen levotonta kerrontaa ja romaanin poukkoilevaa rakennetta on ollut välillä epätoivoisen vaikeaa muuttaa draamakohtauksiksi ja seurattavaksi dialogiksi. Olemme istuneet liian pitkään nenä kiinni kirjassa. Tarvitsemme irtioton ja uuden näkökulman, joten olemme päättäneet matkustaa Bostoniin, Wallacen vanhaan kotikaupunkiin, jonne Päättymättömän riemun keskeiset tapahtumat sijoittuvat.
Tahdomme ymmärtää, mistä maisemista käsin Päättymätön riemu kirjoitettiin – ja miksi vaurautta ja ylistystä saanut kirjailija tappoi itsensä vain 44-vuotiaana.
Kalaravintola, josta kaikki saa alkunsa
Bostonissa ensimmäinen matkakohteemme on romaanista tuttu ravintola Legal Seafood, jossa tappavan elokuvan syntyprosessi saa alkunsa. Kalaravintola sijaitsee varakkaassa lähiössä, Brooklinen ja Chestnut Hillin rajalla. Aurinko laskee pian, mutta ilma on yhä 30-asteista. Hulppeat kivitalot seuraavat äänettöminä kulkuamme. Hiki tekee vaatteistamme liisteriä.
Lopulta ravintola löytyy ostoskeskuksen takaa pienen lammikon rannalta. Kiipeämme portaita toiseen kerrokseen ja kävelemme sisään terassin kautta. Ilmastoinnin jäähdyttämä ilma leijuu vastaan helpottavana tuulahduksena. Olemme ensimmäistä kertaa paikassa, jossa Wallace itsekin on luultavasti vieraillut.
Wallacen kuvailemana kyseessä on ketjupaikka, erittäinkin korkeatasoinen, jossa on erityisen hyvä kalaruokavalikoima. Kuvaus vastaa vaikutelmaamme paikan profiilista. Satunnaisten asiakkaiden vaimea puheensorina sekoittuu oven takaa kumiseviin keittiön ääniin. Katosta roikkuu köynnösmäisiä lamppusarjoja, ja siististi pukeutuneet tarjoilijat hääräilevät tiskin takana. Suurista ikkunoista avautuu näköala sekä parkkipaikalle että lammelle.
Jossain näistä säntillisen neliskulmaisista pöydistä on tapahtunut fiktiivinen kohtaaminen, joka muuttaa romaanissa koko mantereen historiaa: jenkkifutaaja Orin Incandenza esittelee uuden tyttöystävänsä Joelle van Dynen —‘’Kaikkien Aikojen Kauneimman Tytön’’ eli KAKT:n — isälleen Jamesille.
Keski-ikäinen James ja teini-ikäinen Joelle intoutuvat kuvaamaan yhdessä avantgarde-elokuvia. Lopulta yhteistyössä syntyy myös tappavan viihdyttävä ”Päättymätön riemu”. Jamesin itsemurhan takia elokuvaa ei koskaan virallisesti julkaista, eikä sen sisällöstä ole tarkkaa tietoa. Jokainen joka katsoo elokuvaa, taantuu älyllisesti vauvan tasolle. Näin videomoduulista tulee kirjepommin kaltainen psyykkinen joukkotuhoase.
Katselemme kalaravintolan tiskin yläpuolella hehkuvia tv-ruutuja.
Jokaisesta näytetään eri ohjelmaa.
Eliittikoulun outo hippi
Seuraavana päivänä suuntanamme on Harvardin yliopisto. Matkalla näemme helteessä hikoilevia, 1700-luvun peruukkeihin sonnustautuneita oppaita, jotka kertovat turisteille Bostonin teekutsuista osana historiallista nähtävyyskierrosta.
Muut opiskelijat pitivät Wallacea alkukantaisena ilmestyksenä.
Astuessamme kampukselle punatiilisestä ja koristeellisesta portista saavumme älykköjen Tylypahkaan. Maailmankuulun yliopiston sisäpiha on iso ja marjapuuron väriset kivitalot kehystävät sitä kuin palatsin muuri. Opiskelijat istuvat säntillisesti huolletuilla nurmialueilla korkeiden jalopuiden alla, samalla kun vaakunaviirit ja jenkkiliput liehuvat helteisessä tuulessa. Wallace aloitti täällä jatko-opintonsa syksyllä 1989.
