Hirviöitä on olemassa, jos uskomme niihin – Outopodcastin toinen tuotantokausi jakaa hirviötarinoista erikoisimmat

Katja Merituuli Salminen keräilee outoja tarinoita ja paneutuu niihin Outopodcastissa

Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita, mitä jännittävämpiä, sen parempi. Outopodcastissa Katja Merituuli Salminen kertoo tarinoita historian kuuluisista ratkaisemattomista mysteereistä ja urbaanilegendoista. Uudella tuotantokaudella Salminen on koonnut yhteen toinen toistaan oudompia hirviötarinoita. Monia niistä on kerrottu satoja vuosia, mutta tuoreimmat havainnot hirviöistä ovat vain parin vuoden takaa.

Kauan sitten Pohjois-Amerikan keskilännessä kiersi tarina taivaalla lentävästä olennosta, jolla oli alligaattorin kuono, kaksihaarainen kieli ja auringossa kiiltelevät, vihreät suomut.

Tämä valtava, joidenkin havaintojen mukaan lintuakin muistuttava hirviö herätti Iowan osavaltioon kuuluvassa Van Meterin kaupungissa pelkoa pitkälti yli vuosisadan ajan. Siitä kerrottiin tarinoita illallispöydissä ja torikokouksissa, mutta sitten tuli nykyaika, ja ihmiset lakkasivat uskomasta siihen.

Vai lakkasivatko?

No, itse asiassa eivät. Tuorein tarina ”Iowan lohikäärmeestä” on vuodelta 2020, kun paikallinen mies kertoi nähneensä tämän jättimäisen hirviön Boonen kaupungin lähellä, ja kuullensa sen valtavien siipien pitämän kovan äänen.

Huh. Aika outo juttu.

Tällaisia havaintoja on kirjoitettu muistiin ja kuiskailtu nuotion äärellä jo vuosituhansien ajan. Kohtaamisia hirviöiden kanssa on aina raportoitu, ja näitä tarinoita on Outopodcastin toinen tuotantokausi pullollaan.

Outopodcastin luoja Katja Merituuli Salminen on omien sanojensa mukaan kirjoittamisen sekatyöläinen, ”tutkimuksen ihmislapio”, jolla on folkloristiikan koulutus ja pää, johon kummalliset tarinat tuntuvat vain kerääntyvän.

– Toisella tuotantokaudella en halunnut tinkiä selittämättömyydestä, enkä sense-of-wonderista, mutta halusin kertoa tarinoita, joissa on vähän konkreettisempi, lihallisempi henki, Salminen kertoo, viitaten ensimmäisen tuotantokauden (julkaistu 2022) teemaan, joka keskittyi historian kuuluisiin ratkaisemattomiin mysteereihin ja urbaanilegendoihin.

Toisen tuotantokauden tarinoihin Salminen on valinnut joukon hirviöitä, jotka ovat kaikki humanoideja, siis tavalla tai toisella ihmisen muotoisia olentoja.

– Hirviöt ovat lihallisia. Niistä jää jälki. Niiden jäljistä löytyy tassunpainaumia, karvatuppoja ja ruumiita. Niiden hengitys höyryää yössä ja niiden kynnet raapivat ikkunanpuita ihan konkreettisella tavalla.

Yksi hirviö, joka on jättänyt jälkeensä sekä tassunpainaumia että silminnäkijähavaintoja yli 90 vuoden ajan, on Bray Roadin peto, jota paikalliset kutsuvat koiramieheksi. Eikä viimeisintä kohtaamistakaan tarvitse kaukaa historiasta hakea.

Vuoden 2020 kesällä mies nimeltä Ron Rice oli ajamassa lannoitekuormaa rekka-autollaan Walworthin piirikunnassa Wisconsinissa, kun hän näki kaksimetrisen, ruskean karvan peitossa olevan olennon kulkevan kahdella jalalla kirkkaassa päivänvalossa tien laidassa.

Olento, siis tämä kuuluisa koiramies, astui puiden välistä pellolle, kumartui poimimaan jotain maasta ja kääntyi takaisin kadoten metsän suojiin.

Ja mikä oudompaa, Rice teki samaisen havainnon vielä muutamaa viikkoa myöhemmin.

