Viimeiseen hengenvetoon heitti kaikki elokuvakerronnan perinteiset säännöt menemään ja loi joukon uusia
Jean-Luc Godardin muistosarjan Kino Klassikossa aloittaa itseoikeutetusti ohjaajan esikoispitkä, jonka kuvausten aikana luotiin reaaliajassa uutta elokuvataidetta.
Teema esittää syyskuussa 91-vuotiaana kuolleen ranskalaisen ohjaajasuuruuden Jean-Luc Godardin muistosarjassa viisi elokuvaa ja pitkän dokumentin. Godardin tuotanto oli niin laaja, monisyinen ja tasokas, että siitä voisi helposti valita viisi muuta ja hyvin erilaista elokuvaa, mutta sarjan avausta voisi olla vaikea muuttaa – niin vankan aseman Godardin pitkä esikoinen Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle, 1960) on saanut elokuvahistoriassa.
Godardin ja käsikirjoittaja François Truffaut'n inspiraationa toimi uutissarja nuoresta rikollisesta, jonka pakoa Ranskan lehdistö yritti seurata melkeinpä reaaliajassa. Elokuvassa nuori autovaras Michel (Jean-Paul Belmondo) tappaa poliisin ja lähtee hieman päämäärättömälle pakomatkalle amerikkalaisen tyttöystävänsä Patrician (Jean Seberg) kanssa.
Tämän ohuen juonen pohjalta Godard lähti tekemään kunnianosoitusta varhaisille gangsterielokuville mutta synnytti uuden aallon vaikutusvaltaisimman elokuvan, jossa hän järjestelmällisesti murskasi kaikki perinteiset elokuvakerronnan säännöt. Hän pilkkoi leikkauksellaan kohtaukset ja kuvat, jotka Raoul Coutard oli tallentanut innovatiivisesti ja usein käsivarakameraa käyttäen. Studion sijasta Godard filmasi Pariisin kaduilla ja oikeissa asunnoissa, ja hän synnytti kohtauksia improvisoimalla ennalta laaditun käsikirjoituksen sijasta. Musiikkina hän käytti yhtä lailla Mozartia kuin jazzia.
Sama rennon irtonainen ote päti henkilöhahmoihin ja näyttelijätyöhön. Elokuva kertoi päämäärättömistä ja petollisista ihmisistä, rikoksista ja petoksista, mutta tärkeintä oli kuitenkin hapuileva, hiipuva rakkaussuhde eroottisine makuuhuonejutusteluineen. Michel ja Patricia sparraavat sanoilla ja tunteilla, makaavat yhdessä ja valehtelevat toisilleen yhtä mutkattomasti, eivätkä pysty lopulta sitoutumaan tunnetasolla. Elokuvien perinteisten sankarityyppien sijasta he ovat vastuuttomia ja moraalittomia mutta samalla itsenäisiä, vapautuneita ja omia kokemuksia etsiviä moderneja nuoria ihmisiä.
Aikakauden nuoriso saattoi aidosti samaistua heihin, ja nuoren polven filmintekijöitä kiehtoi myös elokuvan vallankumouksellinen elokuvakieli. Viimeiseen hengenvetoon rikkoi kassaennätyksiä ja teki Jean-Paul Belmondosta tähden, eräänlaisen Euroopan Bogartin, vaikka hänen agenttinsa oli toivonut, ettei elokuvaa koskaan julkaistaisi, koska uskoi sen lopettavan Belmondon orastavan uran.
Jean Seberg ei hänkään uskonut elokuvan menestykseen, joka huvitti häntä sitten suuresti. Seberg uskoi, että Viimeiseen hengenvetoon jäisi pelkäksi alaviitteeksi hänen urallaan, mutta se teki hänestä ikonin ja antoi pysyvän paikan elokuvahistoriassa. Sebergin lyhyestä kampauksestaan tuli 1960-luvun muoti-ilmiöitä, jonka esimerkiksi Mia Farrow kopioi itselleen. Toisaalta oli nyt 22-vuotiaana saavuttanut uransa huippukohdan, josta kaikki oli oleva välillä traagista ja kauhistuttavaakin alamäkeä.