Wallacella oli suuret luulot itsestään: hän uskoi saavansa väitöskirjan valmiiksi kahdessa vuodessa. Hän oli kuitenkin eliittikoulussa outo hippi, jota kiinnostivat rap, porno ja tajuntaa laajentavat huumeet. Muut opiskelijat pitivät Wallacea alkukantaisena ilmestyksenä. Kerran hänet löydettiin filosofian laitoksen kirjaston pöydän alta nukkumasta.
Wallacen vanhemmat olivat molemmat yliopisto-opettajia, joten David oli elänyt lähes koko elämänsä akateemisen maailman vaikutuspiirissä. Monisyiset suhteet akateemikkovanhempiin kummittelevat romaanin taustalla, vaikka autofiktiona Päättymätöntä riemua ei kannatakaan tarkastella. Wallacen äidin tavoin romaanin Avril Incandenza on tarkka kieliopista ja mikroaaltoon itsemurhan tehnyt James taas lainaa etunimensä Wallacen oikealta isältä.
Kuljemme Wallacen jalanjäljissä Harvard Squarella. Kuvittelemme huivipäisen anarkisti-älykön marssimaan filosofian laitokselle Timberland-buutseissaan. Emerson Hall -rakennuksen ovi sattuu olemaan auki. Livahdamme sisään, vaikka se on turisteilta kiellettyä. Etsimme rakennuksesta laitoksen kirjastoa, jotta voisimme arvuutella, mikä sen pöydistä mahtaa olla se, jonka alta David löydettiin sammuneena.
Löydämme kirjaston, mutta ovi aukeaa vain kulkulätkällä. Kaksi opiskelijaa kävelee portaita alas ja vilkaisee meitä arvioivasti. Tuntuisi kiusalliselta selittää heille kuinka tunkeuduimme luvatta rakennukseen nähdäksemme pöydän, jonka alla David nukkui kolmekymmentä vuotta sitten.
Kurkkaamme sisälle yhteen luentosaleista. Moitteettomasti siivotussa luokkahuoneessa on säntilliset penkkirivit ja korkea katto. Täällä koulutetaan Amerikan lahjakkaimpia — ja varakkaimpia — aivoja. Vuonna 2022 lukuvuosi täysipäiväisenä opiskelijana Harvardissa maksaa 54 768 dollaria.
Luentosaleista narkkariasuntolaan
”Huume- ja alkoholiongelmaisille tarkoitetun Ennetin huoneen puolimatkanhuone on Enfieldin merisotaveteraanisairaalan seitsemästä ulkoisesta yksiköstä kuudes, ja Enfieldin tennisakatemian kukkulan huipulta tai teollisen ATHSCME 2100 -tuulettimen korkeudelta katsottuna koko rykelmä tuo mieleen seitsemän kuuta, jotka kiertävät kuollutta planeettaa.”
Suomessa ei usein kuule termiä ”puolimatkanhuone”. Yhdysvalloissa käsite ”halfway house” on sen sijaan yleinen. Laitoksen tarkoitus on majoittaa ja tukea ihmisiä, jotka eivät pysty itsenäiseen arkeen. Päättymättömässä riemussa tällainen alkoholi- ja huumevieroittujien asuntola on nimeltään Ennetin huone (Ennet House), mutta sillä on oikea esikuva nimeltä Granada House. Se on matkamme tärkein yksittäinen nähtävyys, sillä romaanin keskeisimmät tapahtumapaikat sijoittuvat sen ympärille.
Wallace kirjoitti Harvardin opintojensa aikana maanisesti, mutta tuloksetta ja kulutti valtavia määriä päihteitä, kunnes tilanne ajautui umpikujaan: väitöstilaisuuden sijasta edessä olikin mielisairaalakierros ja yhteismajoitus puolimatkanhuoneessa. Vain muutamassa viikossa hän siirtyi eliittikoulun luentosaleista narkkareiden asuntolaan. Kultturishokkiin liittyvät kokemukset löytyvät monella tapaa myös Päättymättömän riemun ytimestä.
Siinä missä perheessä kasvetaan, rakastetaan ja puhutaan kieroon, ovat päihdeparantolan asukkaat henkisellä ja emotionaalisella tavalla toisilleen auki.