– Ylipäätään havainnoista voidaan sanoa, että ne ovat sporadisia, usein vilahduksenomaisia, mutta niiden takana on edelleen halu uskoa ja ne ovat joukko havaintoja, joita meillä ei oikeastaan ole suoralta kädeltä oikeutta kiistää.

Maailma ilman tarinoita, uskoa ja mysteerejä on ainakin minulle väritön.

Katja Merituuli Salminen

Hirviön käynnistä jälkeen jääneet merkit, ihmisten kertomukset ja tarinoiden ympärilleen luoma yhteisö ovat niihin uskovalle tarpeeksi, mitä tulee todistusaineistoon. Salmisesta tuntuu, että paikalliset hirviöt ovat paikallisille ihmisille, vaikka pelottaviakin, myös tärkeitä kotiseututarinoita, joista ollaan ylpeitä.

– Maailma ilman tarinoita, uskoa ja mysteerejä on ainakin minulle väritön ja siitä puuttuu kauneutta.

Romantikkona Salminen on nimittäin varma, että maailmassa on paljon muutakin kuin se, mikä on aisteille ilmiselvää.

– Mutta samalla se potentiaalinen pimeys pelottaa minua. Tarina ovat lyhtyjä, joita heitellään siihen pimeyteen.

Salmisen mukaan internetin syövereissä kuljeskelevat tarinat ovat meidän aikamme kansanrunouden ydintä. Tarinat kulkevat näppäimistöltä toiselle ja kasvattavat merkitystään aivan kuin satoja vuosia sitten, kun ne matkustivat kylästä toiseen lainsuojattomien ja trubaduurien mukana.

Ajasta toiseen liikkuvan kulkutarinan sadusta erottaa ehkä se, kummalle haetaan selityksiä ja kontekstia. Satu kerrotaan satuna, ja siinä on usein jokin opetus.

– Saduissa emme käytä aikaa pysähtymällä ihmettelemään, miksi Punahilkka keskustelee metsässä suden kanssa, kun eläimet eivät lähtökohtaisesti osaa puhua. Hyväksymme sen osana sadun logiikkaa.

Kulkutarina sen sijaan kerrotaan totena, ja se on Salmisen mukaan merkittävä osa sen viehätystä. Tarinoilla on tapahtuma-aika ja ne sidotaan tunnettuihin historiallisiin tapahtumiin, jotka pysyvät kertojasta huolimatta samana. Kulkutarinassa Punahilkka-kertomuksen suden puhuminen olisi järisyttävä asia.

– Tulkitsisimme suden ehkä ihmissudeksi tai noidan eläimeksi, koska suden puhumisen täytyy saada tarinassa jokin selitys.

Mutta lopulta satuja ja kulkutarinoita yhdistää yksi asia, kenties se kaikista tärkein: taika.

En käsitä, miten kukaan selviää maailmasta ilman minkäänlaista uskoa ihmeisiin.

Katja Merituuli Salminen

Ehkä tosiaan onkin olemassa toinen maailma, toisia maailmoja, tämän tunnetun ulko- tai sisäpuolella. Juuri siihen uskominen ja sieltä kumpuavien tarinoiden kertominen on Salmisen mukaan tärkeää.

– Mysteereissä ja ihmeissä on hirvittävän paljon lohdullista ja tärkeää. En käsitä, miten kukaan selviää maailmasta ilman minkäänlaista uskoa ihmeisiin. Itse en ainakaan selviäisi.

Joillekin asioille, itse asiassa useille asioille, ei tunnu löytyvän niin sanotusti järkevää selitystä. Jos uskominen esimerkiksi Outopodcastin hirviötarinoihin on vaaratonta, jopa lohdullista, yhdistävää tai jännittävää, niin mitä sitten, Katja Merituuli Salminen?

– Jos uskon sydän on lempeä, ja sen pitäisi olla, se ohjaa ihmisiä parempaa ihmisyyteen, parempaan yhteisöllisyyteen, huolehtimaan toinen toisistaan enemmän, keskustelemaan. Ja tietysti nauttimaan ihan vain kutkuttavista jutuista, mikä on minun vaatimaton osani tässä.

Noora Kulta
Freelancekirjoittaja