Seberg oli toki noussut tähdeksi jo aikaisemmin ja tehnyt Godardiin vaikutuksen Tervetuloa ikävä -elokuvassa. Sebergin playboy-aviomies François Moreuil taivutti Sebergin suostumaan Godardin elokuvaan, vaikka sillä ei ollut vielä edes käsikirjoitusta eikä kyllä budjettiakaan. Godard nimenomaan tarvitsi Sebergiä järjestääkseen elokuvalleen rahoituksen ja tarjosi Columbia-studiolle näyttelijättären palveluksista vaatimattomat 12 000 dollaria tai puolet elokuvan maailmanlaajuisesta tuotosta. Columbia ehkä ymmärrettävästi valitsi ensimmäisen vaihtoehdon ja menetti miljoonia.
Aluksi Seberg kauhistui Godardin elokuvantekoa tajutessaan, ettei käsikirjoitusta oikeasti ollut olemassa, vaan ohjaaja veteli joka aamu taskustaan lappusia, joihin hän oli hahmotellut päivän kohtaukset. Vaatteet ostettiin suoraan halpahallista ja kahvilan vessa sai toimia pukuhuoneena.
Ensimmäisenä kuvauspäivänä Seberg melkein käveli tiehensä mutta hiljalleen uuden aallon elokuvanteko hurmasi hänet. Ilman valaistusta, äänitystä tai edes meikkejä se ei todellakaan ollut mitään ”hollywoodia”.
Seberg kuitenkin inhosi roolihahmonsa moraalittomuutta. Elokuvan lopuksi Patrician piti vielä varastaa Michelin lompakko, mutta Seberg puhui Godardin jättämään tämän teon pois elokuvasta. Muutenkin Patricia oli Sebergin mielestä tarpeeksi inhottava – kriitikko Pauline Kaelin kuuluisin sanoin ”modernin elokuvan kauhistuttavin muusa-jumalatar-narttu”.
Godard kehitti modernia elokuvaa rikkoen järjestelmällisesti kerronnan rajoja, sääntöjä ja muotoja. Kerronta sirpaloitui ja ajelehti, katsojaa muistutettiin eri keinoin jatkuvasti siitä että he katsoivat elokuvaa, ja sen tekijät, näyttelijät ja henkilöhahmot sekoittuivat toisiinsa. Kaiken taustalla oli myös tekninen kehitys – uudet kamerat, filmit ja äänityslaitteet mahdollistivat elokuvan tekemisen aivan uudella tavalla studioiden ulkopuolella.
Kaikki tämä vetosi nuoriin yleisöihin ja elokuvantekijöihin ei vain Ranskassa vaan kaikkialla maailmassa. Ei kuitenkaan heti Suomessa, missä Viimeiseen hengenvetoon oli poliisiampumistensa vuoksi elokuvatarkastamon kieltämä aina vuoteen 1964 asti ja sallittiin silloinkin vasta loppukohtausta lyhentämällä. Niinpä esimerkiksi Godardin Nainen on aina nainen ehti tänne ensin ihmeteltäväksi.
Nykyään Viimeiseen hengenvetoon ei voi mitenkään näyttäytyä yhtä vallankumouksellisena ja uudenlaisena teoksena, kuin mitä se 1960-luvun alussa oli. Sen elokuvallisia ideoita ja kikkoja on käytetty ja matkittu niin paljon, että niistä on tullut vuosikymmenien mittaan jopa kliseitä – godardilaisesta rajojen rikkomisesta on ironisesti tullut hyväksytty ja yleinen muotokieli. Silti Viimeiseen hengenvetoon on edelleen hämmästyttävän raikas ja kekseliäs elokuva.
Sen jälkeen Godard jatkoi elokuvan kielen ja lajityyppien uudelleenmuokkausta siirtäen huomionsa rikoselokuvasta mm. musikaaleihin (Nainen on aina nainen; Teemalla 25.2.) ja melodraamaan (Keskipäivän aave; Teemalla 18.3.). 1960-luvun puolivälissä hän alkoi siirtyä yhä enemmän poliittisen elokuvan pariin niin purevan satiirin (Viikonloppu; Teemalla 8.4.) kuin puhtaasti maolaisten elokuvien (Kiinatar; Teemalla 2.4.) merkeissä. Teeman tribuuttiin kuuluu myös ohjaajan vaiheikkaasta urasta ja elämästä kertova tuore dokumentti Godard, vain elokuvaa (Teemalla 2.2., Areenassa 31.1.2024 asti).