Wallace keksi romaaniaan varten kokonaisen kaupunginosan, Enfieldin. Hän otti nimen massachusettsilaiselta pikkukaupungilta, joka jäi tekojärven alle 1930-luvulla.
Maantieteellisesti Enfield perustuu kuitenkin Brightonin perinteikkääseen työläiskaupunginosaan Bostonissa. Aluetta kuvataan tarkasti Päättymättömässä riemussa.
Elitistinen tenniskoulu kenttineen on kukkulan päällä, kun taas merisotaveteraanisairaalan alueella toimiva narkomaaniasuntola Ennet House sijaitsee sen alla. Asetelma on hierarkinen, mutta pian paljastuu, että myös tennisakatemia on täynnä addikteja. Menestyneet addiktit eivät vain tajua olevansa addikteja. He narkkaavat alkoholin ja huumeiden lisäksi ennen kaikkea kilpailua, työtä, rahaa ja menestystä.
Tennisakatemian on perustanut romaanin keskiössä oleva Incandenzan perhe, joka on täynnä insestiä, addiktioita ja henkisiä vammoja, mutta vailla minkäänlaista kykyä käsitellä niitä. Perheen sisäiset ongelmat ja traumat esitetään romaanissa addiktioiden juurisyynä. Siinä missä perheessä kasvetaan, rakastetaan ja puhutaan kieroon, ovat päihdeparantolan asukkaat henkisellä ja emotionaalisella tavalla toisilleen auki.
Kukkula ja sairaala-alue, Brighton Marine Health Center, löytyvät helposti. Tennisakatemiaa emme yritäkään etsiä, sillä tiedämme, ettei sillä ole selkeää esikuvaa. Kukkulan laella on vain asuintaloja.
Akatemian voi romaanissa nähdä edustavan pikemminkin Wallacen koko aiempaa elämää keskiluokkaisessa kodissa, tennistreeneissä ja suojatuissa akateemisissa ympyröissä. Ehkä hän on konkretisoinut sen mielessään kukkulan huipulle katsellessaan ulos päihdeasuntolan ikkunasta.
Suunnistamme internetvinkkien ja vanhojen karttojen avulla yhteensä parin tunnin ajan etsien romaanissa mainittua rakennusta numero kuusi. Onneksi yksikään sairaalan henkilökunnan edustajista ei tule kysymään millä asialla mahdamme liikkua.
Kuvia vertailemalla löydämme lopulta rakennuksen, jossa on tutun näköiset, punaiset tiiliseinät ja metalliset palotikkaat. Se on ”Ennet House”, matkamme fyysinen kulminaatiopiste.
Katselemme rakennuksen ikkunaruutuja hiljaisuuden vallitessa. Kuvittelemme Davidin kuohuvan mielen niiden taakse, pieneen huoneeseen, jossa kirjailijalle tuli kirjaimellisesti seinä vastaan. Siellä hän alkoi kirjoittaa talon asukkaiden pohjalta Päättymätöntä riemua enteileviä kohtausluonnoksia.
”Jos kristillinen lähimmäisenrakkaus tai epätoivoinen tilanne suo sinulle joskus mahdollisuuden viettää aikaa aineiden käytöstä toipuville tarkoitetussa puolimatkankodissa (…) opit monta eksoottista tosiasiaa.”
People helping people
Tahtoisimme vielä saavuttaa yhden asian matkallamme, eli tavata jonkun, joka osaisi kertoa meille päihdekuntoutujien maailmasta 80-90-luvun Bostonissa. Kiitos internetin ja ovelan selvitystyön, onnistumme lopulta tavoittamaan henkilön, joka on kuulunut samaan AA-ryhmään Wallacen kanssa 90-luvun alussa. Pyydämme häneltä haastattelua.
Kokonaiseen vuorokauteen emme saa vastausta. Illalla sähköpostin merkkiääni kuitenkin kilahtaa. Joe sanoo meilissään, että suostuu puhumaan kanssamme, jos lupaamme olla käyttämättä jutussamme hänen sukunimeään.
Matkustamme seuraavana aamuna Joen työpaikalle, joka sijaitsee Brightonissa, lähellä merisotaveteraanisairaalaa. Pohdimme, onko tapaaminen tyhjä arpa. Onhan aina mahdollista, että Joe onkin vain huomionhakuinen huru-ukko, joka haluaa huijata meitä esiintymällä Wallacen kaverina.
Saapuessamme näemme kuitenkin ikkunaruudun läpi Infinite Jestin kopion, joka lepää toimiston ikkunalaudalla. Jännitys hälvenee, sillä päättelemme että tuskin kukaan näkisi näin paljon vaivaa huijatakseen kahta turistia kirjallisuuskeskustelun takia.
Koputamme suureen tammioveen. Joe tulee avaamaan ja tervehtii meitä ystävällisesti hymyillen. Hän on punapigmenttinen, keski-ikäinen mies, joka työskentelee nykyään sosiaalialalla. Hän ohjaa meidät toimistoonsa ja istuudumme pienelle sohvalle. Ikkunalaudalla seisova Buddha-patsas tervehtii meitä seesteisesti hymyillen.
Joe on kasvanut Brightonin alueella ja asuu siellä yhä.
– Tunsin Davidin kun hän kävi AA:ssa täällä, Joe kertoo.
Joen ja Wallacen ryhmä kokoontui Jackson Mann -koululla Alstonissa perjantai-iltaisin. Joen mukaan he eivät olleet varsinaisesti ystäviä, mutta kokoontumisissa ja yhteisillä ajomatkoilla oppii tuntemaan toisen, ”väkisinkin”.
Bostonin AA:n perinteeseen nimittäin kuuluu, että tapaamiset ovat ns. puhujamatkoja, jossa ryhmät vierailevat toistensa luona ja vastaanottava porukka kuuntelee aina vierailevan ryhmän tarinat. Usein ne kerrotaan mikrofoniin kaikkien edessä ja yleisö voi olla hyvinkin suuri. ”Bostonin AA on erilainen kun AA missään muualla koko planeetalla”, niin kuin romaanissakin tästä jatkuvasta edestakaisin ajelemisesta todetaan.
Myös narkomaaniasuntolan maailmassa Wallace oli outolintu: keskiluokkainen filosofian opiskelija, jonka kämppäkavereina oli nyt entisiä linnakundeja ja halvaantuneita narkomaaneja. Kirjeessä vanhalle AA-kummilleen hän kertoi tuntevansa uudessa ympäristössään samaan aikaan sekä ylemmyydentunnetta että pelkoa.
Joen mukaan Wallace vaikutti tavalliselta kaverilta, eikä juuri erottunut porukasta. Hän ei tiennyt Wallacen olevan kirjailija eikä osannut kuvitella, että tämä hyödyntäisi ihmisten ryhmässä kertomia tarinoita romaanissaan. Kysymme Joelta häiritseekö häntä se, että kirjailija käytti ryhmän jäsenten kertomuksia fiktionsa aineksina.
– En näe siinä mitään ongelmaa, kunhan tarinoita ei vain voi yhdistää kirjan perusteella oikeisiin ihmisiin.
Ihmiset kuvittelevat joskus, että pystyvät voittamaan alkoholisminsa älyllistämällä ongelmansa, mutta se voi olla ansa.
Riippuvuuksista kerrottujen tarinoiden peruselementit ovat usein hyvin samankaltaisia keskenään, Joe selittää. Kysymme häneltä, mihin AA:n toiminta hänen mielestään perustuu.
– Siinä on kyse ihmisistä, jotka auttavat toisiaan, Joe sanoo: ”People helping people.”
Ihmiset kuvittelevat joskus, että pystyvät voittamaan alkoholisminsa älyllistämällä ongelmansa, mutta se voi olla ansa. Joe arvelee, että myös Davidilla saattoi olla omat epäilyksensä. Kun ihmiset tulevat muualta – kuten Harvardista – he saattavat katsoa Brightonilaisia alaspäin. Joen mukaan David pystyi sopeuttamaan tätä puolta itsestään ja pääsi sisään AA:n arvoihin ja toimintatapoihin.
– Davidista tuli tasaveroinen osa porukkaamme.
Addiktit päätyvät yleensä joko tuhoon tai ymmärtävät että perustotuus on yksinkertainen. Päättymättömässä riemussa se kiteytetään vessakaiverruksella:
”Älä kysy MIKS
Tai oot kohta TUOLLA
Tee vaan SIKS
Jos et halua KUOLLA”
Kun kysymme Joelta mitä addiktio hänen mielestään on, hän pysähtyy miettimään.
– Se on henkinen aukko, jota ihminen yrittää täyttää aineella. Addiktien on usein helpompaa keksiä syitä kritisoida ohjelmaa ja jättää se, kuin pysyä nöyrästi mukana.
Hyvästellessämme Joen huomaamme huoneen seinällä Wallacen muistotaulun.
Viihde joukkotuhoaseena
Joen tapaaminen liikuttaa meitä, koska se muistuttaa ihmisten tarvitsevuudesta. Fiksuimmatkin meistä tarvitsevat tukea ja apua. Ei ole olemassa niin tehokkaita aivoja, että ne pystyisivät yksin ratkaisemaan olemassaolon ongelman. Päinvastoin, poikkeuksellinen älykkyys ja sen tuottama itseriittoisuus voivat olla ihmiselle emotionaalisella tasolla iso haaste. Sitä ei ratkaista kirjoittamalla romaaneja, olivatpa ne miten nerokkaita ja menestyneitä hyvänsä.
Wallacen pääteoksessa on tärkeä ulottuvuus, joka ammentaa filosofiansa juuri AA:n maailmasta: vilpitön ja ironiaton sydän. Riemu on kirja, joka hänen oli pakko kirjoittaa – ja toisaalta kirja, jota hän ei pystynyt enää myöhemmin itsekään ylittämään.
Menestys oli Wallacelle yksi addiktio lisää. Hän ymmärsi sen, mutta ei osannut tehdä asialle mitään. Hän tiedosti paljon, mutta oli silti avuton omien puutteidensa kanssa. Älykkäillä ja lahjakkailla henkilöillä on erityiset riskit: menestystä voi erehtyä kuvittelemaan elämänhallinnaksi, tai vielä pahempaa: rakkaudeksi, eikä älykkyys estä tarttumasta pulloon — tai hirttoköyteen.
Palatessamme New Yorkin kautta Suomeen, vierailemme matkalla One World Trade -pilvenpiirtäjässä. Sen huipulla ajattelee väkisinkin länsimaisen kulttuurin huippuja ja romahduksia. Mielessämme kummittelee ahdistava kuva putoavista ihmisistä, heistä, jotka päättivät hypätä mieluummin kuin palaa tai murskautua sortuvan rakennuksen mukana.
Ajassamme on helppo viihtyä, mutta vaikeaa olla onnellinen.
Päättymättömässä riemussa Yhdysvaltoja vihaavien terroristien ase on lentokoneiden sijaan elokuva. Romaanin henkilöt sortuvat sen edessä apatiaan ja ikään kuin kuolevat elävältä. Metafora on monisyinen, mutta sen ytimessä on äärimmäinen surun kokemus: ehkä myös Wallace koki kuolevansa elävältä riippuvuuksiensa keskellä.
Matkamme konkretisoi ainakin yhden asian. Päättymätön riemu on amerikkalainen taideteos ja sitä kautta se kuvaa koko läntistä maailmaamme, sillä jenkkiviihteestä on tullut sen julkisivu – amerikkalaisen yhteiskunnan tuottamat tarinat ovat hallitsevia myyttejämme. Teoksellaan Wallace onnistui luomaan karnevalistisen katsauksen tähän kultuuriseen aikakauteen ja sen sisäiseen konkurssiin. Hänelle itsemurha alkoi näyttäytyä markkinatalousminuuden ainoana vaihtoehtona.
Vaikka Päättymätön riemu on hauska ja leikkisä kirja, se kantaa syvää murhetta. Ajassamme on helppo viihtyä, mutta vaikeaa olla onnellinen. Erilaiset himot, riippuvuudet ja pakkomielteet ohjaavat meitä. Unelma myy siitä huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi.
Päättymätön riemu -kuunnelmasarja Yle Areenassa. Käsikirjoitus David Foster Wallacen romaanin pohjalta: Liila Jokelin, Jussi Moila ja Juhana von Bagh.
Päättymätön riemu
Liila Jokelin ja Jussi Moila kertovat Bostonin-matkastaan Kulttuuriykkösen haastattelussa, toimittajana Pietari Kylmälä (klippi alkaa pyöriä suoraan oikeasta kohdasta):
